Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 27, 1947

              Yvonnen täytyi häpeissään tunnustaa
itselleen, että Sebastianin lähtö jätti
hänet keveämmälle mielelle.
Yksin ollessaan voi hän kokonaan
riippua ajatuksineen menneessä ja ka­dotetussa
onnessaan, sydämensä vali-
•tusäa . . .
Mitähän Jean^Marie nyt tehneekään
. . . missä hän mahtaa olla . . . ajat­teleeko
hän nyt häntä.
Jean-Marie ei ollut näyttäytynyt.
Rauhattomana ja kaipaus sydämessään
ihmetteli hän, kuinka Jean-Marie voi
pitää häntä tällaisessa tietämättömyy-dessäi"
— Erikö minä voi häntä nähdä yhtä
hyvin vaikka olenkin naimisissa. — Ku­ten
lapsuudenystävän ainakin, lisäsi hän
hetken kuluttua.
Tästä pienestä lisäyksestä koetti hän
liiytää anteeksiantoa teolleen, sillä hän
ei voinut kauvempaa vastustaa kaipaus­taan
Jean-Marieen* Hän meni puotiin,
osti inustetta ja riensi kotiin kirjoitta­maan
hänelle.
Hänen kätensä vapisi ja valtimo jys­kytti
kuin höyryvasara hänen otsallaan.
Hän ei todellakaan pyytänyt mitään
muuta kuin pientä tervehdystä häneltä,
saada muutamilla jokapäiväisillä sanoil­la
esittää rakkautensa hänelle. Hänel­lähän
oli niin piinaavan ikävää elää
täällä yksinäisyydessä, tunnusti hän, ja
samalla kun hän tunnusti sen, tunnusti
hän mj'ös, kuinka suuri ilo hänellä oli­si
silloin, jos Jean-Marie olisi hänen luo­naan.
Trebaol-raukka! ^litä näet sinä pit­kinä
unettomina öinäsi siellä ylhäällä
kohisevan meren yläpuolella. Voitko
nt: oikeassa. Tämä ikuinen ero oli ar­motonta.
Toiselta puolen koetti hän
vakuuttaa itselleen, että hänen täytyy
tyytyä kohtaloonsa. Heidän ojenne­tuista
käsistäänhän oli onni paennut.
Jean-Marie taipui Jopulta, Sen si­jaan
että olisi mennyt kalastamaan, nos­ti
hän eräänä iltana purjeensa ja ohjasi
Säint-Mattieta kohti — samana ilta­na,
jolloin Sebastian enemmän kuin ta­sa
kaipauksen. Hänhän voisi nukkua - Sebastian suutd-toisessa
huoncessayjcAöii' Yvonne lait- sensa jälkeen. Hän puhui häneUe /
taisi hänelle vuoteen. Yvonne odottaa peästi ja rakkautta uhkuvin sanoin T
hän ei kuule vastaako Jeän-Märiö: etttsa|(n$llä kertaa rauhoittaa hänr
myöntäen tai kieltäen, hän on kuiii^tbi- saada hänet vakuutetuksi siitä ^
sessa maailmassa . . . Tuolit muute- hänen pyyntönsä oli mahdoton t ä n^
taan lähemmäksi. He istuvat kylki kj^- ^fajakalle ei saanut viedä kpf?ro".
lessä, käsi kädessä . . . nojautuvat toi­siinsa
ja hakevat toistensa huulia, un­hoittaen
koko maailman pitkässä suute­lossa.
He antoivat tunteidensa juosta
vapaana, yhtä raisuna ja tulisena kuin
ensi kerralla Toulinguetin rotkossa. Ei
mikään maailmassa liikuttanut Keitä,
vallisesti kaipasi rakastettuaan ja yksi- eikä kuulunut heille . . . he olivat jäl-näisyydessään
kuiskasi ilmaan toisen
toistaan lenimekkääinmän sanan, että
tuuli toisi ne Yvonnen korviin . . .
