1936-02-29-04 |
Previous | 4 of 8 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
Sivu 4 LAUANTAINA HELMIKUUN 29 P:NÄ 1936
0/Henry
(Jatkoa)
Vai niinkö ovat asiat! huudahti
MacGyre ja silmäili Redleriä
kasvoillaan omituinen ilme. — Vai
sanoi puoskari, että minä olen terve
ja vain teeskenteleh! Lähetitte hänet
luokseni, epäilitte, etten ole sairas ja
sanoitte selvästi, että valehtelen.
Kuulkaapa, ystäväni, olen usein ollut
epäkohtelias, myönhän sen, mutta
teidän ei olisi pitänyt välittää siitä,
Jos tunsitte, mitä minä . . . Mutta
unohäin... Kaiketi en ole sairas,
kpskapa itse puoskari on sen ganonut.
Hyvä, teen teille työtä. Paljastitte
viimeinkin pelinne! —
Keveänä kuin lintu hypähti hän satulaan,
tarttui ruoskaan ja sivalsi sillä
hevosta.
"Kääpiö" oli jolloinkin saanut ensipalkinnon
Hawthornessa pidetyssä
kilparatsastuksessa, vaikka hänellä
oli ollut vain yksi mahdollisuus kymmenestä
voittaa. Nyt hän uudelleen
pisti jalkansa jalustimeen.
MacGyre kiiti ratsastajien etunenässä
San Carlosia kohti ja cowboyt
päästelivät äänekkäitä hyväksymis-huutoja
seuratessaan hänen jälessään.
Mutta tuskin oli ajettu mailiakaan,
kun hän jäi joukon jälkipäähän, pysähdytti
hevosensa kaktuspensaikon
takana ja painoi nenäliinan huulilleen.
Nenäliina värjäytyi punaiseksi
verestä. Hän heitti sen pensaikkoon,
huitasi hevosta ruoskalla ja lensi jälleen
täyttä neliä ratsastajien jälessä.
Saman päivän iltana Redler sai
synnyinseudultaan Alabamasta tiedon,
että eräs hänen sukulaisistaan
oli kuollut. Häntä kutsuttiin perinnön
jakoon. Varhain aamun sarastaessa
hän nousi ajopeleihin ja ajoi
halki preerian asemalle. Vasta kahden
kuukauden kuluttua hän palasi
kotiin. Hän tapasi ranchon melkein
hyljättynä. Siellä oleskeli vain H^la-rio,
joka hoiti kaikkea isännän poissa
ollessa.
Nuorukainen teki isännälle selkoa
töiden kulusta. Karjaa leimattiin vieläkin.
Oli vallinnut ankaria myrskyjä
ja karja oli päässyt hajaantumaan.
Leimaaminen oli sen vuoksi viivästynyt.
Leiri sijaitsi paraikaa kahdenkymmenen
mailin päässä Guadelou-pen
laaksossa.
— Entä kuinka on tuon nuorukaisen,
MacGyren laita, jonka lähetin
heidän mukanaan? — muisti Redler
äkkiä. Tekeekö hän vielä työtä? —
— En tiedä, — vastasi Hilario, —
leiriltä harvoin saapuu kukaan tänne
rancholle. Heillä on tarpeeksi huolta
vasikoista. Kukaan ei ole maininnut
mitään MacGyresta. Luulen, että
hän on aikoja sitten kuollut. —•
— Kuollut! — huudahti Redler.
ler tulistuen. — Mitä sinä lavertelet?
—
— MacGyre oli parvekkeella juomassa
vettä, kun tohtori astui huoneeseen,
— selitti nuorukainen tyynesti.
— Tohtori tarttui minuun, alkoi
koputtaa sormillaan rintaani, en
tiedä minkävuoksi. Senjälkeen hän
painoi korvansa eri paikkoihin rintaani
ja kuunteli, tiesi minkätähden.
Sitten hän pani suuhuni lasiputken,
hypisteli käsivarsiani jä käski minun
kuiskaamalla laskea kahteenkymmeneen.
Minkätähden tohtori teki minulle
noin kummallisesti? — kysyi
Hilario lopuksi levittäen avuttomana
kätensä.
— Mitä hevosia on kotona? — ky-säsi
Redler lyhyesti.
— Paisano on laitumella pienen
hevosäitauksen takana.
