Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 7, 1956

              KIRJ. HILKKA
(Jatkoa)
HE L E N A N talvi kaukana pohjolassa
oli ollut pitkän pitkä. Pitkä p i ­meä
kahdenpuolen päivää, valtavat l u ­mikinokset,
yksinäinen koulurakennus
soiden ja rämeiden keskellä saivat hä­nen
sydämensä usein kutistumaan tus­kasta.
Eivät kotona tienneet, kuinka
yksin hän sai olla täällä rämeiden kes­kellä.
Kotona tytöt häntä jumaloivat,
pitivät onnen lellilapsena, kun hänellä
oli oma toimi ja sai olla itsenäinen.
Onneksi hän tätä oli ensin kuvitellut
itsekin, ja ollutkin onnellinen, olihan
toimeentulo huoleton ja sai auttaa vielä
toisiakin, mutta tämä talvi oli hänelle
opettanut, ettei voinut tuntea onnea, jos
sielu näki nälkää.
Kun sitten hanget alkoivat mataloi­tua,
keväiset vedet solista, pikkulinnut
sirkutella, valtasi hänen sydämensä en­tistä
syvempi kaipaus. Ei se ollut kuin
iarssihuumorin sävyyn j a ranskalaisella
keveydellä. Tekijä käyttää milloin
lauhkeata huumoria, milloin ankaraa
satiiria.
Pääkaupungin Operettiteatterin ka-marinäyttämöllä
esitettiin -— kokeilu­mielessä
— maaliskuussa näytelmä
"Repiviä nuoria^. Näytelmä on luon^^^
teeltaan kokeilua siksi, että se opefetti-teatterissa
— tähänastisesta käytännös­tä
poiketen — käsittelee todellisia ja
vakavia ongelmia. Tietysti on kysymys
rakkausongelmista. Teatterin valaistus-niestari
Peter Fenyes pn hieman kyy-nillinen
ja ylimielinen nuorukainen, jo­ka
ei anna suurtakaan arvoa tunteille.
Hän käyttää väärin teatterin tunnetun
jäsenen, Karoly Orgonasin nimeä ja
viettelee kauniin puutarhurintytön Roz-san.
'Hänen ajattelemattomuudestaan
seuraa väärinkäsityksiä ja vaikeuksia,
puutarhurityttö odottaa lasta, ja nimen
väärinkäyttö uhkaa Orgonas-perheen
rauhaa ja onnea. Kun Peter kuulee, et­tä
Rozsa odottaa lasta, hän muuttuu no­peasti
— liian nopeasti! —- ja kaikki
kääntyy hyväksi. Teoksen kirjoittaja
György Sos kuvaa näyttämöllä muuta­mia
iloisia kohtauksia, mutta sivu- ja
valekonfliktit sekä tunteellisuuden pal­jous
vähentävät vaikutusta. Kulttuu-rilehdissä
on viikkomäärin väitelty näy­telmän
johdosta. Hyväksyvien mieli­piteiden
ohella on esitetty sellaisiakin,
jotka täysin tuomitsevat kokeilun.
Tuoreinta nykyistä näytelmää "Tou­kokuun
pilviä" on esitetty Kansallis­teatterin
kamarinäyttämöUä, missä se
on kolmas nykyaiheinen näytelmä tänä
kautena. Sen kirjoittaja on nuori sano­malehtimies
Gyula Fekete, joka esittää
näytelmässään työläisnuorten rakkaut­ta.
Kaksi poikaa rakastaa samaa nuor­ta
tyttöä. Toinen etsii vain ohimene­vää
seikkailua, toinen taas elinikäistä
rakkautta. Suhteellisen yksinkertaisten
tapahtumien jälkeen tyttö valitsee vii­meksimainitun.
Näyttää siltä, että näy­telmä
ei ole menestyskappale.
Tämänvuotisten näytelmien joukossa
ennenkaikkea kolminäytöksiset näytel­mät
esittävät Unkarin nykyistä elämää.
