Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 12, 1955

              2ii
AINO RAAPPANA:
3 T umman
ruusut
(Jatkoa)
"trUODET ovat vierineet. Voi| miten
V pian, ne oTat ^uae^tlcsan' jii 5it*
t e n l ^ aikaa siih^. on taivittti;^ iain:
sekätjlmiislaiiset ettäkasvam^pntit ovat^
ehtineet nom suoriksi. iLapset lentävät
pois niinkuin linnunpoil^set emonsa
siqHen suojasta, mutta puut jäävät) ne
vain kasvavat ja »kasvavat kunnes jos­kus
tulee rajum3a^sky ja-kaataa'ne^ kun
niiden sydän onvhiljaUeen: lahonnut ja
voima niistä hävinnyt. ^Mutta sukupol';
via ne kestävät; ihmissukupolvia^ Tuo­hon
ne j^vät heiltäj jotka ne ovat is­tuttaneet
ja alkuhuolen ja vaivan niis-tätä
nähneet, jotta niistä kehittyisi vah­voja
yksUöitä . . .
•Mutta istuttaja Iloitsee työnsä; tuk>k-sistA
ja suo mid£hyvin jälkipolyiUe sen
valimm minkä !bän jättää ja&eensä,
sitävastoin hän suree; jos tietää jonkun '
myöhemmin turmelevan hänen «vaivan­sa
ti^kset.
Lapset, ne pienet herttaiset tytön ty­pykät;
ovat kasvaneet aikuisiksi. - Ja
heidän osakseen on tullut tavallinen
luonnon määräämä kohtalo, he ovat
avioituneet ja siis siirtyneigt isän kodista
omaan Jkotiinsa. Laina nuoren pastorin
rouvana pikkupappilaan. Hyvän ja va­kavan
miehen hiui Jalmari Oransäestä
saikin, ihan sopivan.' Lilli-lie-
^ hid;^, J c ^ l i ^ oli jf^kus tapana hän­tä
nimittää^ l^ltealse^ v^kkaut^^
' vuoksi,'^ pyst^yt vällölt^ffl^^
mean ja i^^aaaä insiiioör! Kaarto' S^an-'
ttiston. Hymyillen äiti muisteli useiii
tyttäriään, nöyriä, kuuliaisia lapsia oli
h a u ^ muistella.
Ja entä nyt'jö heidän pienräJherttai-sia
tyttöjään, joitten mummi hän sai
olla. *Heltä tuli usein ikävä, kun harvoin
talvella joutivat käymään entisessä ko­dissaan.
Kesällä sitävastoin he olivat
!Rauhalassa usehavviikkojakin yhtä mit­taa
ja silloin oli iloista ääntä puistossa
jarannalla;-^
-Jos ovat omat :lapset rakkaita, niin
tuntuu siltä, että lastenlapset ovat vielä
rakkaampia. Kilvan nämäkin isovan­hemmat
hemmottelivat tyttäriensä tyt­täriä
oheidän ollessa luonaan ja korkein
aurinko silloin paistoi.
~ . Hei, ukkoseni, katsohan kuinka
koko taivaanlaki on kohta selkeä ja
kirkas. Kyllä siitä poutaa saamme vielä
kyll^i ja juhannukseen mennessä oh
joka paikka kuiva ^ttä soi.
— Katsos «vaan, Luoja sittenkin suo­sii
meitä. Tottahan toki! Miten meillä
voisikaan olla niiii tyly kaitsija, joka
Kuim sxrpm otanttttvakaHä kalpean,
venem ulapalta, \
karmosimmptnuia iMskM hoM
sltapUvm alta,
Timlen harson
vedän yli kaiken sen^
hämyn smiien
ei antaisi aurii&onsa paistaa niin hy­ville
kuin meidän oma Satumme <m,
Ikun hän usein antaa koko lämpönsä
iuiohoiUekin;
— Mutta niinpä siitä siis telakin
kertaa saavat samalla huonot kuin hy­vätkin
~ sitä kun ei voi .eroitella niin-kuin
monta maanpäällistä asiaa eroitd-laan.
— Kx>ska se Satu hipasikaan saapua
tänne saakka. Sineän kait sait aamulla — *fi*» taulun tnaalasin,
kirjeen häneltl^ kysyi Koski.
— Sain/jaa; tervdse^inriuu^din sa- - Jo tatdu» yli-jioa;
^Sinifflehanc siinä olit niiä. kiÄku- fmnkum^nuolm viskaan
ramitalla. JMutta lue itse, siellä se kirje väliiorsan toitotuksen käheän.
