Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 23, 1939

              1939 'ANTAINA. JOULUKUUN 23 PÄIVÄNÄ Sivu S
Sigrid Boo
ISÄ^ sanoi rouva Qbel miehelleen,
muistahan ostaa joulukuusi tä­nään.
Tji^äthän; kuinka pian torin
varastot hupenevat,"
' Kuten ^rouya käskee'', sanoi leh­tori
Obei lyöden-leikkisästi 1 kanta­päänsä
yhteen tuoHnallav.
"Ja-Jcatso kaikella muotoa, että
cc oh tuuhea^ ja tuoreja vihreä, ^la-vujen
kätkössä, 3ellainen salaperäinen
syvyys, kuin lapsuudestani muistan.''
•Oletko, varniäj että se syvyys bli
kuiisenhavuissa eikä lapsenmielessä-si?
Nykyajan joulukuuset, ystäväi­seni,
ovat jonkinlaisia kaljuja, kel­taisen
vihreitä kasveja, joitten lävitse
silmä vaivatta tunkee. Kyllä . minä
tiedän, kun olen vuoden jos toisen­kin
ostanut joulukuusen torilta. Mut­ta
teen tietysti-parhaani. Pieni vai
siiiiri?".,
"Parahultainen. Ei liian suuri,
tilan vuoksi, muttei liian pienikään
— lasten vuoksi."
•Lakatkaa rtyt toki jo 1"
oli Elsa, heidän esikoisensa^ joka
tällä lyhyellä vuorosanalla sekaan­tui
puheeseen.
"Älkää nyt hupsutelko, hyvänen
aika!" pyysi hän hartaasti.
'Sitä minäkin", sanoi härten isän­sä
maailman viattomin ilme naamas­saan.
Elsan ijme kävi vielä pari
astetta viileämmäksi;
'Teidän, edellisen sukupolven yk­silöiden^
täytyy ottaa totuus pienirjä,
säännösteltyinä annoksina'-, selitti
hän hieman halveksivasti. "Mutta
vaikk'ette te tahdokaan katsoa to­tuutta
suoraan silmiin, uskallan mi­nä
muistuttaa teitä-siitä yksinker­taisesta
^ tosiasiasta, että kaksoset,
perheen nuofimnaat, ovat.jo yli- kol­men
toista yueden,-Ruth on kuuden­toista,;
Paula kahdeksantoista ja mi­nä
kahdenkymmenen. Toisin sanoen,
meidän perheemme jäsenetj ovat täy­sikasvuisia
ihmisiä, ja minusta mei­dän
pitäisi ottaa se huomioon."
'Tarkoitatko, ettemme viettäisi
joulua millään tavoin?" keske3?tti hä­nen
äitinsä pelästyneenä.
"Totta kai me vietämme joulua!''
Elsan itsehillintä öli hetkeksi pettää
ja nenän.juureen ilmest3rvä pieni ryp­py
rikkoi otsan: hienon alabasterin,
'Minä vain olen sitä mieltä," että
luopuisimme noista vanhoista, tyh- •
mistä joulunviettotavoista. Ne ovat
menettäneet plemassaolonoikeutensa,
raison d'etre, nyt, kun .me olemme
kaikki täysikasvuisia.''
'Raison d'«tre! Se oli hieno ilmai­sutapa:,
Luulen tosiaan, että meille
koituu iloa sinun ulkomaanmatkas­tasi."
, '.^ • •
'Rakas, isä, älä nyt tuimistu, vaik­ka
minäkin i^Men^ kerran —"
'Yhden kerran, iim! No niin, mi- -
tä se muuteq.sitten on, jota.smäkin ,
yhden kerran\teki»t?"
UskallEuvkusua^ ajatukseni, jujki.
^le lapset olenune. tosiaan niin kauan
nyt leikkineet teidän kanssaäuie, et­tä
~ " ' ' '
•Älitä^sinä puhut?'' Hänen isän-
^ jäi istumaan kuin halvauksen saa- '
neena kahvikuppi puolitiessä suuhun
inenossa.. ''Leikkineet meidän kans-
^nune? Mammaa ja minuako sinä
tarkoitat??',' - .
•'Äitiänjme^.simm vaimoaa,' ja si-.
nua. Kun ajattelen kaikkia noita
kuosia, joina anä-piieuduit joulu­pukiksi
—! Oh, ktiinka me kaikki
Pääsimme kauheastij.etta-laeilta
livahtaisi se, että me ymmärsim­me!
Me pidimnie suorastaan ken­raaliharjoituksia
ollaksemme varmat,
että esitys menisi hyvin."
'^Kenraaliharjoituksia?"
"Niin kaksoset, Paula, Ruth ja
minä. IVIinä esitin isän osaa ja olin
joulupukki ja toiset harjoittelivat
näyttäpiään hämmästynÄ.^^
"Näyttämään hämmästyneiltä?
Harjoittelivat?"
"Niin, ettette huomaisi mitään,
tietysti!" sanoi Elsa ja nykäisi kär­simättömästi
päätään. "Onhan meil­lä
sydäntä, meilläkin. Kaksoset,
raukat, opettelivat ryömimään soh­van
alle, sillä heiltähän vaadittiin,
että heidän piti olla peloissaan. Ei
— sitä ei kukaan voi sanoa, ettem­me
me olisi koettaneet parastamme
kaikkina näinä vuosina." ^
"Olette olleet suurenmoisia, E l -
.sä!"