Lisäksi on syntynyt myös kohtauksia,
j'ksinäytöksisiä sekä kabare-näytelmiä,
joita ei tässä käsitellä. Nämä teokset
eivät voi antaa kokonaiskuvaa, vaikk»
katsoisimme niitä kokonaisuutena, mut­ta
niihin sisältyy huomattava määrä
Unkarin kansan iloa ja surua, lyriikkaa
ja kyyneleitä. Välillisesti ne kertovat
saavutuksistamme ja puutteistamme,
toisin sanoen työstämme, mikä loppu­jen
lopuksi on nykyisin elämämme pe­rusta.
osalta vain koti-ikävää. Jokin voimak­kaampi
kaipuu oli pohjimmainen. Hän
oli niin yksm. Olihan hänellä lapsensa,
nuo pikkuvanhat koulutenavat, mutta
ne tulivat ja menivät omia aikojaan,
jättäen vain entistä suuremman ikävän
hänen mieleensä. Olisikin oma lapsi,
tuollainen suloinen, hentoinen olento,
joka olisi omaa lihaa ja verta . .
'Helena, Helena, mitä sinä haaveilet-kaan!
Sinä, joka olet uskonut kaiken
sellaisen tuovan Vain onnettomuutta,
ylistäen yksinäisen elämää. 'Helena,
sinä olet pettänyt itseäsi . . . Ja Hele­na
kätkeytyi pimeimpään nurkkaukseen
huoneessaan, kyyristyi sinne kuin vä­synyt,
tuntien, että sydän puhui totta.
Kuka kaipaisi häntä, kuka muistelisi
kauemmin aikaa, jos iäksi päiviksi jäi­si,
hautautuisf tänne. Yksin saisi van­heta,
yksin saisi surunsa kantaa, itse
itsensä lohduttaa synkkinä hetkinä,
vain sentähden, että on pelännyt elä­mässä
vastaantulevia kärsimyksiä ja
niitä arkana paennut. "Suurin tuska
on suurinta onnea." Jossakin sanottiin
niin. Kuka voi sanoa, että äiti olisi
ollut elämässään onneton. Ihmisen sil­mähän
näki vain ulkonaisen hädän.
Onni, se oikea, eihän^^äTsopinut kers-kuakaan,
sillä sepr^nottiin hetiXsilloin
katoavan. ( \
Isoäiti ja isoisä saavat pian mieluista vieraita, sillä nämä hymyi­levät
tyttöset, 7-vuotias Ellen Marie ja 9-vuotias Anna Grete
Damm, joiden koti on Chicagossa, odottavat jmiri New Yorkin
lentoasemalla Skandinavian lentolinjan matkustajakoneen lähtöä.
Tämä kone vie heidät Tanskaan, missä isovanhemmat asuvat.
"Helena, oletklo sinä pettänyt itseäsi,
nyt sen yksinäisyydessäsi huomaten?
Näin puhui sydän, tuo levoton, kumma
kappale. Helena mietti.
Muutaman kilometrin päässä yksi­näisestä
koulurakennuksesta ryöppysi
Kotkankoski vaahtoavana. Kosken
partaalla, hieman ylempänä, oli mat­kailijayhdistyksen
vaatimaton maja.
Varhaisesta keväästä alkoi matkailijoi­ta
virrata sinne, mutta juhannuksen tie­noissa
oli tulva suurin. Pyrittiin pohjo­lan
kesäyötä ihailemaan, katsomaan ju­hannusyön
laskematonta aurinkoa, jo­ka
suurena, hehkuvana pallona kiersi
siellä tunturin laella oudosti lumoten
mielen, saaden ajattelemaan kuinka ta­rumaisen
kauniit olivatkaan Luojan
työt. #
Eräänä kevätkesän päivänä, touko­kuun
lopulla, saapui myöskin K a i Sto­ne,
englantilaisen liikemiehen poika,
Kotkankosken rannalle. Levottomana,
miltei ärtyneenä hän ensi päivänä tar­kasteli
sen kuohuja, käveli rauhattoma­na
sen partaalla, mutta päivän parin
perästä oli hän täydellisesti jo Lapin
lumoissa. Se poikamaisen avomielinen
ilme, joka oli luonteenomaista hänen
kasvoilleen, oli palannut jälleen niille.
