Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 11, 1942

              L . \ r . \ X T A I X A . H U H T I K U U X 11 PÄIVÄXX Sivu S
ARABIALAINEN T A R U ,
KVNIXGAS S A L O M C ^ :
KAIVOKSISTA
Minä rupesin täyftänrtään |>ujppua-ni.
ja Henry CuFtis4c^umartui.puoleeni
lisäten: "Xiiri, entäs hänen matkansa
Baiijangvvatoön, mitä -siitä tiedäfte?"^
"Sen verran, että tiedän hänen»
mikäli kuuUit, iähteBet^ j^tsimään-kuingas
Salomon kaivoksia." . ; ,
"Kuningas Salomon -Kaivofcsiai!"
huudahtivat molemmat hetrait yhteen
ääneen. "Mitä ne ovat.? M i s ^ ne
siiaiisevat?' '
•Sitä en ti^dä", t ä y t y t minun -vas­tata.
Tiedän vain, i^ssä niiden sa­notaan
sijaitsevan. Yhden ainoan
kerran elämässäni olien pähnyt vuor­ten
huiput, jotka niiden ympärillä
kohoavat, mutta päästäkseni itse
vuorten tykö, olisi minun täytynyt
kui.-.ea erämaan halki, joka on puoli-sen<
ataa mailia leveä, ja se matka on
kerrassaan kauhistuttava. Minun tie­tääkseni
on vain yhden ainoan valkoi­sen
miehen koskaan onnistunut mat­kustaa
sen halki. Muuten lienee eh­kä
Darasta. että kerron- teille koko
SyK-ia ja Kristian olivat - jo olleet
piit ij vuotta naimisissa, j a MmeHisetj
tyytyen toisiinsa, kaipaamatta erikoi-senoain
suuren maailman: seutua. Pie­ni
koti oli yksinkertaise&ti,:inatta ais­tikkaasti
kalustettu, ;jomle Sylvian
näppärät sormet olivat, ommelleet
monta kaunista käsityötä j a jonne ai­na
tämän tästäi ilmaatitui jokin käu-nispikku
esine somistaakseksf. '
Kristianilla oli *'äutosappansa", jo^
ka zmicl heille kunnollisen toimeen­tulon.
Ja nyt he tiesivät jo odottaa
pienokaista. Turhaa on sanoa, mitä
tunsi SyKia rinnassaan ja^ kuinka ke­peä
oli Kristianiri askel' iHälfe työstä
palatessaan.
Oii jälleen kevätkesä. Kristian oli
joujun maissa ilmoittanut vanhem-miiken
naimisiinmenostaan ja nyt he
saisivat kuulla sanömair tulevasta pe­rillisestä.
Mitähän ukko,sanoo jos
se GiLkin tyttö, härtesiä kun eilnen oli­vat
pojat vain.jotakin. Mutta poi­kahan
se tietenkin 6n, samanlainen
rasavilli kuin oil isaHsäkin -pfene-aä
. . . • '
=Kfsä tuH kuumine helteineen. Syl­vialla
alkoi tukala äitiycfenaika ja elo­kuussa
hän toivoi taakastaan pääse­vänsä.
Silloin • saisi . h ä n tuuditeHa
rinnoillaan orhaa xäkasta lastaan.
iJutta elokuuatuUessa toisin kävi,
Sylvian lapsi k u o l i e l e t t y ä ä n vain
inuutaman tunnin. Poika^se oli,:mut-hian
heikko sydän, sanoi lääkäri.
Sanoin kuvaamaton oli nuorten suru,
ja kaiken lisäksi j ^ nuori äiti-vialH-hän
ei koskaan fihää kykenisi
s>'nnyttämään lasta. ^ Leikkikö'kohta-
^] bänen elämällään hiin julmasti?
Kvtkö alkaisi-sen kiiirasttilen liekit
^uoleskella hänen onneaaii? •. . ::Tus-
•^^«risti SyKian sydämä. "
L^.35i\-uoteesta toiriniittujaan Sylvia
^'Pasi äkkiä jotakin.iiyväa ja ;ym-
^f-^vää naisystäviä. Kristian-oli
«leseen hellä ja r a k ^ , miitta h ä n oli
°"€s; vain nainen.voi:naisena ym-
"^«aä kanssasisarensa-kärsirvyfcscfc
parhaiten.