Päivän sarastaessa astuivat kalasta­jat
maihin veneistään ja läksivät koh-taarilaan
rakkaitaan.
Aamusumussa keksi Jean-Marie kau­kana
naisolennon . . /hän alkoi Juosta
kaikin voimin. Eikä viipynyt kauan
ennenkuin he lepäsivät toistensa sylissä.
He hakivat yksinäisen paikan, jossa sai­sivat
olla häiritsemättä. Äkisti kalpeni
Yvonne ja osoitti kädellään ulos me­relle.
— Kuinka on laitasi.
Tukehtunein kurkuin ja käsi yhä
ojoliä kuiskasi hän:
— Tuolla . . .
Siellä kaukana kohosi merestä Roches
Xoiresin majakka, kuin mikäkin kum­mitus.
Tuo näky herätti heissä katke­ruutta,
he tunsivat vihaavansa yksin-pä
merestä nousevaa kivi torniakin. Lap­sellisessa
uskossaan aikoivat he ensin
paeta, mutta rauhoittuivat kuitenkin
jatkaen matkaansa kallioitten välissä.
He olivat iloisia ja onnellisia, että olivat
löytäneet toisensa synnillisissä ajatuk­sissa
— molemmat toivoivat niin . . .
oli
eroittaa muurien läpi punaa, joka vär- - IMies, joka oli kaukana meren päällä
jää vaimosi vielä äsken kalpeita pos­kia.
Ja näetkö, että hän, lähetettyään
kirjeen Jean-;Marielle, on istuutunut
kutomaan verkkoa hänelle.
Se oli hän — Jean-!Marie — joka
ennen oli opettanut Yvonnea soimia-maan
verkon silmiä. Hän muistaa vie­lä
elävästi heidän puhelunsa, kuten olisi
Sv^ ollut eilen, hän melkein uskoi istu­vansa
hänen vieressään. Hän hymyilee
hänelle ja puhuu hänelle. Hän itkee;,
niin kyllä, hän vuoroon itkee ja nauraa
ajatellessaan Jean-Marieta. Sebastian-raukka
I . . .
Jo seuraavana päivänä sai hän kirjeen
Jean-Marielta. ^
Mikä jännittävä silmänräpäys pitää
kädessään kirjettä, eikä vielä tiedä mitä
se sisältä. Sehän voi sisältää niin mo­nia
eri sanomia — iloa eli surua, elä­mää
eli kuolemaa.
Jean-Marien kirje oli melkein saman-lainen<.
kuin Yvonnen, sillä ei hänkään
voinut tehdä tunteilleen väkivaltaa-.
Hän puhui vanhoista muistoista — suu­resta
kaipauksestaan. Sanat tulivat yk­sinkertaisina
mutta lämpiminä. Hän
muisteli ensimmäistä suuteloa syvällä,
syvällä »alhaalla rotkossa, — Kirje pu­tosi
Yvonnen kädestä. Hän purskahti
itkuun. —
Samana päivänä istuutui hän vastaa­maan
Jean-Marien kirjeeseen. Hän ei
halunnut jatkuvasti puhua rakkaudes­taan
tälle ja täytyi senvuoksi keksiä
kaikkia mahdollisia tekosyitä, minkä-vuoksi
hän vastasi niin pian — muun
yksin omien ajatustensa kanssa,
unohtunut kokonaan.
Rakastavaiset kulkivat hiljaisesti pu­hellen,
tuskin huomaten ajan kulkemis­ta.
Heidän onnensa oli jälleen täydel­linen.
Illalla, kun alkoi hämärtää, hiipivät
he takateitä pitkin kotiin, pieneen tu­paan,
mutta yksi kerrallaan. Illallinen
syötiin hiljaisuuden vallitessa. Ulkona
näkyi siellä täällä kotiinpalaavien alus-,
ten kiinnikkeitä.
