1942-12-26-09 |
Previous | 9 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
1942 LAUANTAINA, JOULUKUUN 26 PÄIVÄNÄ Sivii<
relle, ja sitä miestä el ole vielä syn-tpycl^
ään, joka tekisi sen yöllä.
Meidän täytyi odottaa päivän valkenemista
ja htiipuUe tulimme vasta
auringonlaskun jälkeen. Minun pitäisi
kertoa tuntikausia viimeisestä
kiipeämisestämme, mutta sitä en tee.
Huippu oli tasainen kuin biljardipöy-lä,
noin neljännes acren suuruinen ja
melkein lumeton. Wahna kertoi, että
tavallisesti vahva tuuli'puhalsi
täällä ylhäällä ja vei lumen pois.
Me olimme hengästjTieitä ja minä
sain vuorikouristuksen niin voimakkaana,
että täytyi paneutua raakuiil-
]e. Kun kuu nousi, aloitin tutkimukseni.
Se ei vienjrt kau^n aöaaa, mut-,
ta minä en nähnyt enkä haistanut mitään,
joka muistuttaisi kultaa. Ja_
kun Fysyiri Wahnälta, nauroi hän
vain ja taputti käsiään. Sillä välin
^ rupesi minua pyörryttämään niin kovasti,
että minun täytyi istuutua
suurelle kivelle Ja odottaa, että se
menisi ohi.
— Käy toimeen, nyt, sanoin minä,
kun tunsin itseni paremmaksi. Lakkaa
nauramiaätaJjaL^an :
sä kultakimpaleJoh.'—;Se on lähempänä
teitä kuin min^^^^^ voin
tulla, sanoi hän, ja Ä o e n suuret sit
mänsä saivat kaihoisan ilmeen.
— Te gri^ot olette kaikki samanlaisia.
T e i d ^ sydämenne ikävöin
vam kultaa, ja.naisia te ette laske
•miksikään.
Minä en sanonut mitään. Nyt ei
sopinut puhua hänelle Sarahista.
Mutta AVahna pudisti pois alakuloisuuden
ja alkoi jälleen nauraa ja i l vehtiä.
— Mitä pidätte siitä? kysyi hän.
— Mistä?
— Kultakimpaleesta, jonka päällä
istutte.
Minä hyppäsin ylös, niinkuin se
olisi ollut hehkuva kamiina. Mutta
se oli vain kivipaasi. Tunsin itseni
pettyneeksi. Joko tyttö oli tullut
hulluksi tai se^oli hänen tapansa laskea
leikkiä Hitonmoista, olipa se
sitten kummin tahansa. Tyttö ojensi
minulle kirveen ja kehoitti minua-iskemään
kiveen. - Sen tein ja joka
kerta tuli esiin keltaisia paikkoja.
Suuri jumala — se oli kultaa 1 Koko
On smm joukko sotUaita, jojista väheinmäii p^^^ jotka tuntuvalla tavalla "rasvaiievat so-tatnasmaa"/
tekevät raskasta ty^tä^ purkavat ^h^^^ rakentavat Icirimajoja, käsittelevät ammuksia-
taMf hiten tässä, varastoivat piiJikilanko ja.
siunattu kiviharkko!
Jones kohottautui äkkiä koko pituuteensa
ja kohotti ylös molemmat
pitkät käsivartensa, kasvot käännettyinä
etelätaivaalle. Hänen liikkeensä
oli peloittanut joutsenen, joka oli
tullut likelle epäitsekkäässä, ystäväl-
Jisessä aikomuksessa. Kun se ryn-
-täsi takaisin, sattui se yhteen erään
v'anhan rouvan kanssa, joka kadotti
pähkinäpussinsa. Jones istuutui jäljen
ja jatkoi:
. — Kultaa, voitteko ajatella, puh-
-^asta, selvää kultaa ja niin paljon,
että minä voin iskeä siitä lastuja. Se
öli peitetty jonkinlaisella vedenpitävällä
värillä, asfaltilla tai. joUakin
muulla sentapaisella, ^ i ollut ih-
Jiie, että minä olin luullut sitä kiveksi.