Oikeastaan ei hän ollut englantilainen,
vaan suomalainen, sillä hänen isänsä oli
Suomesta, vaikka olikin nyt liikemiehe­nä
Englannissa. Isä oli pienestä p i ­täen
opettanut poikansa rakastamaan
entistä kotimaataan, kertoen sen oloista
ja elosta. Ja auttavasti oli K a i pereh­tynyt
myöskin isänsä kotimaan kieleen.
'Mutta vuosien varrella, K a i n jo miehek­si
vartuttua, oli kuitenkin tapahtunut
jotain, joka oli voimakkaasti järkyttä­nyt
hänen mieltään ja laimentanut sitä
Suomi-ihailua, jota hän oli tuntenut.
Ja tästä seikasta oli myöskin, nyt myö­hemmin,
johtunut hänen matkansa Suo­meen,
jonka sisin tarkoitus oli vallan
toinen kuin vleisesti luultiin. Hän oli
kiertänyt huomattavimmissa liikekes­kuksissa
maassa, kulkenut kuin jotain
etsien, ja pväätynyt vihdoin kaukaiseen
tunturimajaan.
Rauhattomat ensipäivät olivat ohitse,
ja näytti ikäänkuin kaikki levottomuut­ta
tuottavat ajatukset olisivat kadon­neet.
Hän teki pitkiä, rasittavia jalka-matkoja
vaaroille ja tuntureille, seurus­teli
mielellään paikkakunnan alkuasuk­kaiden
kanssa j a nautti keväisistä päi­vistä.
Hän rakasti luontoa, koetti löy­tää
siitä aina jotain uutta, tavallisesti
siinä onnistuenkin. Vaikka hän olikin
liikemiehen poika ja näfitävästi myös­kin
syntynyt isänsä toimen jatkajaksi,
oli hänen luonteessaan kuitenkin annos
mietiskelijääkin. tHauskannäköisenä,yk-'
sinäisyyttä rakastavana ulkomaalaisena
herätti hän paljon ansaittua huomiota
majan matkailijoiden keskuudessa, mut­ta
hän ei antanut sen häiritä itseään,
pysyttelipä vain edelleenkin yksin, o-missa
oloissaan.
Kai Stone oli pysähtynyt yksinäisel­tä
näyttävän koulurakennuksen piha­maalle.
Sitä se ei kuitenkaan ollut, sil­lä
hetken kuluttua pemahti eräs ovi au­ki
ja suuri liuta lapsia juoksi kirkuen
ulos. Heitä seurasi joukko vanhempia,
jotka kuitenkin jäivät vielä hetkiseksi
juttelemaan jonkun mustapukuisen,
nuorelta näyttävän naisen kanssa ra­puille.
Kai eroitti syrjäiseen paikkaan­sa,
johon hän oli vetäytynyt, sekaisia
lauseita ja huudahduksia. Koko ajan
mustapukuinen hymyili. Hetkisen k u ­luttua
sanottiin kuitenkin hyvästit ja
erottiin.
Kai Stone sai äkkiä valtavan halun
tutustua lähemmin mustapukuiseen o-lentoon.
