Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 21, 1942

              2942 LAU.\XTAIXA, HELMIKUUN 21 PÄIVÄNÄ Suni S
m
Hosard naurahti -hiukan katke-rai:
i. Sitten hän kääntyi- ja-palasi-
53''0nkiin.
' 'Jackson on mennyt vähän tapaa-nifan
mrsjoycea"/sanoi hän. *^Hän
jäui pistölihsa teitä varten. Se ön
täsj^ä. Sien jälkeen, mitä tänään ta-paitui,
on hänen mielestään — ga-mc:
nkuin minunkin — viisainta, että
olette aseistettu. Jos joku — olipa
se kuka tahansa —iiskältaajplla tijp-^„
kei^^vainen, niin käyttäkää sitä epä­röimättä.
Muisteieii teidän sano­neen,
että olette hjrväafiipuja".
Howard oli alkujaan ajatellut, että
heidän oli parasta viettää yönsä muu­alla
kuin Queenilla. Hän ei luottanut
vähääkään Forbesin kunniantuntoon
ia piti aivan selvänä, että mies pian
os-jittaisi olemassaolonsa kaikkea
muuta kuin miellyttäväliä tavalla.
Toiin hari ei siliä yönä odottanut
hyökkäystä, koska iForbes miehineen
ei Sillä hetkellä ollut missään erino­maisessa
täistelul^unnossa. Mutta
här^ piti jokatapauksessa viisäimpa*
na heti etsiä pakopaikka joltakin toi­selta
lähistöllä olevalta hylyltä. Do-
- rothyn mm?hlirkiifak5en"ja väs^
sen sekä Jasksonin katoamisen tähdeh
sen suunnitelman toteuttaminen oli
nyt kuitenkin mahdotonta.
Dorothyn me;ntyä 'hyttiinsä Ho­ward
istui vielä kauan ajatuksiinsa
vaipuneena ja harkitsi tilannetta jo­ka
puolelta. Hän tunsi itsensii tavat­toman
väsyneeksi nyrkkeilyottelun
jälkeenj-mikä ei öUuf suinkaan oltiif
niin helppo kuin miksi hän sen Do-rothylle
kuvasi. Kaksin verroin ra­sittava
se oli ollut sen sielullisen jän­nityksen
vuoksi, minkä vallassa hän
kahtena viime päivänä oli elänyt, ol­lessaan
vankina, kykenemättä sormel­laankaan
auttamaan nuorta turvaton­ta
tyttöä, jonka ainoa suojelija hän
oli.
Hän aprikoi nyt. mikä olisi vii­saampaa:
uskoako, että Forbes ei
kyennyt heti ryhtymään taiste­luun,
ja suoda itselleen hyvin an­saittu
lepo voidakseen uusin voimin
kohdata seuraavan päivän uUdet
koettelemukset, vaiko pitää vahtia
olevan keltakuumetta, joten sieltä
liihdettyä kapteeni ahtoi kaksi ryyp­pyä
vdinaa päivässä, niieheeh, ettei
kekakuume tai-ttuisl. ' Minä ja eräs
toir-en mies enime ottaneet. Sanoim­me,
että jos tauti tarttuu, niin tart-tukcoh.
Sen sijaan otettiin vain cas-toF-
öljyä pari kertaa päivässä. Eräs
metsäläinen poika otti minun viina-osani.
Onnellisesti saavuttiin Santosiin,
kahvia lastaamaan. Siellä oli paljon
laivoja, kaiken maailmah laiyoja, jos
mir.kä näköisiä, ja kaikista osa ja
useista suuri osa miehistöstä kuollut
kehakuumeeseen. Pari vuorokautta
siei i oltua kuusi meidähkin laivan
mit stä vietiin sairaalaan ja olivat sin­ne
kuolleet. Ja kun iltasella lähdet­tiin
satamasta, niin aamusella jo kak­si
rr.iestä kuoli tuohon ta4itiin, oltuaan
kipeänä vain kolme neljä tuntia. Toi­nen
heistä oli se.poika, joka oli otta­nut
minun viinaosani. Ja niin sairas­tui
koko laivan miehistö. OliVat niin
huonona, ettei heistä ollut loisensa
ha'vaaja*a, paitsi me kaksi, jotka em­me
3ttaneeL viinaa. Laiva kellui
meikein -avuttomana merellä kaksi
vii>:.k.oa; sen verran saatiin höyryä
että se juuri liikkui. Kapteenikin oli
mor.ta päivää aivan tiedottomana ja
i^erumies makasi peräsimen vierellä
j;) houraili perheestään. Meillä kah-ilelia
oli kova työ, kun piti huolehtia
kaikesta; kokitkaan eivät kyenneet
moneen päivään mihinkään. Elämä
tuntui helvetiltä, kuolema irvisteli jo-kapuolelta.
