Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 28, 1942

              19*2 LAU.AXTAINA, MARRASKUUN 28 PÄIVÄNÄ Sivu$
bia
'hiellä eikä yi:--
^si taitanut ma-
'Vt sitii opetta.
uhkeamisen jäi.
ources Pannin--
henkilö, joitter
lausui, odotet-kieltii.
Muttc.
iistcä pHhuiva-,
tahtoo sanoa,
tarpeeksi tila-
3- Useat hen-lerikan
kansa-
)ssa opetetaan
^lichiganisst.
ten bengalin-ja
hindusta-ä
vähän kuic
ieltä. Samoir.
Keski-Aasiar.
ue, yhtä hy-tärkeäksi
so-
'ös aiheutta-elikysymyk-
'at ottanee:
eli on yks
ntiaaihnassa
1 toimeen-kurssi,
jon-ät
opiskel:
urssin joh-
7. Vooglir
hin osallis-nutta
ens-umääräns
30 opiske-
/almistav •
?n, mutt.
joka olis
a. Ope­ttaa
n ny-lito
meil-mäen
/\LI Härkämäen kylässä talo, jos-
1/ sa asui isäntä Aapeli, hänen
iäksi täysikasvuista poikaansa, Joel
^jjojakim sekä iso musta kartano-
:;oira nimeltä Jeppe|-ynnä tarpeelli-jen
määrä naisväkeä talouden toi­missa.
:Mutta pojilla ei. ollut emän-
•ia. Sensijaan oli Jeppe heidän lem-
.Tiikkinään, sillä se ei laskenut syr-äisiä
taloon päivällä eikä yöllä, ja
Kirj. K.\APRO J.\ÄSKELÄIXEN
hetkiä, että tämä ase pääsi viralliseen
käyntiin. Pari kertaa se huiskahti
läpi ilman ja lankesi Joelin uppinis­kaiseen
selkään. Mutta henkiherra
tahtoi nauttia enemmän, tahtoi nelä
kun Joek sanoi ''kävinpähän vaan",
oli hän kä>Tiyt Lehmäniemessä. Siel­lä
oli kaksi tytärtä, joista Härkämäen
pojat katsoivat velvollisuudekseen va­lita
emännän itselleen. Se' sopi kaikin
kiduttaa uhriansa kysymyksillä ja puolin äärettömän hy\'in. Vanhukset
sitte sopivassa tilaisuudessa jatkaa olivat myöten, eikä kukaan ollut vas-miehen
pehmittämistä. Joel ei ta- . .
oiti varsinkin kesäaikana talon ait- pansa mukaan ryht>Tiyt mihinkään
•aa silmällä. Eikä ollut vielä yhcies- varokeinoihin, ei mennyt pakoon ei-
:3kään tappelussa jäänyt ''miestä kä koettanut tehdä vastarintaa.
"Mite sine nyt sano?"
"Kiitos kysymästä! Enpähän
mitään."
"Vai ei mitten ? Sine teke jekku
esimeehe kansi"
Taas pari huimausta.
"Enhän minä mitä jekkua tee. Jos
herra henkipuukhollari vaan panisi
juonommaksi." Kun koiraverosta
Jkoi huhuja liikkua, uhkasi ukko
.^eli ottaa Jepeltä hengen, sillä hän
ri ollut sen hurskaan Aapelin luon-roa,
sen joka sai surmansa Kainin kä­destä.
'•Tapettavahan se on!" vastasivat
pojat yhdestä suusta. Mutta .kui­tenkin
päättivät molemmat veljet it- kirjaan sen meidän Jepeii, niin tässä
fekseen tehdä kaikki, mitä suinkin olisi 2 markkaa."
aosasto.:
Cana-lan
Ien-ten
Ien-
Jaavaa/
lista c-lahyök-issa
so-ii
siin;
ima sc-
. se 01
tavaili-
•reita"
, ova"
•'oivat, Jepen pelastamiseksi.
Erää'nä päivänä katosi talosta Joel.
Hän tuli kotiin iltasella, oli: vihainen
ia ähki kuin olisi saanut selkäänsä,
uutta ei kuitenkaan virkkanut ke­nellekään
mitään. Se-ei oUutkaaa
janinaista, että Joel. sai takkiinsa,
M hän oli hintelä, mies, vaan pa-jasisuinen.