%t siis oli sopiva taaisaus^batsua
Suomesta. "Pian s y i r t ^ i*
«»«ms-kirje sisarelle.
Jatkuu.
vanhan tarun kuningas Salomon kai­voksista.
Mutta teidän täytyy luva­ta
minuUe, e t t ä tämä j ä ä meidän kes­ken.
Lupaatteko sen?"
Curtis nyökäytti päätään ja kap­teeni
Gold A-astasi: "Tiettävästi.'
"Me norsunpyytäjät", aloitin mi­nä,
"emme tavallisesti ole erittäin op­pinutta
väkeä. Meidän sivistyksem-
:r me ei'ole hienointa I ^ t i i a , j a useim-millä-
meistä on harvoin aikaa välit­tää
siitä, mikäiei kuulu toimeemme.
Me pidämme huolta ammatistamme
ja annamme muiden huolehtia omista
ammateistaan. Mutta joskus sattim
tapaamaan sellaisen metsätäjän, joka
todella on käyttänyt silmiään ja kor­viaan
liikkuessaan villiheimojen kes­kuudessa
jä tuntee jonkun tiiistä mo­nista
taruista, jotka kulkevat simsta
suuhun ja suvusta sukuun alkuasuk­kaiden
joukossa. Jia sellainen mies
kertoi minulle ensiksi kunigas Salo­mon-
kaivoksista. Hänen nimensä oli
Evans, ja miiiä opin timtemäan hänet
ensimmäisellä norsunpyynnilläni Ma-tabele-
maassa — noin kolmekymmen­tä
vuotta sitten. Vuosi sen jälkeen
puski sitten puhveliharkä- hänet kuo­liaaksi.
Ecääna iltahetkenä istuin E -
vaiisin kanssa juttelemassa ja kerroin
hänelle muutamista omituisista mui-näis^
ännöksistä, joita olin tavannut
jossain Lydenburgin tienoilla. Minä
kuvailin, hänelle, kuinka aivan vuor­ten
keskellä o l in keksinyt.kallioiön' ha­katun
käytä vän, joka johti suureen
luolaan, missä-öli aimo läjät kultamal-m
i a . . . •
Evaus istui hetken" aikaa kuuntele­massa,
mutta sitten hän^sanoi voivan­sa
kertoa vfeiä ihmeellisempiä asioita.
Ja sitten hän kertoi pitkän jutun sii­tä,
kuinka hän syvällä Etelä-.\frikan
sydämessä oli keksinyt jäännöksiä
kaupungista, joka luultavasti oli sa-sa
kuiö Oiir-niminen kaupunki, josta
raamatussa kerrotaan. Muistan vie­lä,
millä mielihartaudella kuuntelin
vanhan Evansin kertomusta. Olin
siihen aikaan nuori, ja nämä ihmeel­liset
muinaistarut juutalaisten ja foi­nikialaisten
matkoista tuhansia vuo­sia
takaperin valtasivat kaikki :aja-tuksenf.
.Yht'äkkiä virkkoi Evans:
''Oletko^ koskaan kuullut puhuttavan
Suliman vuorista?'' Ei, en ollut kuul­lut.
Sainpa sitten t i e t ä ä , että ne ovat
Mashikurunmbwemaan luotei^uolel-la
j a niissä vuorissa — kertoi Evans
— oli Salomolla ollut timanttikai-voksensa!
.Arabialaiset äänsi Salo­mon
Sulimaniksi, ja muuan vanha
velhovaimo Manikamaassa oli kerto­nut
hänelle ,että \'uorten takana asui
kansanheimo, joka oli zulukansan su­kua,
j a puhui samankaltaista kieltä
kuin hekin. Xämä ihmiset olivat kui­tenkin
kauiiiim^pia ja kookkaampia
kuirt/zulut ja heidän keskuudessaan
eli suuria velhoja, jotka muinaisina
aikoina olivat oppineet taitonsa val­koisilta
miehiltä. Nämä velhot tun-
^ a t niinikään tien kallion sisälle p -
laiseen kätköpaikkaan, kaivokseen,
joka oli täynnä "säihkyviä kiviä".