— Satuloi se heti paikalla! —
Jonkun minuutin kuluttua Redler
oli jo ratsun selässä. Paisano oh saanut
nimensä ruman, mutta nopealen-toisen
linnun mukaan. Huimaa laukkaa
kiiti se nyt leirille vievää tietä.
Kahden ja neljännesosa tunnin kuluttua
Redler näki pieneltä kummulta
Guadeloupen laaksossa sijaitsevan
leirin, missä karjaa paraikaa leimat-
Jtiin.
Kauhea aavistus kidutti häntä saapuessaan
leirille. Hän laskeutui alas
satulasta ja pudotti ohjakset käsistään.
Tänä hetkenä hän oH valmis
syyttämään itseään MacGyren murhasta.
Hän tapasi leirissä ainoastaan kokin,
joka paraikaa laitteli illallista,
leikkeli palasiksi nuotiolla paistettua
lihaa ja nouti paikalle lakkisia kahvikuppeja.
Redler ei rohjennut suoraan
kajota kysjmiykseen, mikä yksin
askarutti hänen aivojaan.
— Kuinka ovat asiat leirissä, Pet?
— kysyi hän vihdoin.
^—^ Eipä mitään, hiljakseen elellään,
— sanoi Pet varovasti. — Kahdesti
loppui ruoka. Myrsky hajoitti
karjan, niin ett^ saatiin sitä haeskella
neljänkymmenen mailin päästä pitkin
pensastoja. Uusi kahvipannu on
tarpeen. Moskitot*) ovat tulleet entistä
ilkeämmiksi.
— Ovatko pojat terveitä? —
— Mitä sinä höpiset? —
— ÄfacGyre oli sangen sairas nuorukainen,
— vastasi Hilario olkapäitään
kohauttaen.— Kun hän lähti,
arvelin, ettei hän voi elää kuukautta
paria kauempaa. —
— Joutavia! — tokaisi Redler. —
Hän on sinutkin pannut uskomaan
valeitaan. Tohtori tutki hänet ja sanoi
hänen olevan terveen kuin mes-quitopensaan
oksan. —
—• Sanoiko tohtori siten? Eihän
hän nähnytkään MacGyreä. —
— Puhu selvemmin, — sanoi Red-
Pet ei ollut mikään optimistiTSitä-paitsi
oli tarpeetonta ellei suorastaan
typerää tiedustella, olivatko cowboyt
terveitä. Eikä ollut isännän tapaista
tehdä moista kysymystä.
— Niitä, jotka ovat jälellä, ei
tarvitse kahta kertaa kutsua syö^
mään, — vakuutti kokki.
— Niitä, jotka ovat jälellä! toisti
Redler käheästi. Hän alkoi vaistomaisesti
katsella ympärilleen etsien
MacGyren hautaa. Hänen mielessään
väikkyivät Alabaman hautuumaalla
näkemänsä valkeat hautakivet. Mutta
samassa huomasi nuo kuvittelut
järjettömiksi.
— Niinpä niin, — sanoi Pet. —
Ne, jotka ovat jälellä. Leirissä vaihtuu
miehiä joka kahden kuukauden
kuluttua. Joitakin on lähtenyt pois.
Redler ei voinut enää pidättyä.
— MacGyre, .nuorukainen, jonka
lähetin . , . Onko hän , . . —
— Kuulkaa, — keskeytti hänet Pet
nousten. Hänen kummassakin kädessään
oli leipäviipaleita. — Oli piru
vieköön kehnosti tehty lähettää tuo
onneton, sairas nuorukainen leiriin.
Mokomaa lääkäriä, joka ei nähnyt
hänen olevan kuolemansairaana, sietäisi
suomia ruoskalla niin, että nahka
heltiäisi. Ja niin uljas nuorukainen
kuin hän . . , Sanon, mitä hän teki.
Kun oli saavuttu leirille, päättivät
pojat ensimäisenä yönä vihkiä
hänet kantamaan nahkahousuja. Ross
Horgis suoritti temput. Mitä luulette
tuon onnettoman nuorukaisen tehneen?
Hypähti pystyyn, pieni pirulainen,
jä antoi Rossia päihin. Antoi
totisesti aikalailla. Ross tuskin kykeni
nousemaaji'ylös maasta ja etsimään
itselleen uuden makuupaikan.
