1936-02-29-01 |
Previous | 1 of 8 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
o
e.
a
o
aUinen viikkolehti
l a s ssaa numerossa:
e
Q
o
o
o
O'
o
a
a
o
a.
^kertomus
Kalastaiaifii lälfttö
runo
kertomus
<^SiJSUlSLSLSLSL9SJlJiSLSJLS^
N:O 9 LAUANTAINA HELMIKUUN 29 P: NÄ 1936
IfOIRAKO se oli vai katupoika. Po-liisi
kurkisteli kellarinluukusta sisään.
"Varkauden teillä se pentele on
ollut, oli kunipi tahansa", päätteli ja
lähti, aikansa tuloksetta nuuskit-tuaan.
Mutta pieni ruskettunut naä-nia
kurkisti hänen jälkeensä luukusta
ja likaiset sormet näyttivät pitkää nenää.
"Ettäkö varkaissa, ei ikinä!"
Olipahan vain ollut torilla katsomassa
olisiko joku omena, banaani tai jotain
muuta suuhun kelpaavaa, sattunut
tipahtamaan poistuvien m3^jien
rattailta. Sillä pieni vatsa TuköilTjär
vaati, eihän sopinut sitä kokonaan sivuuttaa.
Paljon mieluimmin olisi hän
istunut nurkassaan ja kestinnyt sitä
ihmeellisillä unelmillaan, mutta se ei
näyttänyt ymmärtävän niiden arvoa
— hänelle itselleen oHvat ne enemmän
kuin ruoka, juoma ja koko maailman
tinasotilaat. Ei kukaan aavistanut
mitä ihmeitä hän näki: Loistavat
salit, punakukkaiset puutarhat
ja kaikki oudot linnut, joiden laulut
lakkaamatta soivat hänen korvissaan.
— Mutta illalla tuli äiti väs)meenä
pyykiltä kotiin ja löysi kaikki määräämänsä
työt tekemättä ja sitten se
taas alkoi: "Tuommoisena et ikinä
kelpaa juoksupojaksi, pois "fiötk
ensimmäisen päivän jälkeen ja minä
saan ikäni elättää, voi miksi minua
näin koetellaan!" Poika istui hiljaa
nurkassaan ja katsoi lähenevää äitiään,
joka viimeisillä voimillaan alkoi
häntä pauhaten läimäytellä. Sanat
menivät ryöppynä ohi korvien,
vain lyönnit tuntuivat.
Vuodet tulivat ja venyttivät hänen
jäseniään. Hän ei enää mahtunut sisään
kellarinluukuista, eikä juossut
torikärryjen jälessä. Tuskin hän itsekään
käsitti, miten oli ne vuodet py-svnyt
hengissä ja saattoi yhä edelleen
olla olemassa. Joka tapauksessa oli
hän nyt pitkä nuorukainen ja veteli
päiväpalkalla punaruskeaksi rakennuksen
seinää, veteli ja vihelteli surullista
laulun pätkää. Oli totta, ettei
hänestä koskaan tullut kunnollista
jupksupoikaa ja hänen mestarinsa kirosi,
ettei koskaan kunnon maalariakaan.
Mutta unelmia etsivästä pikku .
pojasta oli tullut nuorukainen, jota
unelmat etsivät. Ne tulivat päivin
röyhkeästi kesken töiden ja hiipivät
öisin salaa kiiin varkaat, pieninä lauluina
hänen luoksensa, saaden pensselin
pysähtymään vedossaan ja unen
pakenemaan. Työtoverit nauroivat
hänelle ja mestarit kiroilivat; "Miksi
en voi olla niinkuin riiuut." Hän kadehti
niitä nauravia tovereitaan ja
tunsi kaunaa pieniä lauluja kohtaan,
jotka eivät päästäneet häntä. Sitten
hän keksi! Meni huutokauppaan ja
huusi vanhan viulun. Hän päätti aittaa
ne pois mielestään ja lähettää
kaikkiin tuuliin. Mutta siitä se suurin
hulluus alkoi. Hän rakastui vanhaan
viuluunsa ja pienet vekkiOit lumosivat
hänet. ^ Eikä hän muistanut
enää kesken jäänyttä seinää. Vas-
^ kun vatsa oli vaatinut viimeisen
pennin, palasi häir työmaalle, mutta
Hänet naurettiin ja kirottim sieltä ^ -
duUe.
