Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 28, 1947

              Sivu 4 LAUANTAINA, KESAKVVS 28 PÄIVÄNÄ 1947
Kuusikon kuiskeita
Kiij. Della
"Jäähäiv^tänne^ hetkeksi", sanoi
hän laskien kätensä pojan oralle.
Michael jäi paikalleen. Toiset po­jat
virnistelivät rynnätessään ovelle
hänen ohitseen, ja tytöt kuiskuttivat
keskenään ja olivat iloisia, että M i ­chael
sittenkin saa isomman rangais­tuksen
tuosta sammakkokepposes-taan.
,
"Tulehan tänne pöydän luo, ^ l i -
chael."
Poika seurasi opettajan jälessä.
Mutta ei tapahtunut mitä hän odot­ti.
Opettaja ei mennytkään remmi-kaapille,
istui vain tuolilleen pöydän
taakse!
"Katsohan tätä", sanoi opettaja,
ja ojensi hänelle hyvin tutun näköi­sen
paperipalasen.
kanaan, katsoen häneen pelokkaana
ja kuin apua pyytäen. Hänen kä­tensä
nyppivät hermostuneena nenä­liinaa
j a hänen huulensa olivat tiu­kasti
yhteen pilristetut, mutta sit­tenkin
alahuuli i)ää5i vapisemaan.
Opettaja kääntyi ja astui lapsen
luo. "Mikä on, Karen?" k\^syi hän
hiljaa.
'•Mr. Bromfield, saanko mennä
kotia?"
'•Oletko sairas?"
" E n . Minun vain täytyy mennä
kotia, Mr. Bromfield." . >^
N i i n epätoivoinen oli lapsen katse
e t t ä opettaja laski hyväilevän kä­den
hänen päänsä päälle ja kysele­mättä
sen enempää hän antoi luvan.
Hän meni ovelle Karenin jälessä ja
Michael katsoi ja hänen korviaan jäi'katsomaan, kuinka tyttö juos-poltti.
Matta hän nosti päänsä roh­keasti
ja jäi odottamaan mitä seu­raisi.
He katsoivat loisiinsa hetken. Sit­ten
äkkiä opettaja otti lasit nenäl­tään
ja alkoi niitä puHdistaa. Ja
IVIichael hämmästyneenä huomioi,
että opettajan silmissä leikki nauru.
•Tiedätkö, Michael", sanoi opet­taja
tuttavallisesti, ''sinun piirustuk-sissasi
on jotain erikoista. Hyvää.
Tämäkin —•", ja nyt hän naurahti
ääneensä, "tämäkin on erikoisen h}---
vä. Ja varsinkin neljätoistavuoti­aan
työksi."
Poika ei osannut vastata. Mutta
hänen kasvonsa kirkastuivat.
•'Oletko ajatellut mitä teet tule­vaisuudessa?
Aiotko käydä koulua
j)itemmäHe?"
•'En tiedä", sanoi poika, katsoen
lattiaan. "En luule että voin käydä
koulua, kovin kauan enää."
' M i t ä varten?"
Poika katsoi ^opettajaan kuin ih­metellen
tuollaista kysymystä. " Ei
ole varoja. Minun täytyy alkaa työ­hön",
sanoi hän lyhyesti ja hiukan
kärsimättömästi.
Opettaja ei vastanntit. Hän asetti
lasit takaisin nenälleen. Ajatuksis­saan
hän alkoi naputella sormiaan
piiylään.
Michael liikahti levottomana.
•Xo niin, Michael, siinä kaikki.
Tahdoin vain sanoa sinulle että pi­dän
piirustuksiasi erikoisina — että
toivon sinun jatkavan, vaikeuksista
huolimalta, koulunkäyntiä. ~ Ja
minulla on pyyntökin." Opettaja ot­ti
kuvansa pöydältä, katsoi sitä ja
ojensi sen pojalle. "Tahtoisin tämän
puhtaalle paperille. Teetkö minulle
toisen?"