Ei lähtenyt -koskaan pa-iöon
eikä pyytänyt armoa, mutta
kun hän ei kyennyt pitämään puo­liaan,,
oli seuraus semmoisesta käy­töksestä
hyvin arvattava. •
Nyt oli. hän käynyt henkiherran
luona. Se oli rotevanlainen mies ja
lyvin pikainen.
."Mistesine on?"
"Olenpahan vaan tuolta selän ta-
;:aa."
"Alike selen taka?"
"Härkämäestähän minä olen."
''Numero?"
"Viistoista on numero."
"-\sia?"
"Olisihan se meidän Jeppe panta-
'a verolle."
"Mike Jeppe?"
"Se musta, jos henkipuukhollari
n sattunut näkemään."
"Ei mine on sattunut neke. Tren-
;;i Jeppe?— Sukunime?"
"Renkikö — ei se ole renki."
''"No, piikako se pärkkele olla? —
Sukunime?"
taan. Mutta yksi kohta" vähän kan-gerti
tässä asiassa. Tyttöjä oli kyllä
kaksi - vaan kysjinys oli siitä, tokko
kumpainenkaan olisi huolinut siitä
toisesta. Ainakin Jojakimin mieles­tä
oli se huonotekoinen, se vanhem­pi,
ja kaikkein mielestä se oli toissil-mä.
Tämä on ynnmärrettävä niin,
että hänellä kyllä oli kaksi silmää,
mutta ainoastaan vasen oli käytettä­vässä
kunnossa. Oikeassa ei näky­nyt
keskellä mitään semmoista mus­tempaa
kuin muiden ihmisten sil­missä,
vaan kaikki oli yhdennäköis-tä
vaalahtavaa, kuin jos olisi pannut
munankuoren sinne silmäkulman al^
le. Sentähden istui hän aina niin,
että oikea silmä oli nurkkaan päin, ja
yleensä piti huivia päässään enem­män
kuin ilmanlaadun vuoksi oli tar­peellista.
Nuoremmasta taas ei riittänyt mo­lemmille.
Tosin ei tästä asiasta oi-ne
sinut kirjam vai kirjottako mine lut veljesten kesken koskaan pidetty
sinu selkä pjeel?" tarkkaa neuvottelua. Mutta Joja'-
Sitte soitteli henkiherra vielä het- kim pahoin pelkäsi, että Joelin maku,
ken Joelin selkää ja ajoi hänet sitä eli toisin sanoen sydän, oli valinnut
tehden iilos. Koska henkiherra näin saman kuin hänenkin. Jojakim oli
osoitti olevansa haluton jatkamaan • monasti ajatellut asiaa puhtaan oi-keskustelua,
päätti Joelkin jättää a- keuden kannalta: vanhempi veli ja
"2 marka! No kuittengin se ole
trenki, ja sine sanno se olla piika."
"Enhän minä ole sanonut;"
"Sine valehtele veelä."
Taas vonkui piiska.
"Koirahan se on, meidän musta
Jeppe", huusi Joel vihdoinkin hädis­sään.
"Sine koira, iso koira 1 Paneko mi-sian
tällä kertaa sikseen.
't hä-elevä:
laivc •
myk •
'isest.
L vii-oille
alve-
Star-
)ttai-liiär
:lek-ra-
! a-
[SU-
)0l-uo-lUt
or
[er
01
It-
"Eihän sillä tietenkään ole suku-
-:imeä."
"Isen nime sitte?"
'Sen pappilan Niilo-vainaan pen-
.'•.uialian se on."
"Penttuja? — Kuinka sine haas-
•«^e sinu esimeehe kans?"
Henkiherran seinällä. oli aina ase,
-'Otkeanlainen piiska, joUa hän usein
m lainkuuliaisuutta ja sopivia ta-kihlakunnan
talonpojille. Nyt '1}^ yhden niitä nautintorikkaita
"Minä menen huomenna kyntä­mään",
ajatteli hän. "Silloin otan
ajaakseni vanhan Ruskon, jota ei
kolmeen vuoteen ole tallista liikutet­tu.
Se on äärettömän laiska, mutta
tunnen että käsivarteni vaatii har­joitusta."
Hän leikkasi metsästä soveliaan
vesan ja alkoi sillä hutkia pensaita
tiepuolessa.