Sillä kertaa nauroin vain näille ih­meellisille
jutuille, ja noin pariinkym­meneen
- vuoteen en asiaa sen enem­pää
aprikoinut. Mutta sitten sain
täydfellä todella tietää jotain Sulimän-vuorista
ja niiden takaisesta maasta.
^Minä olin sillä kertaa asioiUa kau­kana;
pohjoisessa, Sitaridan fcreeli ni­misessä.
paikassa. Metsästys niillä
seuduin oli laihanlaista, töin tuskin
sain ammutuksi sen verran, että saa­lis
riitti ruuakseni. Minä olin kyl--
lästynyt koko hommaan; j a päälle
päätteeksi v i e l ä sairastuin, niin etten
voinut lähteä p o k Eräänä päivänä
saapui seudulle vieraita, muuan por-tugalilainen
ja mestitsi. Nyt tulee
minun tunnustaa, etten koskaan ole
rakastanut portugalilaisia. Useirn^
mat tHmän kansakunnan jäsenet . j o i ­ta
olen tavannut, ovat olleet aika i l ­keitä
vekkuleita^paksuja ja lihavia ja
pöyhkeitä rahoistaan, jotka ovat an­sainneet
ihmiskaupalla. Mutta, tarnä
oli tykkänään toista maata, oikea
aatelismies, sellainen,' joista vanhat
ritarikronikat kertovat: Hänt oli pit­kä
ja laiha, silmät olivat suuret ja
mustat, parta harmaa ja kähärä. Me
jutteHmme keskenämme paljonkin,
hän osasi näet v^ähän englanninkieltä
ja minä 3rmmärsiri kokolailla hänen
pörtugäFiäan. Hän kertoi minulle, että"
hänen nimensä oli Jose da Silvestra, ja
että liän omisti maatilan Delagoalah-den
suulla. Seuraavana päivänii hän
matkusti edelleen palvelijoiueen.Mi­nä
näen hänet vielä, Sellaiseiia kuin
hän seisoi ja heilutti* hattuaan hyväs­tiksi
sanoen: "Nyt minäJähden. Jos
joskus vielä tapaamme, olen minä
maailman rikkain mies, ja silloin en
unohda teitä!" Ja sitten hän suun»
tasi askeleensa länteen suurta erä­maata
kohti, mutta minä arvelin mie­lessäni,
oliko mies hullu, vai oliko
noilla raivaamattomilla, autioilla seu­duilla
todellakin mitä aarteita.
Kului neljätoista päivää, ja minä
• aloin vähitellen päästä entiselleni. E -
- räänä iltana istfuin pikku telttani u l -
kppuolella nakertamassa lintua, jonka
kalliista hinnasiia olin ostanut eräältä
alkuasukkaalta. Se oli jotenkin sit­keätä
herkkua, ja kun olin nakertanut
leukapieleni väsyksiin, tuijotin huvik­seni
aurinkoon, jonka punainen keh­rä
parhaillaan oli mailleen menossa
erämaan hiekan taakse. Yhfäkfciä
näin jotain kummallista. Pitkin mäen-harjannetta
noin 4—-500 kyynärän
päässä tuli viittaan puettu mies ne­linkontin
ryömien; silloin tällöin hän
koetti hiukan kohota seisaalleen, mut­ta
kukertui heti taas alas j a konttasi
eteenpäin kuin eläin. Yks kaks olin
saanut käsiini erään palvelijoistani —
itse olin,vielä liian heikko — ja lä­hetin
hänet miehen luo. Hetkisen ku­luttua
hän kantaa retuutti miespolois­ta
minun luokseni. Ja arvatkaapa,
>uka se oli?
"Portugalilainen arvatenkini" sa­noi
kapteeni God.
'•Aivan niini Se oli kujn olikin
Jose da Silvestra tai oikeammin hä­nen
haamunsa. Hänen silmänsä oli­vat
pullistuneet ulos kuopistaan. Hä­nen
ruumiissaan ei ollut lihaa linnun
ruuaksikaan — pelkkä nahka vain,
keltainen, kuivettunut nahka peitti
luut.