^ ihitellen ihmiset toipuivat ja alei-
^iir. taas piiasta eteenpäin, vaikka
"lieiistö oli kahdeksan miestä vajaa­na:
insinööri, kolme lämmittäjää ja
"ra.-vamatti", kolmas perämies ja
^;i'f^i täkkimiestä puuttui.
träänä aamuna kapteeni, joka oli
JO .likoilla, tuli katsomaan kompas­sia
j.i ky3>i, miten minä säilyin tau­dilta.
"Kun en ottanut sitä viinaa, jota
^'\»tc-eni tarjosi."
^tpä merkillistä! Aivan päinvas-
^«^in. kuin vanhat reklementit. Tästä
^^titn en anna kenellekään viinaa,
oli mikä paikka tahansa", päätteli äi­jä.
Tulihan sekin reisu aikanaan teh­dyksi
ja oltiiri taas. Lontoossa. Ja
taas uutta laivaa hakemassa. Mutta
siihen aikaan ei skandinaavialaisten
tarvinnut hakea laivaa, vaan laivat ha
kivat niitä. Niin otin nelimastoisen,
Etelä-.A,merikaan menevän purjelai­van,
jonka miehistöstä puolet olivat
skandinanvialaisia, meitä kolme suo­malaista
joukossa. ^Litka sujui hy­vin
ja kapteeni oli tyytyviiinen vä­keensä,
ei huutanut, ei perämiehet-kään
rähisseet ja miehet osasivat
tehdä tehtäviinsä. Niin tultiin Mon-tevideoon,
johon purettiin kivihiili­lasti,
otettiin santaa pohjalastiksj ja
jatkettiin matkaa Cape Hornia kohti.
Mutta siellä kohtasi niin ankara
myrsky, että täytyi kiiäriä kaikki
purjeet, mitkä saatiin, ja toisia vei
myrsky. Niin se puski meitä etelä-jäävuoria
kohti, ja pimeä oli melkein
ympäri vuorokauden. Se oli kovinta
ja kylmintä juhannuksen aikaa, mitä
elämässäni olen kokenut; oli niin kyl-mii,
että kaikki jiiätyi. Näytti siltä,
että tämä on viimeinen matka.
Eräänä päivänä nähtiin suuri lai­va
täysissä alapurjeissa meidän lähet­ty
villamme. Se nousi ja laski, ja vii­mein
alkoi vajota. Miehiä kiipesi
mastoihin, mutta — sinne ne kaikki
vajosivat syvyyteen. Se oli näky,
joka ei koskaan unohdu mielestäni.
Meidänkin elämämme oli hiuskar­van
varassa, kun myrsky puski alus­tamme
jää\'Uoria kohti, jonne niin
moni on henkensä heittänyt. Oltiin
jo niin lähellä, että kaukoputkella ne
jo nähtiin. Tuntui, että turha- on
enää mitään toivoa. Mutta yhtäkkiä
tuuli kääntyi alkoi puhaltaa jäävuo­rilta
päin. ja niin kylmänä, että jo­kainen
vesitippa. mikä laivaan rois­kahti,
jäätyi heti. Oltiin paleltumai-sillaan,
mutta h>'\-illään siitä, että tuo
peljätty seutu jäi seläntaakse.
.Alettiin irroittaa alimmaisia pur­jeita,
mutta siinäpäs oli työ. kun kaik­ki
paikat oli jään sisällä ja niin liu­kasta,
ettei tahtonut pj-styssä pysyä
eikä voida mistään kiinni pitää. Täy-
„. HS-HP. . .yö. siljäkjjii jibaJku-jeuä siUeiv-olisi
rasitiunut ja huonossa kunnossa.