Hän nousi kevyesti portaat,
tuli eteiseen ja koputti ensimmäiseen
oveen. Ovi aukeni sisältäpäin. Suuret,
pelästyneet tytönsilmät tuijottivat tun­tematonta
miestä eteisessä. Kai seisoi
hetkisen hämillään. Hän oli elämäs­sään
ennättänyt nähdä jo yhtä ja tois­ta,
mutta koskaan ennen ei hän ollut
nähnyt mitään niin suloista, kun hän
nyt näki. Silmät olivat ruskeat, suloi­sen
uneksivat, hiukset samaten enem­män
tummat kuin vaaleat, kädet mi­tättömän
pienet, puristaessaan siinä o-ven
pihtipieltä, ja hoikka vartalo, jota
musta puku tiukkana verhosi.
—Suloinen tunturikukkanen, ajatte­li
mies hurmaantuneena, mutta pakoit-ti
itsensä sitten täysin rauhalliseksi.
Harvinaisuudet olivat häntä aina vie­hättäneet
ja hän tunsi vaistollaan, että
hän oli nyt sellaisen löytänyt täältä soi­den
ja rimpien keskeltä. Hän tervehti
kohteliaasti. Ja vaikka hän koettikin
puhua niin sujuvasti kuin osasi suomea^
jäi puheeseen kuitenkin jotakin, joka
antoi Helenan aavistaa, että hän oli ul­komaalainen.
Hetkisen kuluttuahan se
jo selvisikin. K a i Stone esitteli itsen­sä,
pyysi anteeksi, jos oli häirinnyt,
mutta pyysi kuitenkin hetkiseksi lupaa
saada istahtaa, hän oli tänään tehnyt
väsyttävän pitkän retken. 'Hän hymyili
ja jutteli ja hieman häinillään Helena
johdatti hänet huoneeseensa.
— Täällä on hieman sekaista, selitti
hänkin nauraen, — mutta on ollut niin
kiirettä ja parin päivän kuluttua on
matka edessä. Minnekäkö? Kesälo­malle,
kotiin!
Kai tunsi lievää pettymystä. Hän oli
viehättäytynyt jo tästä tuttavuudestaan
ja nyt tämä ensitöikseen.selitti matkus»
tavansa . . . Hetkisen kuluttua höyry­sivät
jo kahdet kahvikupit pöydällä.
— Mistä sitä nyt tuli? kysyi mies
huvitettuna, seuraten mielihyvällä ty­tön
kevyttä kulkua.
— Se oli jo valmista, hymyili Helena,
— teillä oli onnea.
— Nähtävästi, K a i nyökkäsi totisena.
Tunti toisensa jälkeen oh vierähtä­nyt.
Pikkuhnnut sirkuttivat ulkona.
Ne eivät, vaienneet enää yöksikään. Ei­kä
yötä erottanutkaan enää päivästä.
Sininen, keväinen hämärä ei antanut it­seään
huomata.
— Helena, Helena, Kai Stone toisti
vallattomana tuota nimeä yksinäisenä
kevätyön tuntina, seisoessaan jälleen
lähtövahniina rapuilla, josta useita
tunteja sitten oli sisälle astunut.
— Helena, Helena, se on kaunis ni­mi.
— Onko? — Helena hymyili.
— Ettehän matkusta vielä parin päi­vän
perästä? — K a i tavoitti pyytävän
rukoilevana tytön käden.
—Tietysti . . . Helena vastasi kirk­kaasti
naurahtaen, mutta toisen katse
sai hänet äkkiä epävarmaksi. Hul­luutta
olisi jäädä. Tuo toinenhan oU
hänelle tuntematon . . . :Mutta jotain
seUttämättömän ihanaa oli kuitenk>a
kaikessa tässä. Nuo avomieliset, nau­ravat
silmät, säkenöivän rohkeat sanat,
ne jotenkin olivat saaneet hämilleen
Helenan ennen niin selkeät ajatustennb-mat.
Ja eikö tähän saakka hänen elä­mänsä
todellakin ollut ollut vain anta­mista?
Miksi ei hän nyt ottaisi vuo­rostaan,
koska onni kerran kolkutti hä­nen
ovellaan.
Sivu 4 Lauanlainsu heinäkuun 7 päivänä* 1956
. . . 'j
4^ •