Senjälkeen MacGyre poistui leiristä,
kävi .vatsalleen ruohikkoon ja alkoi
yskiä verta. Täten hän makasi seitsemäntoista
tuntia, emmekä me saaneet
häntä liikkumaan paikaltaan.
Tiedättehän, että Ross Horgis pitää
niistä, jotka kykenevät hänet voittamaan.
Hän ryhtyi nyt pitämään huolta
MacGyresta, kutsui kaikki parhaat
lääkärit Grönlannista aina Kiinan
Puolaan asti. Vihreän Johnsonin
avulla hän kantoi MacGyren telttaan
ja molemmat alkoivat syötellä häntä
tuoreella lihalla ja viskyllä. Mutta
eipä se poika halunnut parantua. Yöllä
hän lähti teltasta ja hänet löydettiin
pitkänään maasta rankkasateessa
yskimässä verta. — Korjatkaa luunne,
— hän htiusi, — ja antakaa minun
kuolla! Hän sanoi minua valehtelijaksi
ja petturiksi, joka teeskente-lin
sairautta! Jättäkää minut rauhaan!
— Kaksi viikkoa, jatkoi kokki, —
virui hän täten maassa välittämättä
mistään. Senjälkeen...
Äkkiä nousi suunnaton meteli ja
parikymmentä ratsastajaa syöksyi
pensaiden halki leiriin.
— Hitto soikoon! —huudahti Pet
ja alkoi häärätä vimmatusti. — Siinä
nyt ovat jo pojat ja ne syövät mmut
suihinsa, jos ei illallinen kolmessa minuutissa
ole käsillä.—
Mutta Redler näki vain yhden ainoan,
pienikokoisen päivettyneen, hymyilevän
nuorukaisen, joka laskeutui
maahan satulasta nuotion loimuavassa
valossa. Hän oli MacGyren näköinen,
mutta...
Kului hetkinen, ennenkuin karjanhoitaja
meni hänen luokseen ja tarttui
hänen molempiin käsiinsä.
— Poikani, poikani, kuinka voitte?
— Enempää hän ei voinut sanoa.
Lähemmä maata, niin te sanoit-
•) Sääsket.
te, - - lausui MacGyre pusertaen
Redlerin käsiä kuin ruuvipenkissä.
Lähempänä maata minä saavutin terveyttä
ja voimaa, näm myös, kumka
kurja heittiö olin tuolla teidän luonanne
rancholla. Kiitos vanhus, että
heititte minut ulos! Mutta sanokaapa,
enkö oivasti petkuttanut puoskarianne?
Näin akkunasta, kuinka hän
rummutti tuon meksikolaisen nuorukaisen
rintaa!
— Senkin veitikka! — mutisi karjanhoitaja.
— Minkätähden ette sanonut,
ettei tohtori tutkinut teitä laisinkaan?
— ,
— Lopettakaa joutavat jutut! —
sanoi MacGyre entiseen purevaan ta-
Kirj: XERXES
. / Kilpakirjoitus)
syksyinen iltapäivä. Aurina
yrittää silloin tällöin näyttää ilois.
ta kehäänsä pilvien lomista, mutta
kuin vihan vimmassa kiirehti^^t vin-hasti"^
kiitävät pilvet sen heti estä-mään.
Yhtä apea kuin oli syksyinen ilta-päivä,
oli myöskin mielemme. Yri-timme
näyttää iloisilta, vaikka mur-he
täyttikin sydämemme. Vain tasaisesti
hyrisevä auto näytti olevan
rauhallinen.
Olin saattamassa vaimoani, rakasta
vaimoani, keuhkotautiparantolaan.
Hän näytti niin urhealle. Pieni kä-velj^
uvun takki verhoten hänen hentoja
olkapäitään, urheilulakki somasti
kallellaan päässä, jättäen vaaleat
kiharat valtoimiksii
Miksi huomasin nyt kaiken niin
tarkoin? Siksikö, että olin menettämässä
rakkaani. Hän yritti lohduttaa
minua, sanoen hymy huulillaan,
mutta kyynelkarpalöt silmäkulmissaan:
"Menen vain talveksi lepäämään,
tulen pian takaisin luoksesi."