Se oli kymmenen jalkaa pit-
^ä, vähintään viisi läpimitaten ja
suippeni molempiin päihin kuin mu-
"2. Katsokaa tätä.
Han otti taskustaan nahkapussin
otti siitä esille öljyttyyn silkkipa-
P^i^iJn käärityn esineen, sitten hän
pani minun käteeni liuskan puhdas-
^ pehmeätä kultaa, noin kymmenen
dollarin rahan suuruisen. Yhdellä
51^'ulla näkyi harmaata väriä, jolla
^e oli peitetty.
, Tämän iskin toisesta päästä,
jatkoi Jones käärien liuskan paperiin
pannen sen jälleen nahkapussiin.
Ja onni oli, että panin sen taskuuni,
sillä äkkiä kuulin huudettavan takanani
korkealla äänellä — tahi se oli
pikemminkin rääkynää kuin huutoa.
Ja siinä seisoi sama ukko kotkanne-nineen,
joka oli ollut luonamme illalla.
Ja hänellä oli ympärillään kolmisenkymmentä
intiaania — kaikki äo-lakoita,
nuoria miehiä.
Wahna heittäytyi maahan ja alkoi
vaikeroida, mutta minä sanoin hä-
' nelle:
— Nouse ylös ja koeta saada heidät
ystäviksi minun vuokseni.
— E i , ei, huusi hän, tämä on kuolema.
Hyvästi, amigo . . .
Rouva Jones hypähti ja hänen
miehensä innostus jäähtyi hänen
jatkaessaan.
Nouse sitten ylös ja auta minua
tappelemaan heidän kanssaan, sanoin
minä hänelle. Ja hän teki sen. Hän
oli kuin hornanhenki tuolla maailman
huipulla, puri ja kynsi kuin oikea
villikissa. Enkä minäkään ollut
toimettomana, vaikka minulla ei ollut
muuta kuin kirves ja pitkät käsivarteni.
Mutta niitä oli liian monta
ja siellä ei ollut minulle mitään selkänojaa.
Kun heräsin tajuntaan
muutamien minuuttien kuluttua, olivat
ne halkaisseet kalloni. — Koetta-kaas
tätä näin.
Julian Jones otti päästään hatun
-ja vei minun sormeni paksujen, hie-kankeltaisten
hiuksien läpi, kunnes
ne tapasivat syvennyksen. Se oli
vähintään kolme tuumaa pitkä ja
tunkeutui syvälle pääkuoreen.
— Kun tulin tajuihini, loikoi \Vah-na
suorana kivipaadella, ja ukko
seisoi vieressä ja parpatti jotakin
juhlallisena kuin se olisi ollut oikea
uskonnollinen toimitus. Kädessään
hänellä oli iskuveitsi — tiedättehän, ,
ohut, terävä liuska jotakin vuolu-kiveä,
sellaista, josta ne tekevät
myös keihäänkärkiä. Minä en voinut
liikuttaa kättänikään, sillä ne
pitivät minusta kiinni ja sitä paitsi
olin aivan kuitti. Ja — niin, siitä
vuolukiviveitsestä tuli tytön loppu ja
minulle ne eivät suoneet edes kunniaa
kuolla tuolla heidän pyhällä
vuorellaan. Ne paiskasivat minut
alas sieltär kuin haaskan.
— Köipit eivät myöskään minua
nokkineet. Minusta tuntuu kuin nä-kisin
vielä kuun kimaltelevan lumi-huipulla,
kun putosin. Minun oli
kuljettava viisisataa jalkaa ilmojen
kautta, mutta pääsinkin vähemmällä.
Minä putosin suureen lumikinokseen
erääseen kuiluun. Ja kun
heräsin (useita tunteja sen jälkeen,
sillä oli suuri, valoisa päivä, kun olin
viimeksi nähnyt auringon), makasin
oikeassa lumikellarissa tai tunnelissa,
jonka vesi oli muodostanut sulaneeseen
lumeen vuotaessaan kuiluun. E-räs
kallion kieleke oli nimittäin juuri
sen yläpuolella, johon olin pudonnut.
