Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 26, 1936

              ^i- --—
liv
1 ^ 6 mUM«JTAINA: SYYSKUUN 26:PMVJ^Ä
ARVI jJÄRVENTAUS:
Kirj. SaMa Pielliöe^
(Jatkoa)
-Mutta hyvänsävyinen oli tämä
Maareta, vaikka hiukan yksinkertai-nien.
Niin hoiteli pikku Piritaa kuin
omaa lastaan. Siellä kiiriskeli tämä
Kytkin Maaretan liepeissä, jutellen
suomea kuin lantalaislapsi konsanaan.
. Salkko istahti penkille ikkunan alle,
jQ^hkäisi parrastaan jäähileet, työnsi
lakin takaraivolle ja rupesi lataamaan
piippuaan.
.—Terveisiä minun matkoiltani.
- — Mistäpäin ajelet?
— Kautokeinosta.
. -— Ahaa, nytkö vasta palailet?
— Nytpä...
Salkko puhalteli paksuja savupil­viä.
Hän piti silmällä Piritaa, joka
arkana pilkisteli Maaretan tuolin ta­kaa.
Lapsi pelkäsi isäänsä silminnäh­tävästi.
Niin kauan tämä oli poissa
ollut ja siksi harvoin käynyt katso­massa.
Se oli tottunut taloon ja piti
itseään siihen kuuluvana.
Salkko räpytteli silmiään ja koetti
puhella t3rttöselle, mutta tämä livahti
tuolin taakse, päästäen sieltä puolit­tain
ihmettelevän, puolittain säikäh-tyneen
huudahduksen:
; — Hukka-Salkko!
Salkkoa nauratti ja itketti samal­la
kertaa. Pikku Pirita näytti koko­naan
vieraantuneen isästään. Ei ol­lut
näemmä terveellistä lappalaislap-sen
joutua lannan hoitoon. Her-rastui
ja ylpistyi . . . meni
pilalle. Salkon verkkaisessa sydä­messä
nösU isyys päätään. Sepä kum­ma,
ettei tyttö ollut hänen.
-— No et saanut emäntää itsellesi?
Joonas oli saanut piippunsa kun­toon,
ja valmistausi juttelemaan tuo­hon
haukottelevaan, ylhäiseen ta­paansa.
Tällä kertaa se loukkasi
Salkkoa. Siitä huokui ylemmyyden
tunto, joka sopi hyvin yhteen pikku
Piritan osoittaman arkuuden kanssa.
Salkko tajusi vaistomaisesti, että
Joonaskin oli tavallaan syypää tytön
käytökseen ja siksi tunsi hän itsensä
vielä loukatummaksi. Hän vastasi
synkästi:
— Enpä saanut...
— Eivät ne taida tyttäret enää huo­lia
sinusta.
— Eivätpä taida...
Salkko on polvillaan laukkunsa ää-ressä.
Hän vastailee Joonaan kysy­myksiin
yksikantaan kuin poissaole­va.
Hänen mieltään askarruttaa vain
yksi ainoa ajatus: — saada Pirita pois
talosta. Hän tarrautuu siihen kuin
hukkuva oljenkorteen. Kaikkien kär-simäinsä
pettymysten jälkeen tajuaa
hän pikku Piritassa pelastuksen. Elä-
'**niän'"!a5'tyy^'nyF iSiuiitluar* T n i ^ n -
Salkko maanitteli lasta kuin olisi
tämä ollut poronvasa. ^
Mutta tyttö näytti joutuvan yhä
suuremman kauhun valtaan kuta lä­hemmäs
Salkko tuli. Se puikahti
tuolin takaa emännän turviin lieden
luo ja katseli sieltä silmät jäykkinä
pelosta kömpelöä, tuhruista lappa­laista,
joka nyt läheni sitä lattia poik­ki
korea silkkiliina hyppysissä. Se
parkui täyttä kurkkua:
V — Hukka-Salkko, uhuu!
Kurkkio-Joonas nauraa romahti,
katsellessaan isän lähentelemisyrityk-siä.
Ei näy sinusta huolivan.
. . höh höh!