Vastasin: "Kyllä rakas! Kun kevät
saapuu ja linnut taasen laulavat
riemulaulu jaan, silloin menemme yhdessä
puluni kanssa luonnon ihmeitä
katselemaan."
Viimeinen hymy, pieni käden vilkutus.
— Ovi sulkeutuu. Käännyn
takaisin — yksin.
Seuraavana aamuna valmistelen aamiaistani,
niinkuin on ollut minulla
tapana viisivuotisen avioliittomme aikana.
Noin 1,800 kertaa olen mitannut
kattilaan viisi lusikallista kahvia, ~
ei enempää eikä vähempää. Siitä on
kasvanut tapa, tapa, jota on vaikea
rikkoa. Mutta nyt ei tarvitse kiiin
kaksi ja puoh lusikallista — vain yhdelle.
Purskahdan itkuun... Minä iso
mies itken. On kulunut ainakiii kak-sikymmentä
vuotta siitä kun olin viimeksi
itkenyt. Se ei ollut mitään pikku
pojan itkua, jota äiti on jostakin
pahasta työstä rangaissut, vaan ihmisen
itkua, ihmisen, joka on menettänyt
puolet elämästään.
Menen kuitenkin työhön. Eräs
hurskas työtoverini lohduttaa minua^
sanoen: "Tämä on jumalan rangaistus
sinulle, joka et ole hänen sanaansa
uskonut."
"Mene h—tiin", vastaan vihassani
ja jatkan: "Olisipa Jeesus opetunut
ihmisille puhtautta ja lääketiedettä,
niin olisi hän todella pelastanut ihmiset..."
.,
Olen jo kaksi kevättä yksin vaeltanut
ja kuunnellut lintujen liverryksiä,
mutta vielä uskon, että ensi kevät on
se oikea kevät, jolloin satakieli kahdelle
onnelliselle ihmislapselle satu-jaan
livertelee.
paansa. — Minua ette petkuta! Ette
kysynyt minulta mitään. Te olitte
pelinne pelannut ja heititte minut
mäeUe. Ajattelin, käyköön kuten tahdotte.
Mutta kuulkaahan, ystäväni!
Tämä lehmien paimentaminen ei ole
niinkään hölmöä, varsinkin, kun on
tekemisissä näin reippaiden poikien
kanssa. Ettekö salli minun jäädä
tänne, vanhus? —
Redler vilkaisi hämillään Ross
Horgikseen.
— Hän on leirimme huimapäisin
ratsastaja ja parjiain nyrkkeilijä,
sanoi Ross hellästi.
rt
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 29, 1936 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1936-02-29 |
| Type | text |
| Format | application/pdf |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki360229 |
Description
| Title | 1936-02-29-04 |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| OCR text | Sivu 4 LAUANTAINA HELMIKUUN 29 P:NÄ 1936 0/Henry (Jatkoa) Vai niinkö ovat asiat! huudahti MacGyre ja silmäili Redleriä kasvoillaan omituinen ilme. — Vai sanoi puoskari, että minä olen terve ja vain teeskenteleh! Lähetitte hänet luokseni, epäilitte, etten ole sairas ja sanoitte selvästi, että valehtelen. Kuulkaapa, ystäväni, olen usein ollut epäkohtelias, myönhän sen, mutta teidän ei olisi pitänyt välittää siitä, Jos tunsitte, mitä minä . . . Mutta unohäin... Kaiketi en ole sairas, kpskapa itse puoskari on sen ganonut. Hyvä, teen teille työtä. Paljastitte viimeinkin pelinne! — Keveänä kuin lintu hypähti hän satulaan, tarttui ruoskaan ja sivalsi sillä hevosta. "Kääpiö" oli jolloinkin saanut ensipalkinnon Hawthornessa pidetyssä kilparatsastuksessa, vaikka hänellä oli ollut vain yksi mahdollisuus kymmenestä voittaa. Nyt hän uudelleen pisti jalkansa jalustimeen. MacGyre kiiti ratsastajien etunenässä San Carlosia kohti ja cowboyt päästelivät äänekkäitä hyväksymis-huutoja seuratessaan hänen jälessään. Mutta tuskin oli ajettu mailiakaan, kun hän jäi joukon jälkipäähän, pysähdytti