Jos olisin sattunut lentämään
hiukankaan jommalle kummalle puolelle,
kierisin minä varmasti siellä
vielä tänäkin hetkenä. Pelastumiseni
oli suoranainen ihme, — sitä se
juuri oli.
— Mutta minä sain kärsiä siitä.
kannenineen seisovan ja heiluttavan
vuolukiveistä ja — ja kaiken sen.
Tarkoitan: kaiken sen, mitä oli tapahtunut,
kun ensiksi lähdin Nebraskasta,
siihen saakka, kunnes kaivauduin
esiin lumesta, kun ne olivat
paiskanneet minut alas vuorenhuipulta.
Mutta kaiken, mitä oli sitten
tapahtunut, olin minä aivan u-nohtanut.
Kun Sarah sanoi, että minä
olin hänen miehensä, en tahtonut
häntä uskoa. Koko hänen perheensä
ja pappi, joka oli vihkinyt meidät,
tulivat ja todistivat asian, ennenkuin
minä uskoin.
— Sitten kirjoitin Seth Mauner-
]Meni enemmän kuin kaksi vuotta,
ennenkuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut.
Kaikki, mitä tiesin, oli
se, että minä olin Julian Jones ja
olin joututnut mustalle listalle sen
suuren lakon aikana ja että olin naimisissa
Sarahin kanssa. Niin, se on
silkkaa totta. Minä en tiennyt vä-liajasta,
ja kun Sarah koetti puhua
siitä, tuli pääni kipeäksi.. Minä luulen,
että olin jonkin verran vialla
päästäni, ja tiesinkin sen.
• — Ja sitten räänä iltana, istuessani
verannalla Sarahin isän talon ulkopuolella
Nebraskassa, tuli Sarah ja
asetti kultaliuskareen käteeni. Hän
oli juuri löytänyt sen repaleisen vuorin
välistä makuusäkistä, joka oli
ollut minulla Ecuadorissa — vaikka
minä en kahteen vuoteen tiennyt olleeni
Ecuadorissa, -Australiassa enkä
missään muuallakaan. Niin, minä
istuin.vain ja tirkistelin kultaliuskaa
kuunvalossa, kääntelin sitä ja ihmettelin,
mikä se mahtoi olla ja mistä
se oli tullut, ja silloin selveni äkkiä
päässäni, aivankuin jokin verho olisi
repeytynyt, ja minä näin Wahnan
makaavan kivipaadella ja ukon kot-sille,
ja hän selvitti asian minulle.
Minä näytän teille hänen kirjeensä.
Minulla on se hotellissa. Eräänä
päivänä, kirjoitti hän, kun hän oli
tavallisella vuorollaan, ryömin minä
muka radalla. Minä en kuulemma
seisonut suorana, vaan ryömin. Ensiksi
hän luuli minua vasikaksi tai
suureksi koiraksi. Minä en näyttänyt
ihmiseltä, sanoi hän, ja minä en
tuntenut häntä. Niin paljon kuin
minä voin ymmärtää, oli se kymmenen
päivää minun lentomatkani jälkeen
vuoren huipulta. En tiennyt,
mitä olin syönyt. Ehkä en ollut
syönyt kerrassaan mitään. Sitten
jouduin lääkärien hoitoon Quitoon,
ja Paloma piti minusta huolta (se oli
kai hän, joka oli pannut kultaliuskan
makuusäkkiini), mutta sitten selvisi,
että olin pähkähullu, ja rautatie lähetti
minut takaisin Nebraskaan.
Niin ainakin Seth minulle kirjoittaa.
Itse en tiedä mätään. Mutta Sarah,
hän tietää. Hän oli kirjeenvaihdossa
rautatieyhtiön kanssa, ennenkuin
ne lähettivät minut tieheni.
Rouva Jones vahvisti hänen sanansa
nyökäten, huokasi ja näytti
selvästi haluavan keskeyttää.
— Sen jälkeen en ole voinut tehdä
työtä, — jatkoi hänen miehensä. Enkä
ole voinut miettiä, kuinka saisin
selville sen suuren kultakimpaleen.