V
Niin alkoi hänen vaelluksensa paikasta
paikkaan ja vuodesta vuoteen.
Missä väin "viulumiehen" joku tunsi,
siellä suljettiin häneltä työmaan por-
-titv^Iänen silmänsänDlivat tulleet suuriksi
ja uneksiviksi ja kasvonsa käyneet
kalpeiksi. Viuluko sen lie tehnyt
vai nälkä.
Kun hän kerran iltamyöhään istui
jonkun nuirkkakahvilan pöydän ääressä,
tuli Jsäntä hänen luoksensa ja
tokasi: "Tehän olette musikantti."
Poika peljästyi: ^'Kuinka niin?"
Isäntä viittasi nauraen viululaatik-koon
ja sitten—hänerr kasvoihinsa:
"Sen hullukin hoksaa", ja selitti,"liike
on nykyään vähän huoiionpuoleista
olen ajatellut että jos joku jotain
valssinpätkää vinguttaisi, niin eiköhän
siitä hiukan vilkastuisi. Lyödään-kös
kiinni?" Mutta poika rakasti
viuluaan ja laulut olivat hänen omaa
vertaan. Hänkö möisi ne jonkun kahvilan
vilkkulampuksi! Hän pudisti
päätänsä ja lähti.
Mutta oli talvi, työt seisauksissa,
pakkanen varttui päivä päivältä kuin
kasvava lapsi ja nälkä kävi yhä röyh-keämmäksi,
se alkoi jo itsevaltiaana
määräillä ja työnsi syrjään hänen
omat tahtonsa. Ja niinkuin hän pienenä
oli joutunut juoksemaan tori-kärryjen
jäljessä, niin meni hän nytkin
— kahvilan vilkkulampuksi.
Siellä hän istui kum rikollinen jal-
• . - *
• • • • /•
kapuussa illan toisensa jälkeen, eikä
tierm3rt että elämän jokainen minuutti
on tä3rnnä mahdollisuuksia, eikä onni
viero mitään paikkaa kun se on tullaksensa.
Hän vain soitti ja suri ja
antoi kirjavan filmin ympärillään liukua
huomaamattaan. JMitäpä se olisi
voinut hänelle olla! Sillä hän ei tiennyt
sitäkään, että monella nerokksca^
la iniehellä on hulluja tapoja. Ja sattui,
että eräs kerran eksyi siihen syrjäiseen
kahvilaan, hyvällä tuulella,
pienessä hiprakassa ja sälliksi pukeutuneena.
Istui sen illan ja tuijotti soittajaan.
"Tottako tämä oli vai humalaa?"
Tuli toisena iltana selvinpäin,
tuli seuraavanakin ja kuunteli
kaikki hänen pienet laulunsa. Sitten
nousi juhlallisena, meni soittajan luo
ja löi häntä lujasti olkapäälle^ "Ei
mies, tämä ei käy, viulu kainaloon ja
ulos.'• Poika seurasi kummissaan häntä
— ja sille tielleen jäi. "Vahinko",
sanoi isäntä, "liike kun oli juuri vil-kastumaisillaan."
Nuorukainen puettiin ja pestiin.
Hänen päähänsä sijotettiin vaikeita
teorioja ja hänet lähetettiin suuriin,
vieraisiin kaupunkeihin katsomaan ja
kuuntelemaan. — Ja hän palasi sieltä
omine, vanhoine, pienine lauluineen.
Mutta nyt ne painettiin ja lensivät
kaikkiin tuuliin kuin valkeat linnut,
kantaen siivillään hänen nimeään.
Ja eräs pieni laulu, joka oli tullut
lohduttaen hänen luoksensa silloin,
kun toverit na^uroivat ja mestarit ki-,
rosivat, lÖysi maailmalla nuoren naisen,
ja kertoi hänelle niin paljon siitä,
jonka nimeä kantoi, että nainen matkusti
pitkän matkan häntä etsimään*
Ja löysi, mutta ei kertonut mika hänet
toi.