Hän tapaili ilmaa keuhkoihinsa niin
että oli surkea kuunnella ja läähätti:
"Vettä! Vettä! Jumalan tähden,
vettä.'' Minä katselin hänen huu­liaan,
ne olivat kuivat ja sierettyneet,
ja kieli oli niin paksu, niin paksu ja
musta kuin muste!
Sitten hän sai astiällisen maitovet-tä
juodakseen. Ja kylläpä hän sitä
ahmikin itseensä! Lähes kaksi tuop­pia
joi hän yhteen menoon, sitten en
uskaltanut antaa hänelle enää. K u u '
me alkoi nyt raastaa häntä, hän kaa­tui
ja houraili kovasti SuHman-vuo-rista,
timanteista ja erämaasta. Me
kannoimme hänet telttaan- ja val­mistimme
hänelle vuoteen ja vähitel-
Kuningas erään Britamtiän armeijan
upseerin kanssa setdraamassa sotilas-harjoitiiksia
}össakhrcte2ä^Englannis~
sa, niissä vaimennutaan kaikentaisiin
tehtäviin ratkaisevia taistelu ja varten.
Ien hän vaipui jonKlnlaiseen horros-tilaan,
niin e t t ä minäkin saatoin hiu­kan
nukahtaa. Aamunkoitteessa he­räsin,
ja totta tosiaan! — eikös vain
hän istunut vuoteessaan tuijottaen
kohti aamuhämäräistä eräm^tal
Tuokion kuluttua loi nouseva aurinko
ensimmäiset kultaiset säteensä ääret­tömälle
hiekkalakeudelle, ja kauka­na
etä"isyydessä välähteli kirkas hoh­de
— päivänsäteet kultasivat Suli­man
vuorten huippuja,
Samassa silmänräpäyksessä tuli
portugalilaisen riutuneeseen olentoort
eloa. "Siinäse o n ! " huudahti hän ra­justi,
osottäen-sinne päin pitkällä lai­halla
kädellään. "Mutta minä en
koskaan pääse sinne! En koskaan!
Ei kukaan voi pjäästä sinne . . . ! "
Hän ty^Tit5n hiukan ja kääntyi mi­nun
puoleeni. "Ystävä kulta!" sanoi
hän väsyneellä äänellä, "sinäkö siinä
olet? Minun näköni sumenee."
Minä rauhoitin häntä ja koetirt
saada hänet nukkumaan, mutta hänf
pudisti- kiihkeästi päätään: " E i " , sa­noi
hän, ''minä nukun' pian ikuista
unta. -Mutta nyt en tahdo nukkua
— tahdon puhua! Te olette ollut
minua kohtaan hyvä^ ja teille tahdon
antaa paperin. Kenties onnistuu tei­dän
päästä sinne, jos jaksatte ponnis­tella
erämaan halki, joka vei palveli­jaltani
ja minulta hengen,"
Hän alkoi haparoida taskujaan ja
sai vihdoin suurella vaivalla esille
rääsyn, joka näytti vanhalta nahkai­selta
tupakkakukkarolta. Se oli si­dottu
kokoon hihnalla; hän koetti
avata sitä, mutta ei voinut. - Silloi»
hän ojensi tuon kummallisen^ kapineen
minulle, ja minä sain sen pian avatuk­si.
Siinä oli vanha likaisenkeltainen
liinatilkku, johon oli raapusteltu kir­jaimia,
jotka näyttivät ruosteeliä kir- >
joitetuilta. Ja filkun sisässä oli pa­peripalanen.
Portugalilainen heikkeni heikkene­mistään,
hän saattoi tuskm puhua­kaan
enää. Suurella vaivalla hän sa*
kuiskatuksi, että paperissa oH seli­tetty,
mitä liinatilkkuun oli kirjoitet­tu.
Oli kulunut — sanoi hän —^mon­ta
vuotta, ennenkuin hän sai sdkoa
hiistä^ harakanvarpaista. Hänen kan­taisänsä
oli ne kirjoittanut kolmesa-i
14\
• in.'
•tn
4 1