Jean-Marie ei muistanut enää milloin
hänen pitäisi matkustaa.
Suuri tukkipuuvalkea paukkui ja rä­tisi
iloisesti uunissa. Lamppu heijasti
lämmintä kotoista loistettaan ympäri
pikku tuvan, kello tikutti seinällä iloi­sin
iskuin ja heidän sydämensä löi mil­tei
yhtä kovaa . . . Täällä hallitsi rau­ha
ja uskollisuus, jota ei mikään saa
häiritä . . .
Jean-^Marie tunsi ikäänkuin olevansa
kotonaan tässä vieraassa pikku tuvassa
ja että nuori .nainen kuului hänelle kaik­kien
luonnon ja rakkauden lakien mu­kaan,
oli hänen vaimonsa. Hänestä
tuntui kuin nainen olisi aina ollut hänen
luonaan, hänen kotonaan, ja että eletty
ikävä oli vaan pahaa unta. Se oli hä­nestä
niin luonnollista.
Hän unohti .veneensä, unohti monta
muuta asiaa.
Yvonne ei muistanut enää velvolli­suuttaan
— joka hänellä oli täytettä­vänä,
eikä yleensä mitään elämän arki­päiväisiä
asioita. Hän tiesi ainoastaan
muassahan hänen täytyi jollakin taval- yhden asian — Jean-lNIarie on täällä —
la kuluttaa aikaansa. Mutta kun kirje se ainoa, jota hän rakastaa.
oli päästy loppuun, ei hän voinut kau­emmin
pidättää itseään — hänen täytyi
s.moa mitä hän tunsi. Ja suuren tais­telun
jälkeen kirjoitti hän:
"Oi, jos minä saisin nähdä sinua
täällä ainoastaan pari tuntia . . . jos
minä sinä aikana voisin vaikka vaan
molemmin käsin puristaa sinun kättäsi."
Jean-M^arie sai hänen kirjeensä. Hä­nen
lujuutensa horjui siinä lausutusta
toivomuksesta. Varmaankin oli Yvon-
Hän oli kalpea ja puheensa oli tus­kin
kuultavaa. Hän vartioi Jean-Ma­rieta
saadakseen nähdä tämän silmät.
Hän tarttui Jean-Marien käsiin, pääs­täkseen
kosketukseen hänen kanssaan
jd tunteakseen jälleen sitä sähköistä-vää
tunnetta, joka niin monta kertaa
aikaisemmin oli täyttänyt hänet. Hän
ehdotti Jean-Maricllc, että tämä jäisi'
yöksi hänen luokseen, jotta he voisivat
puhua kyllikseen ja tyhjentää sydämcn-leen
löytäneet toisensa ja olivat onnel­lisia!
. \
Ja elämän valtavat hyökylaineetsi-
^ säilä . . . Trebaol-raukan pienessä ma­jassa
vyöryivät valtavalla voimalla,
murtaen sovinnaisuuden rakentamia sul­kuja
. . . Majakka, jossa Trebäol yhä
kaitsi siunattua tultaan, huojui, sillä
meren suuraallot iskivät täydellä • voi-m-
allaan sen graniittirintaa vastaan,
työntäen nuolevan, tulioisan harjansa
korkealle pitkin seinää . . . Yvonne ja
Jean-Marie heräsivät hurmiostaan kuul-leessaan
taljaköysien kitisevän ja ra­tisevan.
Lokki, jonka myrsky oli heit­tänyt
ikkunaa vastaan, päästi välittä^
"Van kirkunan.
Hirmumyrsky oli puhjennut ja otta­nut
haltuunsa koko bretagnelaisen ran­nikon
. . .
IV.
Trebaol saapui kotiin Roches Noire-sista.
Oli pimeä, kolea talvi-ilta —-
Kaupunki lepäsi pimeänä ja hiljaisena
raskaan, harmaan taivaan alla.