Kun miehen elämään siten oli tullut
toinen ihminen», toinen jota hän ei
ollenkaan ollut tiennyt tarvitsevansa,
tahtoi hän hämmästyksekseen yhä
uudelleen ja uudelleen häntä tavata.
Se oli niin ihmeellistä! Tjuo nainen
kun ei ollut hänen opettajansa, ei kus-t^
ntajansa, ei ruokarouvansa, eikä
yötä varten — ja kuitenkin oli heillä
ikäänkuin asiaa toisilleen. Ja he tapasivat
. Mutta kerranhan täytyi lähdön
hetkenkin tulla, elämä sellaista
vaatii. Mutta miksi tuntui se vaatimus
niin julmalta? Mies meni ja tutki
illan yksinäisyydessä itseänsä. ^Ja
tieto tuli niinkuin pyörremyrsky hänen
päälleen. Hän lähti hurjana ilosta
tytön luo ja tarttui hänen käsiinsä:
"Sinä et mene minnekään. Sinä olet
minun, niinkuin lauluni, nimeni, minä
itse." Ja tyttö hymyili ~ jäädäksen-sähän
hän oli tullutkin — ja kertoi
mikä hänet oli tuonut: "Ensihetkesta
tulit sydämeeni ja olit ainoa aurinkoni",
ja jatkoi, ääni S3ryttävänä, "mutta
sinä et huoniannut minua ennenkuin
lähdön hetki tuli, jos se ei olisi
tullut, et olisi huomannut koskaan."
"Katsohan", nauroi mies, "silloin
kun uneksin paljon, enkä tehnyt mi-
' -'itt '^M' : ^^^^f^f'^ EKI
SÄ kohosit kokti aurinkoa,
• sä nousit puhtaaseen, raikkaaseen,
kaikesta saastasta vapaaseen avaruuteen.
Sä osoitit yievämtnyytesi,
osoitit vainoojiesi alhaisuuden.
-T-^ Sinä näyttäydyit sankarina, A
kauniina esikuvana kaikille.
. Likaisten mu^^n naakkojen, .
^ takapihoilla tonkivien harakoiden
ja hiirihaukkojen kynniet ei sinuun pystyneet.
Sinä voitit Mikkien i^Uun,
sinun aatteesi — pyrkitnyksesi vapauteen-
" SM miljoonat kohoutumaan puoleesi,
' sinun ajatusmaailmasi pttolfien.
^laan, piirsm~inina taivaalle kuvan
"hänestäkin", mutta sitten tuli töiden
tulipalokiire ja kaikki ylellisyys-unelmat
syrjäytettiin. Mutta kun eilen
tutkin yksinäisyydessä, miksi kapinoin
elämän hyvää "tuo ja vie" järjestystä
vastaan, selvisi minulle: siksi
että se tahtoi ottaa sen, jota minun
oma kaipuuni oli alusta asti kutsunut;
Sinä olit tarkalleibn • se riainen,
jonka kuvan unelmiini olin piirtär
nyt.""., .\-
Tyttö h3rmyili ja painautui hänen
olkaansa vasten. "Oli suloista, että
hän oli juuri sellainen kun oli."
Sitten sujui, kaikki nopeasti. Ensimmäiseksi
ottivat he sen pienen laulun,
joka oli ollut heidän kirjekyyh-kysensä
ja kehystyttivät komeasti. Ja
sitten tulivat häät.
Kun kaikki oli onnellisesti ja onneksi
ohi kietoi nuori morsian kätensä
miehensä kaulaan ja katsoi loistavin
silmin: "Tämä on liian täydellistä
ollaksensa totta. Pelkään että
huomenna herään kaukana täältä.
vain unelmani sinusta seuranani. Tä-mähäii
olisi eVimJm täyttymys.*' Mut-ta
riiielien katse oli kaukainen ja siinä
oli katkera kajastus. "Mutta rakas,
mitä puuttuisi vielä."