"Noin, noin se henkiherra minua
löi — ja noin lyön minä huomenna
ruunaa. Noin, noin . . . "
Hän puri hammasta, löi kiukkui-sesti
ja silpoi pahanpäiväisesti nuo­ria
puun taimia. Mutta hänen lyö­dessään
tuntui selässä omituinen jo­motus,
ja kun hän takakäteen sitä
koetteli, oli siellä alankoja ja harjan­teita,
joita siellä ei aina ollut, vaan
joita hän oli eimenkin poikkeustapa­uksissa
huomannut.
"Semmoinen se on huomenna ruu-vahhempi
sisar olivat luodut toisian­sa
varten, ja taas nuorempi nuorem­malle.
Rip>pikoulussa oli hän kuul­lut
kerrottavan hurskaasta Jaakopis­ta,
joka joutui pahaan pulaan, kun
hänelle työnnettiin, kaksi sisarusta.
Ennen olisi Jojakim kuitenkin ollut
hänen sijassaan, sillä Jaakopille ei
tullut muuta vahinkoa,. kuin että
menetti aikaa, sillä lopulta sai hän
periä molempain tyttärien osan. Mut­ta
tässä oli vaikeampi tapaus rat­kaistavana.
Itse asiassa se ei Jojakimia suures­ti
surettanut,. \'aikka Joel oli tuolla
käynytkin, sillä hän tunsi etevyyten­sä
tarpeeksi hyvin. Hänestä oli ai­na
tuntunut siltä kuin olisi\'at tyttö-ihmiset
olleet halukkaita hiukan te­kemään
pilkkaa Joelista. Ja siinä
he Jojakimin mielestä eivät suuresti
erehtyneetkään. Mutta se pisti ha­sa
niin, että vasen silmä selvästi nä­kyi
Jojakimille. IMutta näin keskel­lä
päivää kiireellisten kesätöiden ai­kana
ei puheleminen eikä muu lei-kinlyönti
oikein tahtonut sujua,
y Jojakimia alkoi haukottaa. Hän
täytteli ja tyhjenteli myötäänsä piip-puaan,
mutta pohjätupakat jäivät u-seimmiten
polttamatta-
Lopulta hän kuitenkin kyllästyi
tähän turhaan haaveksimiseen eli
"noljotukseen", jota sanaa' hän itse
olisi käyttänyt. Kun tuli semmoinen
loma, ettei tuvassa ollut asiaankuu­lumattomia
henkilöitä, vaan ainoas­taan
hän ja talon nuorempi tytär
kahden kesken, otti hän lakin kou­raansa
ja kysyi:
'^Mitä sinä Anna oikein minusta
arvelet?"
"Pitäisikö sinusta mitä arvella?"
"Elä viisastele, sano vaan minkä»
lainen mies minä olen?" ,
"Etkö tuota itse paraiten tienne.
"Elä sinä mahtaile, kuule 1 Luulet­ko
sinä, ettei muualla ole tyttöjä?"
"Mitä sinä sitte täällä teet?"
"Ei n>l kiistellä, Annat Mutta
etköhän saisi minxista semmoista
miestä itsellesi kuin jostakusta toi­sestakin?"
"Kestä toisesta?"
"Vaikkapa Joelista!"
"Saisi niitä kotivävyjä muitakin."
*^'Eipä minunlaistani!"
"Mokomatakin viholaispensas-ta!"
"Vai viholaispensasta! Eläpäs mi­tään.
Mikäs sinä sitte olet? -^Am­piaispesä!"
"Sinä sitä olet ampiaispesä, ja
mustalainen, päätappelija oikein!"
"Kyllä minä sinut vielä kengi­tän!"
Mutta kosinta jäi kesken, sillä sa­massa
pistäytyi äiti tupaan. Ennen
lähtöään ennätti Jojakim kuitenkin
vaihtaa Annan kanssa vielä muuta­mia
haukkumasanoja, joka vaan to­disti
heidän likeistä väliaän. Sillä
samalla vaihdettiin myös silmänis­kuja,
jotka puhuivat aivan toista
kieltä.
Tultuaan eteiseen huomasi Joja­kim
konttorin oven olevan raollaan,
ja raosta jotakin mustaa. Tarkemmin
katsottuaan huomasi hän sen olevan
makkaran. Ja makkaran toisessa
päässä hän arvasi olevan Marin, ta­lon
vanhemman tyttären. Makka^
ra oli luonnollisesti aijottu hänelle
nen \ähakseen, että Joel siellä,, niin- lahjaksi. Mutta Jojakimin rehellinen
•ion luonnollisesti hyvä, sillä suurin
Amerikaa on eurooppalaisten a-
"ttamaa. Meillä ei ole kuitenkaan
^ksi henkilöitä, jotka taitavat
•^'jutamia Balkanin kieliä.