Hän työnsi portin auki, sell^o seläl­leen,
kahdenkymmenen päivän poissa­olon
jälkeen . . . kahdenkymmenen pit­kän
päivän jälkeen, jona aikana hän ei
oliut saanut ainoatakaan suuteloa.
Yvonne.istui uunin edessä. Sen sijaan,
että olisi rientänyt hänen kaulaansa Ja
leperrellen ja liverrellen ympäröinyt
kotiinsaapuvan rakkauden taikaverhol-la
kääntyi hän tätä vastaan hymyllä,
missä pelko ja häpeä pyrki esille. Mut­ta
hän odotti, että Trebaol tulisi . . .
Trebaol-raukka! Hän oli uneksinut
tulevansa vastaanotetuksi lämpöisin sy­leilyin
ja suuteloin, saa koettaa puoles­taan
lähennellä Yvonnea, joka puhuii
rauhallisesti ja torjuvasti.
Yvonne ei ole tullut lempeämmäksi.
Se ehkä juuri onkin pahinta? Suru
painoi raskaana Trebaolin sydäntä. Kun
Yvonne ottaa hänet vastaan tällä ta­valla
ensimmäisen pakollisen poissa­olonsa
jälkeen, näin kj^lmästi ja luo­taan
työntävästi, riiin mitä tuleekaan
myöhemmin .hänen osakseen. Ja pa­kostakin
kysyy TrebaOl omaltatunnol-taan:
— Eikö Yvonne todellakaan minua
rakasta? Ja onko hän koskaan minua
rakastanut?
Sebastian joutui kauhean tuskan val­taan.
Yvonne oli^kuolonkalpea. Mikä
kuilu, mikä juopa olikaan heidän välil­lään.
Kotimatkalla veneessä oli hän
laulellut iloisia lauluja. Xyt kääntyi
hän pois, salatakseen paria suurta kyy­neltä,
jotka pyrkivät esille silmärip­sien
välitse.
Mutta pian vaihtui mieliala koko­naan.
Yvonne kalpeni yhä enemmän.
Hän hyökkäsi ylös ja heittäytyi Sebas­tianin
syliin. Hän itki ja rukoili Sebas­tiania:
— Ota minut kanssasi . . . minä
pyydän sinua . . . ota minut mukaasi
majakalle!
Hän imeytyi kiinni Sebastianiin, kuin
turvaa hakien .Tämä ei nähnyt, ei ym­märtänyt,
että se oli omatunto, joka
ajoi Yvonnen hänen syliinsä. Hän tus­kin
uskoi silmiään. Yvonnehan oli käyt­täytynyt
torjuvasti, melkein vihamieli-^
sesti häntä kohtaan. Ja nyt ikäwi hän
— viimeinkin — niin, että vaati päästä
iedä ketään, ei
edes omaa vaimoa. Se oli jyrkästi kie!
letty
Mutta; Yvonne riippui itsepintaisesti
kiinm aikomuksessaan, vastusti kaik­kea
mitä toinen sanoi ja repi rikki kaik
ki tämän vastaväitteet. Hän oli päät­tänyt
olla peräänantamatta ja teki kaik­kensa
päästäkseen mukaan. Kolme \-uot.
ta sitten otti majakanvartia Armenissa
vaimonsa mukaan, ja se oli onneksi
silläx vaimo sai lopuksi hoitaa tulta'
kun mies sairastui. Miksei Sebastian
myös voisi ottaa vaimoaan mukaansa.
Hän opetteleisi hoitamaan tulta siltä
varalta, että Sebastian sairastuisi. Hän
oli kyllä riittävän voimakas kestääk-seen
sellaista elämää.
Sebastian kielsi yhä ja esifti mm. et­tä
jonain kauniina päivänä voi tulla
majakan tarkastus ja silloin on kaikki
lopussa, jos sieltä löydetään vieraita
henkilöitä. Mutta jos Sebastian oli it-sepäinen,.
oli Yvonne vielä itsepäiseni-pi.