"Minusta ei koskaan tullift kunnollista
juoksupoikaa", vastasi hiljainen»,
ääni^ -*ja äitini täytyi kuolla ilman ^
täyttymystään. Mutta sitä et 3rm-märrä,
sinä elämän hemnioitfelenia
rakas."
"Ymmärrän, että itse olet lauluja-sikin
suurempi."
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 29, 1936 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1936-02-29 |
| Type | text |
| Format | application/pdf |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki360229 |
Description
| Title | 1936-02-29-01 |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| OCR text | o e. a o aUinen viikkolehti l a s ssaa numerossa: e Q o o o O' o a a o a. ^kertomus Kalastaiaifii lälfttö runo kertomus <^SiJSUlSLSLSLSL9SJlJiSLSJLS^ N:O 9 LAUANTAINA HELMIKUUN 29 P: NÄ 1936 IfOIRAKO se oli vai katupoika. Po-liisi kurkisteli kellarinluukusta sisään. "Varkauden teillä se pentele on ollut, oli kunipi tahansa", päätteli ja lähti, aikansa tuloksetta nuuskit-tuaan. Mutta pieni ruskettunut naä-nia kurkisti hänen jälkeensä luukusta ja likaiset sormet näyttivät pitkää nenää. "Ettäkö varkaissa, ei ikinä!" Olipahan vain ollut torilla katsomassa olisiko joku omena, banaani tai jotain muuta suuhun kelpaavaa, sattunut tipahtamaan poistuvien m3^jien rattailta. Sillä pieni vatsa TuköilTjär vaati, eihän sopinut sitä kokonaan sivuuttaa. Paljon mieluimmin olisi hän istunut nurkassaan ja kestinnyt sitä ihmeellisillä unelmillaan, mutta se ei näyttänyt ymmärtävän niiden arvoa — hänelle itselleen oHvat ne enemmän kuin ruoka, juoma ja koko maailman tinasotilaat. Ei kukaan aavistanut mitä ihmeitä hän näki: Loistavat salit, punakukkaiset puutarhat ja kaikki oudot linnut, joiden laulut lakkaamatta soivat hänen korvissaan. — Mutta illalla tuli äiti väs)meenä pyykiltä kotiin ja löysi kaikki määräämänsä työt tekemättä ja sitten se taas alkoi: "Tuommoisena et ikinä kelpaa juoksupojaksi, pois "fiötk ensimmäisen päivän jälkeen ja minä saan ikäni elättää, voi miksi minua näin koetellaan!" Poika istui hiljaa nurkassaan ja katsoi lähenevää äitiään, joka viimeisillä voimillaan alkoi häntä pauhaten läimäytellä. Sanat menivät ryöppynä ohi korvien, vain lyönnit tuntuivat. Vuodet tulivat ja venyttivät hänen jäseniään. Hän ei enää mahtunut sisään kellarinluukuista, eikä juossut torikärryjen jälessä. Tuskin hän itsekään käsitti, miten oli ne vuodet py-svnyt hengissä ja saattoi yhä edelleen olla olemassa. Joka tapauksessa oli hän nyt pitkä nuorukainen ja veteli päiväpalkalla punaruskeaksi rakennuksen seinää, veteli ja vihelteli surullista laulun pätkää. Oli totta, ettei hänestä koskaan tullut kunnollista jupksupoikaa ja hänen mestarinsa kirosi, ettei koskaan kunnon maalariakaan. Mutta unelmia etsivästä pikku . pojasta oli tullut nuorukainen, jota unelmat etsivät. Ne tulivat päivin röyhkeästi kesken töiden ja hiipivät öisin salaa kiiin varkaat, pieninä lauluina hänen luoksensa, saaden pensselin pysähtymään vedossaan ja unen pakenemaan. Työtoverit nauroivat hänelle ja mestarit kiroilivat; "Miksi en voi olla niinkuin riiuut." Hän kadehti niitä nauravia tovereitaan ja tunsi kaunaa pieniä lauluja