Sarahilla on omia rahoja, mutta hän
ei pane siihen penniäkään . . .
— Et koskaan enää mene siihen
maahan, —huudahti nainen.
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 26, 1942 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1942-12-26 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki421226 |
Description
| Title | 1942-12-26-09 |
| OCR text | 1942 LAUANTAINA, JOULUKUUN 26 PÄIVÄNÄ Sivii< relle, ja sitä miestä el ole vielä syn-tpycl^ ään, joka tekisi sen yöllä. Meidän täytyi odottaa päivän valkenemista ja htiipuUe tulimme vasta auringonlaskun jälkeen. Minun pitäisi kertoa tuntikausia viimeisestä kiipeämisestämme, mutta sitä en tee. Huippu oli tasainen kuin biljardipöy-lä, noin neljännes acren suuruinen ja melkein lumeton. Wahna kertoi, että tavallisesti vahva tuuli'puhalsi täällä ylhäällä ja vei lumen pois. Me olimme hengästjTieitä ja minä sain vuorikouristuksen niin voimakkaana, että täytyi paneutua raakuiil- ]e. Kun kuu nousi, aloitin tutkimukseni. Se ei vienjrt kau^n aöaaa, mut-, ta minä en nähnyt enkä haistanut mitään, joka muistuttaisi kultaa. Ja_ kun Fysyiri Wahnälta, nauroi hän vain ja taputti käsiään. Sillä välin ^ rupesi minua pyörryttämään niin kovasti, että minun täytyi istuutua suurelle kivelle Ja odottaa, että se menisi ohi. — Käy toimeen, nyt, sanoin minä, kun tunsin itseni paremmaksi. Lakkaa nauramiaätaJjaL^an : sä kultakimpaleJoh.'—;Se on lähempänä teitä kuin min^^^^^ voin tulla, sanoi hän, ja Ä o e n suuret sit mänsä saivat kaihoisan ilmeen. — Te gri^ot olette kaikki samanlaisia. T e i d ^ sydämenne ikävöin vam kultaa, ja.naisia te ette laske •miksikään. Minä en sanonut mitään. Nyt ei sopinut puhua hänelle Sarahista. Mutta AVahna pudisti pois alakuloisuuden ja alkoi jälleen nauraa ja i l vehtiä. — Mitä pidätte siitä? kysyi hän. — Mistä? — Kultakimpaleesta, jonka päällä istutte. Minä hyppäsin ylös, niinkuin se olisi ollut hehkuva kamiina. Mutta se oli vain kivipaasi. Tunsin itseni pettyneeksi. Joko tyttö oli tullut hulluksi tai se^oli hänen tapansa laskea leikkiä Hitonmoista, olipa se sitten kummin tahansa. Tyttö ojensi minulle kirveen ja kehoitti minua-iskemään kiveen. - Sen tein ja joka kerta tuli esiin keltaisia paikkoja. Suuri jumala — se oli kultaa 1 Koko On smm joukko sotUaita, jojista väheinmäii p^^^ jotka tuntuvalla tavalla "rasvaiievat so-tatnasmaa"/ tekevät raskasta ty^tä^ purkavat ^h^^^ rakentavat Icirimajoja, käsittelevät ammuksia- taMf hiten tässä, varastoivat piiJikilanko ja. siunattu kiviharkko! Jones kohottautui äkkiä koko pituuteensa ja kohotti ylös molemmat pitkät käsivartensa, kasvot käännettyinä etelätaivaalle. Hänen liikkeensä oli peloittanut joutsenen, joka oli tullut likelle epäitsekkäässä, ystäväl- Jisessä aikomuksessa. Kun se ryn- -täsi takaisin, sattui se yhteen erään v'anhan rouvan kanssa, joka kadotti pähkinäpussinsa. Jones istuutui jäljen ja jatkoi: . — Kultaa, voitteko ajatella, puh- -^asta, selvää kultaa ja niin paljon, että minä voin iskeä siitä lastuja. Se öli peitetty jonkinlaisella vedenpitävällä värillä, asfaltilla tai. joUakin