Michael astui ulos kouluhuonees-ta
kuin unessa. Hän kulki hitaasti
poikki pihan palloa pelaavien poi­kien
luo. U t e l i a i i ^ k3-symyksiin
• h än vastasi Vviin pään pudistuksella.
Kikä kukaan ymmärtänyt miksi hä­nen
silmänsä olivat nijn iloiset ja
kirkkaat.
Michaelin lähdettyä ei opettaja
ehtinyt vielä ryhtymään työhönsii
kun ovi taas avautui. Katsomatta
tulijaa sanoi hiin:
- •'Kaikkien tulee pysyä ulkona ka-ko
välitunnin ajan, raittiissa ilmas­sa."
Hän*alkoi kirjoittaa seinätau­lulle.
Mutta hetken kulutttta hän kat­soi
taakseen, tuntien jonkun läsnä­olon.
Karen seisoi aivan hänen tä­ten
kiirehti kotia päin. Aikoessaan
kääntyä sisään, opettaja tunsi kos­ketuksen
käsivarressaan.
"Jaha!" sanoi hän ja katsoi alas.
Pari pyöreää, rohkeaa 'silmää katsoi
häneen.
, "Ja mitä sinä tahdot, Alice?"
Tyttönen puhui nopeasti ja hen­gästyneesti:
" M r . Bromfield, kukaan ei teh­nyt
'Karenille mitään. Karen vain
lähti juoksemaan pois, vaikka ku­kaan
ei koskenutkaan häneen!"
"Hm! Kerrohan,_Alice."
Alice katsoi pihalle, jossa joukko
tyttöjä odotti.
"Kukaan ei tehnyt hänelle mi-^
tään, Mr. Bromfield."
"Kerrohan!"
Alice kävi epävarmaksi.
" E i me mitään — tuota —"
" X o ? "
Alice taas katsoi tyttöihin. Hän
tahtoi juosta heidän joukkoonsa.
"]Minun äitini syntymäpäivä on^
tänään. Näytin lahjaa, jonka an­nan
hänelle kun menen kotia kou­lusta,
ja kaikki tytöt sanoivat että
se on oikein kaunis. Mutta Karen
ei. Hän vaan sanoi, että jospa hä­nelläkin
olisi äiti ja hänkin voisi os­taa
äidilleen lahjan."
"Ja entä sitten?"
"No, minä sanoin että se on hä- •
nen oma syy kun ei hänellä ole äi­t
i ä !"
"Ja kuinka sinä voit noin sanoa,
Alice?"
"Mutta niinhän se on, M r . Brom­field!
Kaikki sen tietävät, Karen
itsekin sen tietää. Jos ei hän olisi
tullut ei hänen äitinsä olisi vielä
kuollut."
" H m ! " murahti Mr. l^romfield ja ,
siveli otsaansa kahdella sojmellaan.
^'•Karen on niin toisenlainen kuin
toiset tytöt. Hänelle ei voi mitään
sanoa . . . "
"Menehän, .Alice. ^lene tuonne
toisten luo."
Karen juoksi — juoksi kuin olisi
paennut jotain hirviötä. Hän ei vil­kaissut
sivuilleen, ei taakseen. Hän
ei ajatellut mitiiän muuta kuin pääs­tä
Kuusikkokukkulalle. Hän ei tun­tenut
väsynn^tä. eikä hengästymis­tä
juostessaan. Mutta saavuttuaan
kukkulalleen hän lyyhistyi voima-tonna
heinikolle ja vapisi.
Aurinko lämmitti häntä, heinä
tuoksui ja tuuli kuiskutteli kuusi­kossa.