kohtaan, jotka eivät päästäneet häntä. Sitten hän keksi! Meni huutokauppaan ja huusi vanhan viulun. Hän päätti aittaa ne pois mielestään ja lähettää kaikkiin tuuliin. Mutta siitä se suurin hulluus alkoi. Hän rakastui vanhaan viuluunsa ja pienet vekkiOit lumosivat hänet. ^ Eikä hän muistanut enää kesken jäänyttä seinää. Vas- ^ kun vatsa oli vaatinut viimeisen pennin, palasi häir työmaalle, mutta Hänet naurettiin ja kirottim sieltä ^ - duUe. V Niin alkoi hänen vaelluksensa paikasta paikkaan ja vuodesta vuoteen. Missä väin "viulumiehen" joku tunsi, siellä suljettiin häneltä työmaan por- -titv^Iänen silmänsänDlivat tulleet suuriksi ja uneksiviksi ja kasvonsa käyneet kalpeiksi. Viuluko sen lie tehnyt vai nälkä. Kun hän kerran iltamyöhään istui jonkun nuirkkakahvilan pöydän ääressä, tuli Jsäntä hänen luoksensa ja tokasi: "Tehän olette musikantti." Poika peljästyi: ^'Kuinka niin?" Isäntä viittasi nauraen viululaatik-koon ja sitten—hänerr kasvoihinsa: "Sen hullukin hoksaa", ja selitti,"liike on nykyään vähän huoiionpuoleista olen ajatellut että jos joku jotain valssinpätkää vinguttaisi, niin eiköhän siitä hiukan vilkastuisi. Lyödään-kös kiinni?" Mutta poika rakasti viuluaan ja laulut olivat hänen omaa vertaan. Hänkö möisi ne jonkun kahvilan vilkkulampuksi! Hän pudisti päätänsä ja lähti. Mutta oli talvi, työt seisauksissa, pakkanen varttui päivä päivältä kuin kasvava lapsi ja nälkä kävi yhä röyh-keämmäksi, se alkoi jo itsevaltiaana määräillä ja työnsi syrjään hänen omat tahtonsa. Ja niinkuin hän pienenä oli joutunut juoksemaan tori-kärryjen jäljessä, niin meni hän nytkin — kahvilan vilkkulampuksi. Siellä hän istui kum rikollinen jal- • . - * • • • • /• kapuussa illan toisensa jälkeen, eikä tierm3rt että elämän jokainen minuutti on tä3rnnä mahdollisuuksia, eikä onni viero mitään paikkaa kun se on tullaksensa. Hän vain soitti ja suri ja antoi kirjavan filmin ympärillään liukua huomaamattaan. JMitäpä se olisi voinut hänelle olla! Sillä hän ei tiennyt sitäkään, että monella nerokksca^ la iniehellä on hulluja tapoja. Ja sattui, että eräs kerran eksyi siihen syrjäiseen kahvilaan, hyvällä tuulella, pienessä hiprakassa ja sälliksi pukeutuneena. Istui sen illan ja tuijotti soittajaan. "Tottako tämä oli vai humalaa?" Tuli toisena iltana selvinpäin, tuli seuraavanakin ja kuunteli kaikki hänen pienet laulunsa. Sitten nousi juhlallisena, meni soittajan luo ja löi häntä lujasti olkapäälle^ "Ei mies, tämä ei käy, viulu kainaloon ja ulos.'• Poika seurasi kummissaan häntä — ja sille tielleen jäi. "Vahinko", sanoi isäntä, "liike kun oli juuri vil-kastumaisillaan." Nuorukainen puettiin ja pestiin. Hänen päähänsä sijotettiin vaikeita teorioja ja hänet lähetettiin suuriin, vieraisiin kaupunkeihin katsomaan ja kuuntelemaan. — Ja hän palasi sieltä omine, vanhoine, pienine lauluineen. Mutta nyt ne painettiin ja lensivät kaikkiin tuuliin kuin valkeat linnut, kantaen siivillään hänen nimeään. Ja eräs pieni laulu, joka oli tullut lohduttaen hänen luoksensa silloin, kun toverit na^uroivat ja mestarit ki-, rosivat, lÖysi maailmalla nuoren naisen, ja kertoi hänelle niin paljon