Pel-
Salkko karahti kiukusta punaisek­si.
Odotapa senkin vetelys, tuo 'höh
höh' maksaa sinulle vielä kauniin po­ron
hengen. Kun ovat pilanneet lap­sen
ihan tahallaan! Tietysti... ovat
peloitelleet hänellä... omalla isäl-
Isyyden tunne ryntäsi nyt Salkon
sydämeen yhtä leveänä ja varmana
kuin tukkila is joukko yhtiöntalort pirt­tiin.
Hän oli omituisessa asemassa.
Ennen hän ei ollut tytöstä erikoisem­min
välittänyt. Olipa saattanut kuu­kausimääriä
kulua hänen kä)miättä
lasta katsomassa. Nyt hän sai ih­meekseen
havaita, kuinka oudot tun­teet
kuin väkivoimalla hyökkäsivät
hänen sydämeensä. Hän kuuli heik­kojen
äänien sanovan: "Mitäpä tur­haa
ponnistelet. Anna tytön olla.'
Mutta siihen panivat toiset, voimak­kaammat,
jyrkästi vastaan: 'Tyttö
on mimm, minä tahdon sen pitää!"
Ja nuo heikot äänet vaikenivat, huk­kuivat
toisiin ääniin, samoin kuin
hukkuvat yhtiön vuokralaisen vasta­lauseet
taloon tunkeutuvien tukki­laisten
meluun.
Joonaan emäntä tyynnytteli lasta,
joka arkana seurasi Salkon pienintä­kin
liikettä. Tämä oli jälleen vetäy­tynyt
penkille ja kaiveli synkännä­köisenä
suuripesäistä piippuaan. Kun
oma lapsi pelkäsi ihan kuin kummi­tusta
ja vielä päällepäätteeksi nimit­teli
haukkumanimellä...
Salkon verkkaisessa päässä askar­teli
ajatus ankarana. Hän mietti
keinoa pulasta päästäkseen. Kun­nia
oli pelastettava kihlakunnasta ja
pikku Pirita Joonaan hoidosta. Sen
hän käsitti täysin selvästi. Hän ei pal­jon
kuullut Joonaan juttelua. Tämä ky­seli
Kautokeinon kuulumisia, yhtä ja
toista, mutta Salkko murahteli vain
vastauksiksi. Pikku Pirita istui jäl­leen
Maaretan sylissä ja tämä näytti
erikoisemman hellästi hyväilevän las-
MUORI nainen kulkee edestakaisin
huoneessaan, puristellen käsiään
yhteen. Kylmä syksyinen tuuli von­kuu
ulkona... Yksi ajatus, ajatus,
että hänen rakkaimpansa lähtee huo­menna
pois, kauas pois, pyörii mieles­sä.
Hän pysähtyy pienen pöydän ää­reen.
Pöydällä on kirje, jota hän on
jo monet kerrat silmäillyt ja jota hän
taas alkaa tarkastaa. Kirjeessä il­moittaa
hänen rakastettunsa lähdös­tään,
se kuuluu:
"Raskas Laura!
Minun täytyy nyt lähteä kauas
merten taakse, viipyä siellä kauan
aikaa. Älä sure, sillä tulen takaisin
ja sitten perustamme unelmoimme
pienen kodin kahdelle. Kirjoitan mi­nulle
ja muista sinäkin kirjoittaa mi­nulle.
Pyydän, odota minua!
Sinua rakastava; Ronny."
Itku valtaa Lauran... Sitten hän
taas ponnistaa kaiken tahdonvoiman­sa
tukahduttaakseen itkun, voidak­seen
olla rauhallinen . . . odottaak-seen.
Ronny oli pyytänyt Lauraa ole­maan
tulematta saattamaan häntä,
sillä ero muodostuisi silloin vieläkin
katkerammaksi ja Laura päättikin
seurata pyyntöä.
Kuluiyat sitten hiljalleen päivät,
kuluivat kuukaudet. Alussa oli Lau­ra
saanut kirjeen jokainen viikko,
mutta sitten loppui kirjeiden tulo
kokonaan. Näin kului kokonaista
kuusi vuotta. ' Lauralla oli paljon ko­sijoita,
mutta hän hylkäsi kaikki, sil­lä
olihan hän lupautunut odottamaan
Ronneya.