Pian olisi kaikki hyvin taas. Pian Kukaan ei huomannut hänen tu-tulisi
Karl. Kun hän vain näin Ie- loaan. Hän sai rauhassa nähdä ja
pää ja odottaa jonkun aikaa niin tuntea kaiken tutun ja turvallisea
kaikki on taas hyvin. ympärillään. Niin ikävää kaikki
Hän odotti. Hän kuunteli. Hän mutta s i t ä^i tarvinnut pelätä. Mar-nosti
kasvonsa käsivarsiensa varasta! tha olisi ^vihainen, mutta sitäkään
-ja katseli ympärilleen. ei tarvinnut pelätä, sillä vaikka hän
" K a r l ! " kutsui hän hiljaa, tuijot- löisi^tai tukistaisi, niin se vain of-taen
kuusikkoon. " K a r l ! " taisi kipeätä ja sen ymmärtäisi. Se
Toivehikas ilme alkoi hävitä hä- loukkaisi kyllä vähäksi aikaa mieltä­nen
kasvoiltaan. ' kin, mutta sitten se unohtuisi.
" K a r l , etkö tulekaan tänään?" iasteh ään^t, valkean räiskincä
Hän nousi istumaan. Oliko ilma uunissa ja tuo tasainen, voimakas
synkentynyt 'vai luuliko hän niin? pyykkilaudan hankkaaminen. ne oK-Äsken
vielä ])aistoi aurinko kitkkaas- vat kuin lohduttavaa laulua Karenia
ti ja lämpimästi ja nyt tuntui kyl- • korville. Hänen sydämensä lyönii
mältä ja kolkolta! kävi rauhalliseksi, hänen katseestaan
Hän nousi seisomaan ja katsoi hävisi jännittynyt, pelokas ilme.
taivaalle. Tummat pilvet olivat Davie, vanhin pojista, näki hä-nousseet
ja peittäneet auringon. Ja net ensin, ja hän nosti riemukkaan
tuuli, joka äsken vielä kuiskaili, oli huudon ja ryntäsi vaatekasojen yli
nyt muuttunut valittavaksi huokai- häntä kohden,
luksi puidenJatvoissa Martha ' pudotti vaatekappaleen
Karen tyrskähti itkemään. Pelok- kädestään takaisin tämppuun ja ojen-kaanä
hän katseli ympärilleen, pyyh- tautui suoraksi, painaen toisella kä­kien
kyyneleitään nyrkkeihinsä. dellään selkäänsä. Jiän katsoi sis-
- " K a r l ! Tule!" hän itki. "Jos et koonsa tuskaisesti, ajatellen enem-sinä
tule niin 'se' tulee taas." , •:, män. väsynyttä selkäänsä kuin häntä.
Mutta Karl ei tullut. Äkkinäinen • " N o , mikä sinut toi kotia tähän
^kevätmyrsky väin. nousi. Puiden lat- aikaan päivästä?" kysyi hän välin-vat
alkoivat huojua. Järven pinta pitämättömästi, otaksuen että Karen
nousi ryöppyinä. Ja kaikkialla vai- oli tullut noutamaan jotain koulu-litsi
synkkyys. tarpeitaan.^
Karen peräytyi' tielle päin, tui- "Opefttaja' sanoi että saan tulla
jottaen pelokkaana kuusikkoon. Ja kotia*', sanoi Karen siirtyen Davien
juuri kun hän oli vain muutaman kanssa tointen lasten luo.
askeleen tiestä, 'se' nousi Kuusikko- "Mitä varten?" Marthan ääni al-kukkulalle
ja kulki hitaasti poikki Voi käydä teräväksi. "Oletko ki-paikan,
joka Karenille oli rakkahin. peä?" *"
- Karen katsoi, henkeään pidättäen, "En."
seisoen jähmettyneenä paikallaan. , "X^o mitä varten tulit? ;Mikä si-
Selvästi hän näki sen — harmaan, nuä vaivaa?"
kumaraisen naisen hahmon, jolla oli "Ei mikään."
hirveän suuri taaUca selässä. Hän »"Voi hyvänen aika!" huusi Mar-ei
koskaan nähnyt sen kasvoja, mut- tha vihastuen. "Miksi et voi puhua?
ta hän tiesi kuka se oli. Hänen Sano heti paikalla niiksi tulit kotia,
äitinsä! Hän oli aina tietänyt sen. tai muuten . . ."