muulla sentapaisella, ^ i ollut ih- Jiie, että minä olin luullut sitä kiveksi. Se oli kymmenen jalkaa pit- ^ä, vähintään viisi läpimitaten ja suippeni molempiin päihin kuin mu- "2. Katsokaa tätä. Han otti taskustaan nahkapussin otti siitä esille öljyttyyn silkkipa- P^i^iJn käärityn esineen, sitten hän pani minun käteeni liuskan puhdas- ^ pehmeätä kultaa, noin kymmenen dollarin rahan suuruisen. Yhdellä 51^'ulla näkyi harmaata väriä, jolla ^e oli peitetty. , Tämän iskin toisesta päästä, jatkoi Jones käärien liuskan paperiin pannen sen jälleen nahkapussiin. Ja onni oli, että panin sen taskuuni, sillä äkkiä kuulin huudettavan takanani korkealla äänellä — tahi se oli pikemminkin rääkynää kuin huutoa. Ja siinä seisoi sama ukko kotkanne-nineen, joka oli ollut luonamme illalla. Ja hänellä oli ympärillään kolmisenkymmentä intiaania — kaikki äo-lakoita, nuoria miehiä. Wahna heittäytyi maahan ja alkoi vaikeroida, mutta minä sanoin hä- ' nelle: — Nouse ylös ja koeta saada heidät ystäviksi minun vuokseni. — E i , ei, huusi hän, tämä on kuolema. Hyvästi, amigo . . . Rouva Jones hypähti ja hänen miehensä innostus jäähtyi hänen jatkaessaan. Nouse sitten ylös ja auta minua tappelemaan heidän kanssaan, sanoin minä hänelle. Ja hän teki sen. Hän oli kuin hornanhenki tuolla maailman huipulla, puri ja kynsi kuin oikea villikissa. Enkä minäkään ollut toimettomana, vaikka minulla ei ollut muuta kuin kirves ja pitkät käsivarteni. Mutta niitä oli liian monta ja siellä ei ollut minulle mitään selkänojaa. Kun heräsin tajuntaan muutamien minuuttien kuluttua, olivat ne halkaisseet kalloni. — Koetta-kaas tätä näin. Julian Jones otti päästään hatun -ja vei minun sormeni paksujen, hie-kankeltaisten hiuksien läpi, kunnes ne tapasivat syvennyksen. Se oli vähintään kolme tuumaa pitkä ja tunkeutui syvälle pääkuoreen. — Kun tulin tajuihini, loikoi \Vah-na suorana kivipaadella, ja ukko seisoi vieressä ja parpatti jotakin juhlallisena kuin se olisi ollut oikea uskonnollinen toimitus. Kädessään hänellä oli iskuveitsi — tiedättehän, , ohut, terävä liuska jotakin vuolu-kiveä, sellaista, josta ne tekevät myös keihäänkärkiä. Minä en voinut liikuttaa kättänikään, sillä ne pitivät minusta kiinni ja sitä paitsi olin aivan kuitti. Ja — niin, siitä vuolukiviveitsestä tuli tytön loppu ja minulle ne eivät suoneet edes kunniaa kuolla tuolla heidän pyhällä vuorellaan. Ne paiskasivat minut alas sieltär kuin haaskan. — Köipit eivät myöskään minua nokkineet. Minusta tuntuu kuin nä-kisin vielä kuun kimaltelevan lumi-huipulla, kun putosin. Minun oli kuljettava viisisataa jalkaa ilmojen kautta, mutta pääsinkin vähemmällä. Minä putosin suureen lumikinokseen erääseen kuiluun. Ja kun heräsin (useita tunteja sen jälkeen, sillä oli suuri, valoisa päivä, kun olin viimeksi nähnyt auringon), makasin oikeassa lumikellarissa tai tunnelissa, jonka vesi oli muodostanut sulaneeseen lumeen vuotaessaan kuiluun. E-räs kallion kieleke oli nimittäin juuri sen yläpuolella, johon olin pudonnut. Jos olisin sattunut lentämään hiukankaan jommalle kummalle puolelle, kierisin