Sitten — se tuli kuin isku ^— sai
Laura kuulla, että Ronny Gardner ja
hänen vaimonsa Edna palaavat New
Yorkista, missä he ovat olleet useita
viime kuukausia. Ensin ajattelee
Laura mennä Ronnya vastaan, mutta
sitten hän kuitenkin luopui siitä aja­tuksesta.
Vähän jälkeenpäin sai Laura näh­dä
lehdistä, että Ronny oli ostanut
ison talon aivan hänen naapuristaan
ja että pari aikoi heti muuttaa asu­maan
sinne . . . Pian saapuikin se päi­vä,
kun Ronny vaimoineen saapui ta­loon
asumaan. Laura näki Ronn)ni
kävelevän pihamaalla. Niin hän oli
sama Ronny kuin muuta vuosi sitten,
mutta sittenkin toinen. Silloin oli
hän ollut hänen, mutta nyt ei.
' Iltasin istui Laura yksin huonees­saan,
katsellen kaihoisasti naapurita­loon
päin. Usein hän näki Ronnyn
liikkuvan pihamaalla, mutta milloin­kaan
ei Ronny edes vilkaissut häneen
vainajan kuoleman jälkeen se on men­nyt
alaspäin huimaavaa vauhtia.
Renkivetelykset hoitivat huonosti
eloa, kun hän itse oli alituiseen mat­koilla.
Uhkasivat saattaa hänet
ihan kylmille. PororEemalasta, Pi­ritan
holhoojasta, ei ollut kerrassa
mihinkään: holhosi vain omaan pus­siinsa,
siinä kaikki. Ei, Salkko päätti
houkutella lapsen luokseen näyttääk­seen
nimismiehelle, että hän pystyi
itse parhaiten oman lapsensa holhoo­jaksi.
Salkko sai esiin silkkihuivin. Se
«oli kaunis kuin sateenkaan, loisti ja
välkkyi niin että silmiä hiveli. Hän
astui lasta kohti, tarjoten huiviar
' •—^'Ka, otapa, Pirita, i ^ pikkui­nen
tyttö, tis-tis!
Salkko poltti ja mietti, sylkäisten
tuon tuostakin jalkainsa väliin. Hä­nelle
rupesi taivaanranta kirkastu­maan.
Muutamia mustia pilviä aje­lehti
siellä \qelä, mutta vähitellen häi­pyivät
nekin pois. Mitäpä siitä..,
jos olikin silmäpuoli... Näkihän sitä
yhdelläkm silmällä ne kodan hommat.
Eikäpähän tuon tarvinnut porojen pe­rissä
hypätä... joten ontukoon...
]ä niitä hänellä oli itsellään vielä riit­tämiin
asti . . . Pääasia vain, että hän.
Salkko, pääsi holhouksen alta pois ja
sai pikku Piritan luoksensa.
Kun Maareta illan suussa nilkutti
naattaan lehmiä- illastamaan, hiipi
Salkko hänen perässään sinne. Mitä
siellä keskusteltiin, sen fcnuli vain
vjoonaan kaiga, neljä Idrniää ja puo-
Mutta sitten tuli päivä jolloin Ron­ny
tuli tapaamaan Lauraa. Laura me-ni
avaamaan ovea, punastuen kor-lentoista
v u o t i a s sonninmullikka.
"IMutta Salkko tuli sieltä sangen tyy­tyväisen
näköisenä ja lähti jo yötä
vasten ajamaan Tenomuotkan kir­kolle.
Seuraavana sunnuntaina kuulutet­tiin
porolappalainen, leskimies Salfckö
Salkonpoika Nulusjärvi ja palv^lija^
tar Maareta JuhanintytärMella,; mo­lemmat
Tenomuotkan seuB^imnasta;
Ja saman sunnuntain iltana saapui
*sulhasmies kodaHeen Hausjärven
rantaan ja kodanvaen suurdöi^ häm^
inästyfeseksi kätteU kaikki ihanlop-puun.
viaan myöten, nähdessään kuka tuli­ja
oli.