hevosensa kaktuspensaikon takana ja painoi nenäliinan huulilleen. Nenäliina värjäytyi punaiseksi verestä. Hän heitti sen pensaikkoon, huitasi hevosta ruoskalla ja lensi jälleen täyttä neliä ratsastajien jälessä. Saman päivän iltana Redler sai synnyinseudultaan Alabamasta tiedon, että eräs hänen sukulaisistaan oli kuollut. Häntä kutsuttiin perinnön jakoon. Varhain aamun sarastaessa hän nousi ajopeleihin ja ajoi halki preerian asemalle. Vasta kahden kuukauden kuluttua hän palasi kotiin. Hän tapasi ranchon melkein hyljättynä. Siellä oleskeli vain H^la-rio, joka hoiti kaikkea isännän poissa ollessa. Nuorukainen teki isännälle selkoa töiden kulusta. Karjaa leimattiin vieläkin. Oli vallinnut ankaria myrskyjä ja karja oli päässyt hajaantumaan. Leimaaminen oli sen vuoksi viivästynyt. Leiri sijaitsi paraikaa kahdenkymmenen mailin päässä Guadelou-pen laaksossa. — Entä kuinka on tuon nuorukaisen, MacGyren laita, jonka lähetin heidän mukanaan? — muisti Redler äkkiä. Tekeekö hän vielä työtä? — — En tiedä, — vastasi Hilario, — leiriltä harvoin saapuu kukaan tänne rancholle. Heillä on tarpeeksi huolta vasikoista. Kukaan ei ole maininnut mitään MacGyresta. Luulen, että hän on aikoja sitten kuollut. —• — Kuollut! — huudahti Redler. ler tulistuen. — Mitä sinä lavertelet? — — MacGyre oli parvekkeella juomassa vettä, kun tohtori astui huoneeseen, — selitti nuorukainen tyynesti. — Tohtori tarttui minuun, alkoi koputtaa sormillaan rintaani, en tiedä minkävuoksi. Senjälkeen hän painoi korvansa eri paikkoihin rintaani ja kuunteli, tiesi minkätähden. Sitten hän pani suuhuni lasiputken, hypisteli käsivarsiani jä käski minun kuiskaamalla laskea kahteenkymmeneen. Minkätähden tohtori teki minulle noin kummallisesti? — kysyi Hilario lopuksi levittäen avuttomana kätensä. — Mitä hevosia on kotona? — ky-säsi Redler lyhyesti. — Paisano on laitumella pienen hevosäitauksen takana. — Satuloi se heti paikalla! — Jonkun minuutin kuluttua Redler oli jo ratsun selässä. Paisano oh saanut nimensä ruman, mutta nopealen-toisen linnun mukaan. Huimaa laukkaa kiiti se nyt leirille vievää tietä. Kahden ja neljännesosa tunnin kuluttua Redler näki pieneltä kummulta Guadeloupen laaksossa sijaitsevan leirin, missä karjaa paraikaa leimat- Jtiin. Kauhea aavistus kidutti häntä saapuessaan leirille. Hän laskeutui alas satulasta ja pudotti ohjakset käsistään. Tänä hetkenä hän oH valmis syyttämään itseään MacGyren murhasta. Hän tapasi leirissä ainoastaan kokin, joka paraikaa laitteli illallista, leikkeli palasiksi nuotiolla paistettua lihaa ja nouti paikalle lakkisia kahvikuppeja. Redler ei rohjennut suoraan kajota kysjmiykseen, mikä yksin askarutti hänen aivojaan. — Kuinka ovat asiat leirissä, Pet? — kysyi hän vihdoin. ^—^ Eipä mitään, hiljakseen elellään, — sanoi Pet varovasti. — Kahdesti loppui ruoka. Myrsky hajoitti karjan, niin ett^ saatiin sitä haeskella neljänkymmenen mailin päästä pitkin pensastoja. Uusi kahvipannu on tarpeen. Moskitot*) ovat tulleet entistä ilkeämmiksi. — Ovatko pojat terveitä? — — Mitä sinä höpiset? — — ÄfacGyre oli sangen sairas nuorukainen, — vastasi Hilario olkapäitään kohauttaen.