Eikä hän perustanutkaan nähdä sen Karen, katsoi neuvotonna siskoon-kasvoja,
sillä hän tiesi että ne oli- sa. "Minä en voi sanoa", hän kuis-vat
hirveästi vääristyneet tuon kuor- kasi.
man kantamisesta. Se tuli varjoista "Et voi sanoa! Mikä siinä on?
tai pimeästä, silloin kun se tuli. Ei Mitä olet tehnyt?"
koskaan auringosta. Ei koskaan sil- "En minä mitään ole tehnyt. Opet-loin
kun kaikki meni hyvin ja K a - taja lupasi minun tulla."
renilla oli hauskaa. Ei koskaan sil- Martha tarttui kovakouraisesti ty-loin
kun Karl tuli. Mutta kun oli tön käsivarteen. Tuollainen vasta-ikävä,
kun oli paha olla, kun ei tie- uksen väitteleminen ei ollut hänen
tänyt varmasti miksi oli paha olli^ mielestään muuta kuin ilkeätä ol-
— silloin . . . kuttelua. Kiusantekoa se oli.
. Karen syöksyi tielle ja juoksi ko- . "Sano heti!"
tiin päm. Karen katsoi rukoilevasti kuritta-
Marthalla oli pyykin pesu sinä jaansa. Eikö Martha voinut arvata
päivänä. Hän ei milloinkaan ehtinyt että se oli totta että hän ei vöi­tähän
voimia kysyvään tehtävään nut — ei voinut! Hän ei ollut kos-ennen
puolta päivää. Lehmien lypsy kaan kenellekään voinut sitä sanoa
j a hoito ja neljä lasta, täyttivät hä- ja se oli kuitenkin aina ja aina hän-nen
aamupäivänsä. Jos olisi oUui tä niin kauhistuttanut. Kukaan e;
edes pyykkikone, kuten jo melkein olisi ymmärtänyt, kukaan ei olisi
kaikilla hänen tuttavillaan oli! Mutta osannut arvata millaista se oli. Ha
mitä hänellä-oli muutakaan? Työtä olisivat vain sanoneet että ei se mi-
• — työtä vain — eikä yhtään väliä tään muuta ollut kuin hänen luu-millä
keinoin hän työt suoritti. Se loaan, tai että hän oli taas lukenut
vain oli tärkeätä että hän ne suo- huonoja satuja, jotka olivat häntä
" t t i . , . - peloittaneet.
PV-ykkitamppu oli keskellä keittiön Martha ei ymmärtänyt tuota Icat-lattiaa
kahden tuolin päällä. Likai- setta.
sia vaatteita oli useampi kasa btti- Hän löi Karenia poskelle,
alla. Pahanhajuinen höyry täytti "Etkö vieläkään ymmärrä että s:-
huoneen. Aamiaisastiat seisoivat vie- nun on minua toteltava?" sähisi
lä pöydällä, surkeina ja kuivettu- tarttuen lapsen toiseenkin olkaiu-.-
hän ja retuuttaen häntä arnv>tto^
Hikikarpalot otsallaan Martha masti^ '
hinkkasi vaatteita pyykkilautaan ja Davic päästi villin ääniiäii'!}^"-'^
samalla piti silmällä kolmea poi- ja hyökkäsi äitinsä luo.
kaansa. jotka vallattomasti temmel- ''Ei saa olla paha Karenille:" h'-"
sivät lattialla. Ja" kuunteli milloin huusi ja veti Marthaa hanieei:^.
nuorimman ääni kuuluu toisesta huo- Kaksi pienempää alkoivat p<>lc«--3
itkeä iiänekkäästi.
Karen pujahti ovesta sisään ja jäi Huone oli käynyt hämäräisek?»,
seisomaan ovipieleen. synkäksi. Pilvet, jotka olivat kerä:uv
«