"Istukaa, herra Gardner", sai hän
sanotuksi, «soittaen samalla tuolia.
"Kiitos neiti.;. Minulla olisi vä­hän
asiaa, sellaista, joka ei ehkä ole
teille mieliksi, mutta kuitenkin..
Vaimoni halusi, että mmun pitää tul­la
ilmoittamaan siitä heti."
"Ronny!" huudahti Laura, "mitä
kauheaa sinulla sitten on kerrotta-i
vana?"
"Niin, Edna haluaa, että teidän
täytyy muuttaa pois. Tämä mökki
täytyy hävittää ja tälle tilalle val­mistaa
kukkatarhan . . . jne ..."
"Siihen minä en suostu", sanoi Lau­ra
raivostuneena. "Vai vielä te tah­toisitte
hävittää kotinikin. Ettekö
jo ole tehneet minulle kylliksi vää­ryyttä?
Minä odotin sinua, odotin
melkein kuusi vuotta ja vain- siksi,
että saisin kuulla sinun pettäneen
minut." Vetäen suunsa ivalliseen
hyniyyn jatkoi Laura: "Herra Gard­ner,
minä en lähde kodistani, sillä en
ole kenellekään velkaa. Jos sinun
vaimosi haluaa kukkatarhaa niin os­takoon
jostain maata, miitta minun
ainoaa omaisuuttani hän ei saa, vaik­ka
hän onkin kaiken muun minulta
vienyt."
Itkun puuska katkaisi Lauran pu­heen
ja hän tunsi rintansa sykkivän
lämpimästi Ronnya kohtaan vielä­kin.
Ronny asteli häntä lähelle, laski
käden hänen päänsä päälle ja pu­heli
hiljaisella äänellä jotakin Lau­ralle
. . . Mutta samassa aukeni ovi
ja ovella seisoi Ronnyn vaimo vihas­ta
vapisten.
^'Ah, vai näin talon isäntä on kuk­katarhaa
hankkimassa. Eiköhän
tässä ole jotakin.toista kysymykses­sä".
Samassahan veti revolverin po­vestaan,
ojentaen sen Ronnya kohti.
'^Minä en anna teidän vallata mi­nulta
kotia, rouva, kuten olette vallan­neet
minulta Ronnyn!" Samalla ker­taa
hän yritti päästä rouvan läheisyy­teen,
mutta — revolveri laukesi ja
Ronny suistui lattiaan.
Ennenkuin Laura ehti selvitä en-simäisestä
säikähdyksestään, oli Edna
kadonnut ovelta. Mitä olisi nyt teh­tävä?
. Ehkäpä hänet asetetaan syyl­liseksi!
—•
Ei kulunut montaa minuuttia, kun
poliisit saapuivat, joille Edna oli U-moittanut
Lauran ampuneen Ron-neyn
. . . Ja niin vietiin Laura poliisi­asemalle
tutkintovankeuteen. Kaksi
päivää vankilassa.oltuaan sai Laura
kuulla, että Ronny ei ollutkaan kuol-im.
vaan pH
"ieas^f Havolft^^ •,
Kuin kuumeissaan unessa kului
Lauran aika. Vain Edna ja Ronny
tiesivät totuuden, tiesivät ettei^ hän
oUut syyllinen. Kukaan muu ei sitä
tietäisi. Mitä tulee Ronny tekemään?
Aiittaakohan Ronny häntä?
Koitti sitten päivä, jolloin asia oli
oikeudessa. Ednan silmissä naki
Laura suurta ja syvää vihaa. Hitaan
kuitenkaan ei vielä voitu päättää, su­la
Ronny ei ollut vielä paranmit ja
niin sai Laura mennä-takaism tutkin­tovankeuteen,
syytettynä murhayri­tyksestä.
rjo^ saapui a ^
ajaja.^tsomaan Lauraa, ihnoitt^
heria qardnen^ paranemassa
ja että Mn. h^uaa tavata
Asianalfja lupautui myöskin itse