On pHrongin pääHä kamarissani. Ei hän runon kirjoitin,
tänne jouda kuin aivan lähellä jufaan-nustay
sillä Ruotsistakin tulee vasta
ensi viikon alussa kotimaahan ja sitten
tietysti on kaikenlaista puuhaa Hdsin-.
gissä vielä^ sanoi rouva. ~ -Raskasta
A, Turtiainen,
sesil
Teeppä mieleisesi^ teeppä midei-tienä:
amistaan dollareista.
Saavuttiin Suomeen ja siellä ensim­mäiseen
määräpaikkaan. Kovin ihmet­teli
vastaanottaja-upseeri lammaslau-mah
tapaista joukkoa. Hommaa seuran"-
neet sotilaat huutelivat piÄasanoja.
iNiin kuitenkin sijoituttiin majoitus­paikkaan.
Aku m^iillalla kysymään
upseerilta, joskö saisi meni^ kat^le-maan
kaupunkia, mutta sai vastauksek­si
ärjäisyn, ettd mihinkään kahteen
viikkoon, oppikaa ensin kävelemään.
Sötäaitten kemuissa sai Aku huo­miota,
siHä händlä oli vielä rahoja ja:
sai juoda upseerin kanssa maljat doUa-leittensa
kustannuksella. Nyt myöskin
myönnettiin Akulle loma kotona käjm-tiä
varten. Niinpä Aku sitten ilmestyi­kin
itse maksamassaan sotilaspuvussa
kotikylään. «Hän kävi tervehtimässä
kaikkia parempiosaisia ja sai kuulla äi­tinsä
olevan kolmen kunnan yhteisessä
kunnalliskodissa. Akulla ei ollut aikaa
käydä äitiään katsomassa, sillä loma
oli lyhyt, mutta hän päätti muistaa äi­tiä.
Aku meni postikonttoriin ja pyysi
**money orderia". Postinhoitaja oli eng-
'lanninkiden taitoinen ja antaessaan
Ikaavakkeen kysyi, josko herra on ollut
ulkomailla, kun käyttää englanninkie-äisiä
sanoja. Aku kertoi tulleensa Cana-dasta
vapaaehtoisten mukana. Tästä
postinhoitaja ihastui kovasti ja kehoit-ti
kertomaan mitä Aku tykkää nyt Suo­mesta
ja kehoitti puhumaan englantia, ,
koska hän el pllut sitä saanut käyttää
pitkään aikaan. ^Mutta Akulle tuli nyt
kiire, sillä hänen englantinsa oli n.s.
"kovanpuun englantia".
Aku järjesti majatalossa läksiäiset,
Muten näyttää kylän napamiehille
minkälainen herra hänestä on tullut,
vaikka se laskikin rahapussin osakkdta
arvduttavasti, mutta siitä eivät tien­neet
nmut kuin hän itse.
Valmistuttiin jo rintamalle lähtöön.
Järjestetyissä juomingeissa joutui Aku
taas maksumidieksi. INTyt laski Akiin
/varallisuus jo siinä määrin, että hän
katsoi joutuvansa tappeleniaan vaikka
itse pirun kanssa. ^Niinpä hän vannoi-*
kin kääntävänsä nurin jokaisen vihol­lisen
toppahousut.
Seurasi siirto rintamalle ja midiala
p ^ u i . Pahinta olivat rintamamiesten
letkaukset, että nyt te palellutte kuin
toratkat. Vain osa heistä ehti saamaan
sodan esiinakua, sillä oli al^kanut rinta­man
romahdus. Aku joutuj-!^inoasta^
pieneksi a j a ^ väht^»aiwÄ0»^^
maan kanavan seiiduiUe. Hän p^^^ji ^^is
säikähdyksellä, '*kutfen iheÖtein kä^;]^^
•.'heistä.,.,' "
Juhlhtim sätt^ sbdäh loppumista sen
kuinvatat ttittiväti iK^n Aku oli palaia-massa
ilpistä^ t ä y i ^ antnnia, kysyi hän
im<^^^tcöif%juräta eii^anninkidellä
kyytiä. Ajiiri ei ymmärtänyt, mutta hän
viittani-tf>ise^a^ Tämä kysyi eng-lanriÖä^^
ä mitä herra haluaa. Aku
pyysi «viemään itsensä hyvään ruokata­loon,
fflänet vietim KluuVikadun Elan­toon
ja täällä hän päätti näjrtellä eng­lantilasta,
koska oli ajurin kanssa niin
hyvin tullut toimeen.
Tarjoilija kysyi mitä herra hahiaa ja
Aku pyysi englanninkielellä lihapullia.