. ^am Amerika siirtyy yhteyksien
tiedustelujen maailmaan, joka on
^nteeltaan täydelleen erilainen kuin
^an ennen tuntemamme. Kuten
jfa Graves sanoo kirjoituksessaan
•^^'^-Magazinessä, pidäramepä siiiä
/ olemme nyt yhteisen maa-
.^i^etoisuuden uudessa piirissä,
en /".^-'^^^^ menetelmiämme uutis-
^ ^eräämisestä ja kansainvälises-
^•''teydestä pidetään kauttaaltaan
"'^•^'ihoina.
kuin hän luuli, kyönitti yksinään ar-nankin
selkä!" — Tämä ainoa ajatus kipäivinäkin ja tahtoi häneltä aina
toi edes hiukan lohdutusta Joelin salata nuo retkensä.
synkkään mieleen. Jos hän olisi e- Sitäpaitsi oli toiselta puolen vä-des
voinut voittaa Jojakimin, ja kos- hän syytä pelkoonkin. Joel oli van-taa
pahan mielensä hänelle! Mutta hempi, hänestä tulisi siis Härkämäen
siinä oli poika, joka säilytti ihonsa, isäntä, kun isä kuolee. Vielä pidet-
Ihan syntyiltään tappelija, vahva ja tiin häntä tyynemmän ja tasaisem-roteva,
ja luonto tulinen kuin musta- man luontoisena kuin Jojakimia. Jos
laisen. Jojakim oli tullut isäänsä, ne tytöt hyvinkin ottavat tuommoisia
mutta Joel äitiinsä. ' asioita lukuun? . . .
Näissä mietteissään tuli Joel ko- Jojakim mietti tätä ja katsoi vel-tiin.
Siellä ei hän syönyt eikä juo- volHsuudekseen syötyä lähteä vuoros-nut
eikä puhunut yhtään sanaa, vaan taan hänkin Lehmäniemeen — jos
meni maata. Koetti niin paljon kuin ei muun vuoksi, niin Joelin kiusaksi,
mahdollista maata kylellään. Hän teki juuri niin, kuin oli aja-
* * * tellutkin: meni Lehmäniemeen, istui
Aamulla ei hän enää ollut niin penkille siellä ja katseli, piippua pol-tyytymätön
kohtaloonsa kuin eilen, telien, talon tyttäriä. Nuorempi
Ruuna jäi sittekin talliin, ja päiväl- puuhaili tuvassa, keitti kahvia, ja
lisaikana Jojakim jo •sai veljensä pu­helemaan.
"Missä sinä eilen kävit?"
"Kävinpähän vaan."
Jojakimin veri kuohahti, .^ina
Jojakim oli näkevinään, että hän kat­seli
häntä jokseenkin hellillä silmäyk­sillä.
Vanhempi kävi myös tuvassa
ehtimiseen, kulki huivi päässä läpi
tuvan ja koetti aina asettaa matkan-sydän
ei suostunut sitä \'astaanotta-maan
ihan kahden kesken. Samalla
tarjoutui hänelle hyvä tilaisuus teh­dä
kiusaa molemmille tyttärille. Hän
painoi konttorin oven kiinni, että
makkara litistyi rakoon, väänsi pyö­rän
oven taakse ja vilkutti sitte An­naa
tuvasta etteiseen. Hänen näh­tensä
leikkasi Jojakim tyytyväisenä
mukaansa sen osan makkaraa, joka
oli oven ulkopuolella, pani sen tas­kuunsa
ja meni mitään sanomatta
pois.
Mutta kun Anna avasi konttorin
oven ja näki siellä sekä jäännöksen
makkarasta että Marin, oli hän vä­hällä
syttyä elävältä palamaan. Syy­tä
hänellä olikin ryhty Marin kanssa
kiivaaseen keskusteluun, sillä Mari
oli salaa kuunnellut hänen ja Joja­kimin
puheita; konttori oli näet tu­van
seinää vasten. Sitäpaitsi oli Ma­ri
koettanut lahjoilla viekotelb puo­leensa
Jojakimin sydäntä. Turhaan
selitti Mari, ettei hän ollut' ikipäi-