Valinta oli \^ikea. Vihdoin hän
kuitenkin päätti nukkua, kun kerran
oli siihen tilaisuus, ja turvautua erin-omaiseen
taitoonsa herätä pienim­mästäkin
äänestä. Hän oli varma,
ettei kukaan voisi huomaamatta hii­piä
hänen kimppuunsa hänen nuk­kuessaan.
Ja vaikka hän olisi val­veillakin,'
han tuskin kykenisi yksin
ja aseettomana estämään vihollisen
laivalle-tuloa.
Pingoitettuaan köysiä kaikkien
käytävien suulle ja kannen poikki
varjopaikkoihin hän hiipi hittiinsä,
joka oli vastapäätä Dorothyn hyttiä,
ja paneutui pitkäkseen täysissä pu­keissa.
Kirveen, ainoan saatavissa
olevan aseen sen jälkeen kuin oli an
tanut pistolin Dorothylle, hän asetti
viereensä. Tuskin hän oli painanut
päänsä tyynylle, kun hän jo nukahti.
Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi
nukkunut jo hy\^in kauan, kun hän
yhtäkkiä herkäsi ääneen. Hän arva­si
heti, mistä se johtui. Joku oli
tyi hakata jäätä pois, ettei luistanut,
ja niin keinotella eteenpäin. Se oli
niin vaarallista työtä, ettei sitä osaa
selittiiä, mutta täytyi yrittää, jos
mieli päästä pois. Se seikka oli hy. .i
*että kaikki olivat merimiehiä, joiku
osasivat eivätkä peljänneet. Mutta
vaikka kaikki jää saatiin viimein ha­katuksi
purjeista, köysistä ja pyöris­tä,
niin oli vielä sanomaton työ saa­da
ne toimimaan. Yksi vaikeus oli
jää kannella, jää niin paksu, että se
kohosi reilinkien tasalle. Ei ollut
yrittämistäkään seistä ilman kiinni­pitoa.
Köysiä kiinnitettiin pitkin lai­vaa
ja tuhkaa koetettiin kylvää jään
päälle, mutta kun vesi sen aina pyyh-käsi
pois, niin ei siitäkään ollut pal­jon
apua. Ja laiva heilui niin, että
luuli sen kaatuvan joka hetki. .Ar­vaahan
sen, kun oli sellainen kansi
lasti, melkeinpä raskaampi kuin poh­ja.
Toista viikkoa taisteltiin yötä ja
päivää ennenkuin päästiin sulaksi,
vaikka oli myötätuuli. Ei sentään
ketään menetetty, mutta ne kärsi­mykset
olivat sanomattomia.
Kun päästiin pasaadituuleen, taas
mentiin hyvää vauhtia päämäärään,
Chilen Iquequeen saakka, josta otet­tiin
salpietarilasti. Mutta se "otta­minen"'
ei ollut niinkään helppoa.
Siellä oli niin paljon laivoja, että saa­tiin
odottaa lastiamme kolme kuu­kautta.
Täällä meillä oli yhtä ja
toista aikaa, niinpä taiteenharrastuk-scenkin.
Muodostimme m.m. soitto­kunnan,
kun huomasimme että meillä
oli ainakin kolme soittoinstrumenttiä
ja niillä soittotauturit,*nimittäin ha­nuri,
viulu ja pussipilli, ja kun tehtiin
jauhoty-nnyristä rumpu ja joistakin
läkkitörpöistä lisävehkeitä, "niin oli
soittokunta — oli iltaisin laivallam­me
elämää ja ääntä, kun kaiken ai­kaa
vielä oli aivan tyyntä eikä sata­nut
lippaakaan. Lastaajat sanoivat,
että "ei täällä koskaan sada", ja siltä
se näyttikin. Maa oli aivan ruskea, ei
ruohon piikkiä, ei minkäänlaista puun
vesaa: kaikki näytti kuolleelta. Vesi
haettiin 60 mailin päästä ja vesilasi,,
maksoi saman kuin olutkin.
Jatkuu.
kompastunut kö>-siin, joita hän oli
pingoittanut kannelle.
Seuraa\'ass;i silmänräpäyksessä hän
oli jalkeilla, ja kirves; kädess;i häu
aukaisi äänettömästi hyltinsä oven.