Tarjoilija ei ymmärtänyt ja haki kas­sanhoitajan,
joka ensin, tiedustdi ve­näjäksi
Akun tilausta, mutta saikin
englanninkielisen vastauksen. Aku sai
pyytämänsä annoksen ja sitten kassan­hoitaja
ryhtyi kyselemään häneltä kuin­ka
kauan herra oh ollut Suomessa ja
miltä Suomi tdkomaalaisen silmissä
näyttää. Nyt tuli Akulle kiire, sillä ys­tävälliseen
kysymykseen olisi pitänyt
vastata, mutta siihen el Aku englannin-ikielellä
pystynyt. . •
Silloin kassanhoitaja sanoi, että mis­sä
olette noin huonoa englantia oppi­nut
ja häpeättekö puhua suomea. Suu­rempi
häpeä on kuitenkin yrittää esiin­tyä
englantilaisena osaamatta puhua
englantia. Meillä käy harvoin ti&bmaa-laisia,;
mutta silti meillä on jcku joka
voi heitä paJvelläy mutta tddän kaltai­sistanne
On liian paljon vaivaa.
Jäi siinä Akulta jälkiruoat syömättä,
kun' häh maksoi ja lähti kuin selkäänsä
saanut koira.
Vidahlm osallistui hyvästijättöä
suiiteen, hiissä itäei presideiitti kiitti kä-dfältä
pitäni. Kim lä^
v2^[>aadttoisiä takaisin Canadaah saa­pua
Aku heidän nu]&anaanw Akun Onnis­tui
saadaMupa jäädä New Yorkiin su­kulaistensa
luokse ja huhut kertovat
hänen olevan nyt erään kirkon lämmit­täjänä
ja ylpeilevän arvottomilla san-kai^
imitaidH^an.
se on ollut Sadulle nämät vlikot,^lisäsi
.kamreeri Koski, vieraiHe ihmisäte on
saanut laulella laulunsa; jotka varmaan
olisi iialunnut vain yhdelle ainosdle lau­lella.
Rouva KoskeBe tuli mieleen:
— Mistähän tuokin tietää, että jos­kus
joillakin ämisllfö voi olla a&oja,
jolloin haluaisi omistautua vain yh­delle
ainoalle. Händlä, jonka luulisi pd-käksl
käytännön ihmiseksi, jolle nim
voimakkaat tunteet kuin tässä on kysy­mys,
luulisi oleVan aivan vieraita . . .
Jaa, jaa, tutkippa n3rt sjrvämletteistä
il^mistä. Sama, kuri yrität päästä siel-
: ville t>ohjattomailta tuntuvan meren sy­vyyden
salaisuuksista.
»Kukapa tietää, miten syvästi tuokin
mieheni on joskus rakastanut ja sitten
, pettynyt, mutta osaa ne kokemuksensa
niin visusti kätkeä, ettei sitä sivullineh
koskaan huomaa. Niin voi otaksua, että
töinen on vallan tunteeton rakkaudelle.
JMeitä kuri ori niin moneksi. Jotkut rui­kuttavat
sururisä ja ilonsa koko maa-
'ilmän kuultavaksi, toiset eivät ilmaise
niitä«des lähinimäisdleenkään. '
Sirkka Köäki asetteli ruusupapujen
naruja paikoilleeri verännari käidepui-hin,
sillä taimet olivat jo llika^&in ve-n3meet
omassa varassaan. Mutta kai-kenlafeetmiuut
puuhat olivat olleet hä­nen
tmielessään tärkeämpiä toimitetta-
,via kuin ruusupavut. Viime vuötisiakin
naruja oli tosin paikoillaan.
Mutta nekin olivat höltyneet niin,
että imitä täytyi kiristää, jotta saatai­siin
kiinteä hauskannäköinen seinä avo­kuistin
pylväitten väliin. Tämä työ oK
kuulunut jo pitemmän aikaa kokonaan
talon rouvan huoleksi, aina siitä saak­ka
kun näistä oli aikonut syntyä pa­hempikin
riita — äläpäs nyt asiasta.
Alunperin oli humala muodostanut kuis­tin
seinän. Mutta vuosien mittaan" se
valtasi niin suurerialari sekä maata, että
ilmaa, että se alkoi tympäistä rouvaa,
kun ne aina reholttivat niin että niiden
oksanippuja laventui kuistin lattialle
asti ja jopa pimittivät tuon hauskan is-tumapa&
ankm. Niin oli rouva esittä-nyty
että ne poistettaisiin ja tilalle lai­tettaisiin
ruusupapuja ja krassia. Siten
Eikä kamreeri Koski oHut tässä sen
paremmin 4kuin mis^än muussakaan
asiassa päätöstään rikkonut^ iRouva öli
saanut pitää huolen kuistin kasvillisuu­desta.
Hän oli laitattanut naapurmmie-hellä
metrin koikuiselle vällpuulle laa­tikon,
niissä häneUä oli tapana kasvat­taa"
köynöskrassia, joka sopivasti ti­hensi
alapuolelta ruusupapuseinäa. Mut­ta
talon isäntä kulki tämän jälkeen kul­kuaan,
niin kuin olisi tuo penkki tuos­sa
ollut pdkkää ilmaa hänelle.