Hän ei voinut elää yksin ja osoitti
mitä vaaroja siitä voisi olla. Sillä sel­lainen
pitkä toimettomuus ja yksinäi-syys
voi johtaa vaarallisiin koettele­muksiin.
Mutta Sebastian koetti rau­hoittaa
häntä, hänhän luotti täydelli­sesti
vaimonsa rakkauteen ja uskolli­suuteen.
Osat olivat siten vaihtuneet
kokonaan.
Eikö hän pidä minusta ensinkään,
koska hän on kieltäytyn\-t ottamasta
minua mukaansa. •Slinkätähden — min-kävuoksi
tämä armahtaniattomuus,
mietti Yvonne kiusaantuneena —.
Suuttuneena itseensä jo omaan heik­kouteensa,
täytyi Sebastian tunnustaa
itsensä lopulta voitetuksi. Hänen tove­rinsa
Kerlidon oli viime aikoina ollut
sairäloinen, ja tämän hän tekisi syyksi
Yvonnen mukana oloon, jos tulisi tar­kastus.
Yvonne riemuitsi voitostaan. Ja
niin päätettiin matka tehdä kahden. —
Yvonne oli kuin kuuro kaikelle itses­tään
ulkona olevalle. Hän ei ajatellut
mitään, eikä halunnut ajatella. Sebas­tian,
jota hän nyt aikoi auttaa, oli hä­nestä
aivan samantekevä. E i hän myös­kään
halunnut ajatella Jean-Marieta,
jota hän ei koskaan enää tulisi näke­mään,
häntä, sydämensä valittua, jonka
hän nyt aikoi uhrata velvollisuuden alt­tarille.
Jatkuu.
*Tun Kuai
mukaan majakalle!
Sivistyneet ja hyvää tahtovat amen-kalaiset
välttävät sellaisten haukkuma-nimien
kuin 'Svop", "nigger'" tai "chink
käyttämistä silloin kun puhuvat itaha-laisista,
neekereistä tai kiinalaisista.
Vain harvat meistä tietävät, että 'briti-sher"
on loukkaava nimi englantilaisille,
että '-darkie" loukkaa neekeriä ja eita
"Charlie" ja "Chinaman" ovat loukkaa­via
nimityksiä kiinalaisille.
Samanlaiset seikat vaivaavat mycö
sivistyneiden kiinalaisten mieliä heidän
yrittäessään opettaa maanmiehilleen
kuinka puhua amerikalaisista ja niuiita
länsimaalaisista. Heidän mielestään
länsimaalaisia on nimitettävä "Sai \ i n j
eikä "Fan Kuai".
^ Probleemaa selostaa Waher Kong ni­minen
kiinalais-amerikalaincn Sunty
Graphic lehdessä:
"Kiinalaiset yhäkin nimittävät lan--'
maalaisia Fan Kuai, 'ulkomaalainen pa­holainen'.
Kun eurooppalaisia »
piaita ensiksi tuli Kiinaan niin he.da
valkoinen ihonsa, punertava tukkana
ja siniset silmänsä aiheuttivat hämmäs­tystä
kiinalaisten keskuudessa. 0 1 ^
saan merenkulkijaseikkaiHjoita
SIVU 4 LAUANTAINA, JOULUKUUN 27 PÄIVÄNÄ, 1947
aisiksi'.
"Tämä
^"omioonc
1'^ ja yleii
kupera isi
f^i tänä
Jbkatseii
tullut
•-^ta tark
an lepyt
vähenni
"ä annet
"Jonkun
•'ä^ut käyni
• erikoise
iden kiin
3n noid(
•^s!a 'Sai \
länsima
^•-^-^äkin. p,
=-*^lluvilia.
ja Fa,
^'"^^an pitäi