. Kvikkialla vallitsi k«(>ie«h«i^i*«^t*r
mutta hän oli \'arma siitä, että mur-h3^
aja~wanrnäk\wänoni^^^^
pimeässä..
Äärimmäisen varovasti hän hiipi
käytävään, koetteli varmuuden vuok­si,
ölikO'Dorothyn öv'i vielä liikoss;i,
ja liukui sitten kuiiL varjo eteenpäin.
Puoli tuntia kului, ennenkuin hän oli
kulkenut peräkannelle, viisikymmen­tä
jalkaa hytistään, mutta sitten häii
-.. olikin varn>a> ettei mitään vihollisia- •
ollut kätkeytyneenä hänen selkänsä
taakse.
Täysikuu paistoi pilvettömältä tai­vaalta,
kun hän katsoi salongin oves­ta
ulos. Hänen edessään oli kuuu
hopeoima" kansi. Siellä täällä ristei­li
sysimustia varjoja, joita korkeat
kansipylväät ja puoleksj pingoitettu
telttakatos heittivät.
Pysytellen varjossa hän hiipi hil-aaj
ulos ja suuntasi askeleensa kok­kaa
kohden, koettaen saada selville,
mistä vaara uhkasi ja millainen se oli.
Ei hiiskahdustakaan. Kuului vain
äärimmäisen heikkoa rapinaa. Se
muistutti syystuulen kahinaa kuivissa
lehdi.ssä jp melkein pani hiukset hä­nen
päässään nousemaan pystyyn.
Rohkeinkaan ej kello kahden aikaan
yöllä ole aivan niin peloton kuin
muuten, ja salaperäinen tuntuu iainä
kammottavalta;
Hän jatkoi kuitenkin varovaisesti
etenemistiiän, vaanien joka suunnalle. '
Vihdoin hän pysähtyi kuunnellakseen
vielä kerran ja nojasi katkenneeseen
taavettiin, jonka aallot olivat vääntä­neet
erään kansip3'lvään viereen.
Silloin, hiljaa ja salamannopeasti,
aavistamatta — tuli hyökkäys.
Hänen pääi^sä yläpuolella «levältä
poikkipuulta putosi hänen kimppuun­sa
jotakin raskasta, musertavaa, kau­heaa.
.Se oli elävä olento, joka kie­toutui
hänen ympärilleen ja koetti
murskata hänet syleil>yrtsli.
Päästäen huudahduksen hän heit­täytyi
yhteentaipuneita räutapylväi-tä
vasten niin nopeasti, että salape­räinen
rengas kietoutui niidenkin ym­pärille.
Oikealla kädellään, jonka
hän vaistomaisesti oli kohottanut
puolustautuakseen, hän koetti tur­haan
ottaa kiinni niskasta tavatto­man
isoa käärmettä, jonka pää häi­lyi
kaameasti hänen yläpuolellaan,
kuvastuen tähtitaivasta vasten, sa­malla
kuin hirviön ruumis jättiläi.s-voimin
pusersi hänen vyötäisiään.
liilleivät rautapylväät olisi osaksi
suojanneet häntä, olisi hänen ensim­mäinen
huudahduksensa ollut myös
hänen viimeisensä. Ihmisruumiin
vähäinen vastustuskyky ei merkinnyt
mitään käärmeen suunnattomien voi­mien
syleilyssä. Sen yksi ainoa pu­ristus
olisi riittänyt tappamaan hä­rän.
Mutta taavetti ja pylväs kesti­vät.
Ne oli tehty valtameren hyöky­jä
uhmaamaan. Ne kestivät, ja
Howard koetti silmät pullistuneina ,
kaikin voimin torjua litteätä päätä,
josta esiin pistävä halkinainen kieh'
lakkaamatta heilui hänen kasvojensa
edessä kuin kuoleman kellon heiluri.
Kamppailu tuntui toivottomalta,
ja loppu näytti jo olevan lähellä.
Mutta hän taisteli kuitenkin elämäs­tään.
Hän taisteli ja huusi niin, etta
hänen puserretuissa keuhkoissaan ei
ollut eniiä rahtuakaan ilmaa.. Hänen .
korvissaan kumisi jotakin ukkosen
•tl