siitä, jonka nimeä kantoi, että nainen matkusti pitkän matkan häntä etsimään* Ja löysi, mutta ei kertonut mika hänet toi. Kun miehen elämään siten oli tullut toinen ihminen», toinen jota hän ei ollenkaan ollut tiennyt tarvitsevansa, tahtoi hän hämmästyksekseen yhä uudelleen ja uudelleen häntä tavata. Se oli niin ihmeellistä! Tjuo nainen kun ei ollut hänen opettajansa, ei kus-t^ ntajansa, ei ruokarouvansa, eikä yötä varten — ja kuitenkin oli heillä ikäänkuin asiaa toisilleen. Ja he tapasivat . Mutta kerranhan täytyi lähdön hetkenkin tulla, elämä sellaista vaatii. Mutta miksi tuntui se vaatimus niin julmalta? Mies meni ja tutki illan yksinäisyydessä itseänsä. ^Ja tieto tuli niinkuin pyörremyrsky hänen päälleen. Hän lähti hurjana ilosta tytön luo ja tarttui hänen käsiinsä: "Sinä et mene minnekään. Sinä olet minun, niinkuin lauluni, nimeni, minä itse." Ja tyttö hymyili ~ jäädäksen-sähän hän oli tullutkin — ja kertoi mikä hänet oli tuonut: "Ensihetkesta tulit sydämeeni ja olit ainoa aurinkoni", ja jatkoi, ääni S3ryttävänä, "mutta sinä et huoniannut minua ennenkuin lähdön hetki tuli, jos se ei olisi tullut, et olisi huomannut koskaan." "Katsohan", nauroi mies, "silloin kun uneksin paljon, enkä tehnyt mi- ' -'itt '^M' : ^^^^f^f'^ EKI SÄ kohosit kokti aurinkoa, • sä nousit puhtaaseen, raikkaaseen, kaikesta saastasta vapaaseen avaruuteen. Sä osoitit yievämtnyytesi, osoitit vainoojiesi alhaisuuden. -T-^ Sinä näyttäydyit sankarina, A kauniina esikuvana kaikille. . Likaisten mu^^n naakkojen, . ^ takapihoilla tonkivien harakoiden ja hiirihaukkojen kynniet ei sinuun pystyneet. Sinä voitit Mikkien i^Uun, sinun aatteesi — pyrkitnyksesi vapauteen- " SM miljoonat kohoutumaan puoleesi, ' sinun ajatusmaailmasi pttolfien. ^laan, piirsm~inina taivaalle kuvan "hänestäkin", mutta sitten tuli töiden tulipalokiire ja kaikki ylellisyys-unelmat syrjäytettiin. Mutta kun eilen tutkin yksinäisyydessä, miksi kapinoin elämän hyvää "tuo ja vie" järjestystä vastaan, selvisi minulle: siksi että se tahtoi ottaa sen, jota minun oma kaipuuni oli alusta asti kutsunut; Sinä olit tarkalleibn • se riainen, jonka kuvan unelmiini olin piirtär nyt.""., .\- Tyttö h3rmyili ja painautui hänen olkaansa vasten. "Oli suloista, että hän oli juuri sellainen kun oli." Sitten sujui, kaikki nopeasti. Ensimmäiseksi ottivat he sen pienen laulun, joka oli ollut heidän kirjekyyh-kysensä ja kehystyttivät komeasti. Ja sitten tulivat häät. Kun kaikki oli onnellisesti ja onneksi ohi kietoi nuori morsian kätensä miehensä kaulaan ja katsoi loistavin silmin: "Tämä on liian täydellistä ollaksensa totta. Pelkään että huomenna herään kaukana täältä. vain unelmani sinusta seuranani. Tä-mähäii olisi eVimJm täyttymys.*' Mut-ta riiielien katse oli kaukainen ja siinä oli katkera kajastus. "Mutta rakas, mitä puuttuisi vielä." "Minusta ei koskaan tullift kunnollista juoksupoikaa", vastasi hiljainen», ääni^ -*ja äitini täytyi kuolla ilman ^ täyttymystään. Mutta sitä et 3rm-märrä, sinä elämän hemnioitfelenia rakas." "Ymmärrän, että itse olet lauluja-sikin suurempi." |
Tags
Comments
Post a Comment for 1936-02-29-01