— Kun hän lähti, arvelin, ettei hän voi elää kuukautta paria kauempaa. — — Joutavia! — tokaisi Redler. — Hän on sinutkin pannut uskomaan valeitaan. Tohtori tutki hänet ja sanoi hänen olevan terveen kuin mes-quitopensaan oksan. — —• Sanoiko tohtori siten? Eihän hän nähnytkään MacGyreä. — — Puhu selvemmin, — sanoi Red- Pet ei ollut mikään optimistiTSitä-paitsi oli tarpeetonta ellei suorastaan typerää tiedustella, olivatko cowboyt terveitä. Eikä ollut isännän tapaista tehdä moista kysymystä. — Niitä, jotka ovat jälellä, ei tarvitse kahta kertaa kutsua syö^ mään, — vakuutti kokki. — Niitä, jotka ovat jälellä! toisti Redler käheästi. Hän alkoi vaistomaisesti katsella ympärilleen etsien MacGyren hautaa. Hänen mielessään väikkyivät Alabaman hautuumaalla näkemänsä valkeat hautakivet. Mutta samassa huomasi nuo kuvittelut järjettömiksi. — Niinpä niin, — sanoi Pet. — Ne, jotka ovat jälellä. Leirissä vaihtuu miehiä joka kahden kuukauden kuluttua. Joitakin on lähtenyt pois. Redler ei voinut enää pidättyä. — MacGyre, .nuorukainen, jonka lähetin . , . Onko hän , . . — — Kuulkaa, — keskeytti hänet Pet nousten. Hänen kummassakin kädessään oli leipäviipaleita. — Oli piru vieköön kehnosti tehty lähettää tuo onneton, sairas nuorukainen leiriin. Mokomaa lääkäriä, joka ei nähnyt hänen olevan kuolemansairaana, sietäisi suomia ruoskalla niin, että nahka heltiäisi. Ja niin uljas nuorukainen kuin hän . . , Sanon, mitä hän teki. Kun oli saavuttu leirille, päättivät pojat ensimäisenä yönä vihkiä hänet kantamaan nahkahousuja. Ross Horgis suoritti temput. Mitä luulette tuon onnettoman nuorukaisen tehneen? Hypähti pystyyn, pieni pirulainen, jä antoi Rossia päihin. Antoi totisesti aikalailla. Ross tuskin kykeni nousemaaji'ylös maasta ja etsimään itselleen uuden makuupaikan. Senjälkeen MacGyre poistui leiristä, kävi .vatsalleen ruohikkoon ja alkoi yskiä verta. Täten hän makasi seitsemäntoista tuntia, emmekä me saaneet häntä liikkumaan paikaltaan. Tiedättehän, että Ross Horgis pitää niistä, jotka kykenevät hänet voittamaan. Hän ryhtyi nyt pitämään huolta MacGyresta, kutsui kaikki parhaat lääkärit Grönlannista aina Kiinan Puolaan asti. Vihreän Johnsonin avulla hän kantoi MacGyren telttaan ja molemmat alkoivat syötellä häntä tuoreella lihalla ja viskyllä. Mutta eipä se poika halunnut parantua. Yöllä hän lähti teltasta ja hänet löydettiin pitkänään maasta rankkasateessa yskimässä verta. — Korjatkaa luunne, — hän htiusi, — ja antakaa minun kuolla! Hän sanoi minua valehtelijaksi ja petturiksi, joka teeskente-lin sairautta! Jättäkää minut rauhaan! — Kaksi viikkoa, jatkoi kokki, — virui hän täten maassa välittämättä mistään. Senjälkeen... Äkkiä nousi suunnaton meteli ja parikymmentä ratsastajaa syöksyi pensaiden halki leiriin. — Hitto soikoon! —huudahti Pet ja alkoi häärätä vimmatusti. — Siinä nyt ovat jo pojat ja ne syövät mmut suihinsa, jos ei illallinen kolmessa minuutissa ole käsillä.