Että saattoikin kesästä toiseen jat­kaa
(murjotustaan, sdiainen innokas
kasvien hoitaja . . . Olihan sen Sirkka-louva
monen monta kertaa huomannut^
miten mies ohiniennen katsoa muljautti
paljasta multaa, jollei siihen oltu tar­peeksi
ajoissa istutettu mitään. Tänä
kesänä vallankin, näytti kuin hänen
hyppysiään olisi ^yhynyt tarttuakseen
noihin löysällä roikkiiviin naruihin ja
maassa makaaviin papujen lonkeroi-hin,
mutta suusta ei vaan lähtenyt
moitteen pihaustakaan, sen paremmin
kuin auttava käsikään^ <^sl^ avuksi tul­lut
tänä erittäin kiireisenä aSkana.
-— On siinä minulla naies, on totisesti,
joka jaksaa . hillitä luontori^; ajatteli
aviovaimo. E i hän ainakaan, ei missään
nimessä jaksaisi olla - pamauttamatta
raskainta pommiaan, jos toisin oisi. Jos
hänen pitäisi noin odoteUa milloin jos­takin
työstä tulee valmista, hän kysyisi:
—- Tuleeko tuosta valmista, vai otan­ko
minä sen huolekseni? Tai: Katsos
nyt, minkälainen tuo sinun harrasta­masi
kuistin seinä nyt on. Pidäppä sii­tä
parempaa hucdta, ole hyvä . . . Niin
minä; mutta, hän ei . . . Kumpiköhan
menettelytapa lienee parempi? Sekö,
jos avemielisesti pamauttelee aina aja­tuksensa
julki, vai sekö, että hautoo
mielessään mitä hautoo, josta ei toisella
koskaan ole täyttä selvyjrttä, sillä ne
eivät tule ulos ja monta kertaa joutuu
äänettömän hautojan. mlett«eitä väärin-
«kin arvostdemaan Niinpä hän tässä
rahilla seisoja ja papuriiusujen Minnit-täjä
nytkin aluksi kiukusta kihki, kun
näki miehensä rauhallisesti piippuaan
poltellen astelevan, niin rauhallisesti
kuin el kuuna päivänä enää aikoisi työ­tä
tehdäkään — tuolla alempana tiellä
tulisi llniavamprja siistimpi. Silloin oli , .. . . . . ..n-kamreeri
Koskiy^täniÄ^mmallen liän 3^vdi. Ehkäj^'hän
puolta hieman jyikä^säf «ny^ossa, mut- ^"^^^ onnistuei nyt teht^s-ta
rouvaa ne kiusasivat sHnä määrin, Ollihan se tai^llisesty)h aikai-ettö
eräänä syksjmä, kun taaskin oli ^ « « ^ l^^^^anut ne ja senjaikeen, kun
humalia karissut koko lattian täyddtä Poika ^1 keväisin ollut kotona, oh pa^^
ja tuuli yhä riepotti mitta, että hari oli 'Vdija sen työn t ^ . Sitten alkoi ta-kehoittariut
Ollia repimään ne pois juu­rineen
ja naruineen, sekä oli itsekin
ollut apuria täs^ puoleksi luvattomassa
työssä. Sälöin oli talon isäntä kiotmi tul­tuaan
sanonut:
— Jaha, se siis on sitt^ili^ mustet­tu
nuriih minkä friinä kefratf önoihta-mä
puuha ja vielä enemmän miehensä
yälii^itämättömyys jo häntä huvit­taa
ja siksi hän huutdi lenq)ehnmällä
äänellään:
— Kuuldian nyt ukkoseni. Auta toki
armastasi, joka tässä kuikottdee ja ku-martdec
sinun puoleesi, ei nöyryyttä
keisesti siihen lakoin No riun^ tee{^ ilmaisten,eihän toki, vaan he&fa>udesta
siitä nyt mieleisesi ja «makusi mi&ainen.
Minä en tide tuon koomnun siiiien isät­täni
paridnaan.
Hän oli "^päättävin askdin ^astunut
rappuset ylös. K e n ^ korot isoavat per-mantoon
kuin tahdikkaasti ollevat ho-k^
ieet:
johtuen. Katsos, kun en ylety noita
uusia naruja kiinnlttäinäännoihin kouk-kuihm.
Päätänikin huimaa kurkotel­lessa.
"*
Nyt se d i sanottu. Mitähän, jos sa­noit
rouva pieni sen ~4ik»s mikä sidta
sisinamästäsi ensin pyiki tulemaan. Siel-
Sivm 4 Lammjiltta, ittartfilriiim l i g g t y i a i , I8S$