minä varmasti siellä vielä tänäkin hetkenä. Pelastumiseni oli suoranainen ihme, — sitä se juuri oli. — Mutta minä sain kärsiä siitä. kannenineen seisovan ja heiluttavan vuolukiveistä ja — ja kaiken sen. Tarkoitan: kaiken sen, mitä oli tapahtunut, kun ensiksi lähdin Nebraskasta, siihen saakka, kunnes kaivauduin esiin lumesta, kun ne olivat paiskanneet minut alas vuorenhuipulta. Mutta kaiken, mitä oli sitten tapahtunut, olin minä aivan u-nohtanut. Kun Sarah sanoi, että minä olin hänen miehensä, en tahtonut häntä uskoa. Koko hänen perheensä ja pappi, joka oli vihkinyt meidät, tulivat ja todistivat asian, ennenkuin minä uskoin. — Sitten kirjoitin Seth Mauner- ]Meni enemmän kuin kaksi vuotta, ennenkuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kaikki, mitä tiesin, oli se, että minä olin Julian Jones ja olin joututnut mustalle listalle sen suuren lakon aikana ja että olin naimisissa Sarahin kanssa. Niin, se on silkkaa totta. Minä en tiennyt vä-liajasta, ja kun Sarah koetti puhua siitä, tuli pääni kipeäksi.. Minä luulen, että olin jonkin verran vialla päästäni, ja tiesinkin sen. • — Ja sitten räänä iltana, istuessani verannalla Sarahin isän talon ulkopuolella Nebraskassa, tuli Sarah ja asetti kultaliuskareen käteeni. Hän oli juuri löytänyt sen repaleisen vuorin välistä makuusäkistä, joka oli ollut minulla Ecuadorissa — vaikka minä en kahteen vuoteen tiennyt olleeni Ecuadorissa, -Australiassa enkä missään muuallakaan. Niin, minä istuin.vain ja tirkistelin kultaliuskaa kuunvalossa, kääntelin sitä ja ihmettelin, mikä se mahtoi olla ja mistä se oli tullut, ja silloin selveni äkkiä päässäni, aivankuin jokin verho olisi repeytynyt, ja minä näin Wahnan makaavan kivipaadella ja ukon kot-sille, ja hän selvitti asian minulle. Minä näytän teille hänen kirjeensä. Minulla on se hotellissa. Eräänä päivänä, kirjoitti hän, kun hän oli tavallisella vuorollaan, ryömin minä muka radalla. Minä en kuulemma seisonut suorana, vaan ryömin. Ensiksi hän luuli minua vasikaksi tai suureksi koiraksi. Minä en näyttänyt ihmiseltä, sanoi hän, ja minä en tuntenut häntä. Niin paljon kuin minä voin ymmärtää, oli se kymmenen päivää minun lentomatkani jälkeen vuoren huipulta. En tiennyt, mitä olin syönyt. Ehkä en ollut syönyt kerrassaan mitään. Sitten jouduin lääkärien hoitoon Quitoon, ja Paloma piti minusta huolta (se oli kai hän, joka oli pannut kultaliuskan makuusäkkiini), mutta sitten selvisi, että olin pähkähullu, ja rautatie lähetti minut takaisin Nebraskaan. Niin ainakin Seth minulle kirjoittaa. Itse en tiedä mätään. Mutta Sarah, hän tietää. Hän oli kirjeenvaihdossa rautatieyhtiön kanssa, ennenkuin ne lähettivät minut tieheni. Rouva Jones vahvisti hänen sanansa nyökäten, huokasi ja näytti selvästi haluavan keskeyttää. — Sen jälkeen en ole voinut tehdä työtä, — jatkoi hänen miehensä. Enkä ole voinut miettiä, kuinka saisin selville sen suuren kultakimpaleen. Sarahilla on omia rahoja, mutta hän ei pane siihen penniäkään . . . — Et koskaan enää mene siihen maahan, —huudahti nainen. |
Tags
Comments
Post a Comment for 1942-12-26-09