— Mutta Redler näki vain yhden ainoan, pienikokoisen päivettyneen, hymyilevän nuorukaisen, joka laskeutui maahan satulasta nuotion loimuavassa valossa. Hän oli MacGyren näköinen, mutta... Kului hetkinen, ennenkuin karjanhoitaja meni hänen luokseen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. — Poikani, poikani, kuinka voitte? — Enempää hän ei voinut sanoa. Lähemmä maata, niin te sanoit- •) Sääsket. te, - - lausui MacGyre pusertaen Redlerin käsiä kuin ruuvipenkissä. Lähempänä maata minä saavutin terveyttä ja voimaa, näm myös, kumka kurja heittiö olin tuolla teidän luonanne rancholla. Kiitos vanhus, että heititte minut ulos! Mutta sanokaapa, enkö oivasti petkuttanut puoskarianne? Näin akkunasta, kuinka hän rummutti tuon meksikolaisen nuorukaisen rintaa! — Senkin veitikka! — mutisi karjanhoitaja. — Minkätähden ette sanonut, ettei tohtori tutkinut teitä laisinkaan? — , — Lopettakaa joutavat jutut! — sanoi MacGyre entiseen purevaan ta- Kirj: XERXES . / Kilpakirjoitus) syksyinen iltapäivä. Aurina yrittää silloin tällöin näyttää ilois. ta kehäänsä pilvien lomista, mutta kuin vihan vimmassa kiirehti^^t vin-hasti"^ kiitävät pilvet sen heti estä-mään. Yhtä apea kuin oli syksyinen ilta-päivä, oli myöskin mielemme. Yri-timme näyttää iloisilta, vaikka mur-he täyttikin sydämemme. Vain tasaisesti hyrisevä auto näytti olevan rauhallinen. Olin saattamassa vaimoani, rakasta vaimoani, keuhkotautiparantolaan. Hän näytti niin urhealle. Pieni kä-velj^ uvun takki verhoten hänen hentoja olkapäitään, urheilulakki somasti kallellaan päässä, jättäen vaaleat kiharat valtoimiksii Miksi huomasin nyt kaiken niin tarkoin? Siksikö, että olin menettämässä rakkaani. Hän yritti lohduttaa minua, sanoen hymy huulillaan, mutta kyynelkarpalöt silmäkulmissaan: "Menen vain talveksi lepäämään, tulen pian takaisin luoksesi." Vastasin: "Kyllä rakas! Kun kevät saapuu ja linnut taasen laulavat riemulaulu jaan, silloin menemme yhdessä puluni kanssa luonnon ihmeitä katselemaan." Viimeinen hymy, pieni käden vilkutus. — Ovi sulkeutuu. Käännyn takaisin — yksin. Seuraavana aamuna valmistelen aamiaistani, niinkuin on ollut minulla tapana viisivuotisen avioliittomme aikana. Noin 1,800 kertaa olen mitannut kattilaan viisi lusikallista kahvia, ~ ei enempää eikä vähempää. Siitä on kasvanut tapa, tapa, jota on vaikea rikkoa. Mutta nyt ei tarvitse kiiin kaksi ja puoh lusikallista — vain yhdelle. Purskahdan itkuun... Minä iso mies itken. On kulunut ainakiii kak-sikymmentä vuotta siitä kun olin viimeksi itkenyt. Se ei ollut mitään pikku pojan itkua, jota äiti on jostakin pahasta työstä rangaissut, vaan ihmisen itkua, ihmisen, joka on menettänyt puolet elämästään. Menen kuitenkin työhön. Eräs hurskas työtoverini lohduttaa minua^ sanoen: "Tämä on jumalan rangaistus sinulle, joka et ole hänen sanaansa uskonut." "Mene h—tiin", vastaan vihassani ja jatkan: "Olisipa Jeesus opetunut ihmisille puhtautta ja lääketiedettä, niin olisi hän todella pelastanut ihmiset..." ., Olen jo kaksi kevättä yksin vaeltanut ja kuunnellut lintujen liverryksiä, mutta vielä uskon, että ensi kevät on se oikea kevät, jolloin satakieli kahdelle onnelliselle ihmislapselle satu-jaan livertelee. paansa. — Minua ette petkuta! Ette kysynyt minulta mitään. Te olitte pelinne pelannut ja heititte minut mäeUe. Ajattelin, käyköön kuten tahdotte. Mutta kuulkaahan, ystäväni! Tämä lehmien paimentaminen ei ole niinkään hölmöä, varsinkin, kun on tekemisissä näin reippaiden poikien kanssa. Ettekö salli minun jäädä tänne, vanhus? — Redler vilkaisi hämillään Ross Horgikseen. — Hän on leirimme huimapäisin ratsastaja ja parjiain nyrkkeilijä, sanoi Ross hellästi. rt |
Tags
Comments
Post a Comment for 1936-02-29-04