Lehtori Obel nojautui taaksepäin
tiiölinselustaa vasten, ilcäänkuin jak­saakseen
kantaa'totuuden, jonka öli
saanut kuulla. "Tiedätkö", puhkesi
hän puhumaan, tuijottaen herkeä­mättä
tytärtään, ^-oikeastaan minä
en ole ennen tätä hetkeä tiennyt,
kuinka suurenmoisia lapsja minulla •
oikein on! Elsa oji oikeassa,-mam­ma!"
R.puva Obel tapaili sanoja, mut-t^
.oli liiaksi lUjiuttunut keksiäkseen
yhtään.
"Ivyllä hän. todella on", sanoi här
iien pii^hepsä painokkaasti. '^On jo
aika, että, s^^stämme lapsia ja ajat­telemme
hikuan , vähemmän itseäm­me."
. '
Elsa nosti hienon piHkunenänsä
aivan pystyyn. "Hassua, ettette te
edellisen sukupolven miehet voi kos­kaan,
keskustella oikein toverillisesti
iiaisen. kanssa asioist^. Te joko suur
tutte ja juonittelette — tai tulette
ylimielisen irponisiksi —"
''Irooniseksi, mijiä? Ei puhetta­kaan!
Tarkemmin ajatellen olen
päinvastoin , yhtä mieltä kanssasi.
Vietetään tänä vuonna joulua aikam­me
.vaatimalla.tavalla, joka ;on pa­remmin
täyskasvuisten ihmisten. ar­von
mukaista! Mutta mitä luulet
sulhasesi ajattelevan, asiasta? Toi­voisimme,
että häu viihtyisi hyvin
näin ensimmäistä kertaa täällä plles-
• 'saan."
"Erik, joka ei ikinä puhu muusta
kuin uusasiallisuudesta!" huudahti
Elsa. "Meille sisaruksille nyt ei
merkitse paljon sinne eikä täime,
hypimmekö joulukuusen ympärillä
tai emme, mutta Erik on niin läpeen­sä
moderni. — ja miksi piinaisimme
vierasta noilla lapsellisuuksilla?"
'*Sulhastasika sinä nimität vie­raaksi?"
Rouva Obelin ääni ennusti myrs­kyä.
"Elsa ei ollut sitä- huomaavi­naan.
"Teille hän on vieras toistaisek­si
!" sanoi hän arvokkaasti. ^'Vaikut­taa
niin maalaiselta, jos on kohta
aluksi liian tuttavallinen."
"Ota tämä rauhallisesti, mamma,
ota rauhallisesti!", sanoi Obel vai­molleen.
Sitteii'lehtori kääntV^ taas
tyttärensä puoleen."'^^'Säno minulle
yksi asia, Elsa-tyttö,'etkö luule, että
Erik bn tottunut tällaisiin lapselli­suuksiin
kotonaan?"
"Rakkaani", sanoi Elsa, "minä­hän
olen kertonut, että Hjelmit ovat
"asuneet ulkomailla enemmän kuin
puolet Erikin elinajasta. He ovat
eläneet h3^in suurellisissa oloissa.
Luultavasti hän ei ole koskaan ollut
aikaisemmin tällaisessa pikkukau­pungissa."
"Niin, mutta sittenhän se saat­taisi
muodostua hänelle kiintoisaksi,
kuule!"
Uuuletko —?"
**Ja me emme siis saa edes jöulu-kuustä?"^
kysyi hänen äitinsä.
Elsa vältti suoraa vastausta.
"Tanssiminen tuollaisen puun ym­pärillä,
joka on pystytetty jalkaan
ja paettu kiiltäviin pöllöihin ja he-lyihiii
ja hetaleihin, ei Yoi olla muu­ta
kum barbaarisen ajan jäännöstä.
Erik sanoo, että sana traditio on
vain vanhan tyhmyyden verho."
^'Riisipuuro ja manteli — eikö
sekään sovi, Elsa?"
"Uh, se mantelihan on idiootti­mainen
juttu! Emmehän enää elä
sentään keskiaikaa. Minä «n suo­rastaan
voi kuvitellakaan, että jo­takin
mantelia mukamas seuraisi on­ni.
Ei, annetaan jouluaaton olla tyy­likäs
juhlailta, ilman koreilua ja
päähänpistoja, niin me luullakseni
kaikki viihdymme paremmin."
^-Mutta kaksoset ja Ruth ja Pau­la?"
muistutti rouva Obel hiljaisesti.
"Olen puhunut heidän kanssaan
ja olemme yhtä mieltä", selitti Elsa.
"Nö, sitten asia on selrä. Piste ja
löppti. ISfe x^alitsemme t\'j^likkääii
juhlaillan. Minä puolestani olen si­tä
mieltä, että siitä tulee \'alta\'au
hauskaa."
sBni tepankiiras» mgitto» ett»
laharkfM flune, Idito». Hott»
eaiatOM sinn» jrMrnkMin irfidcn
Elsa oli kohdannut Erikin asemal­la
jouluaattona aamupäivällä. Ih­meen
kaunis päivä oli ollut, lunta
maassa ja puut huurteesta kimmel­täviä.
Pienen rautatieaseman koi­vut
olivat olleet kuin juhlaparaadiii
kypäritöyhtöjä.
Koko kaupungin kasvojen edessä
Erik oli syleillyt liäntä hiatkälaukku
kummassakin kädessä.
"Ei ole mitään joulun vertaista,
kuitenkin kaikilenkin!" oli hän nau­ranut
Elsalle punoittaen kylmästili
ja ihastuksesta. "Sinä et aavista,
millainen tunnelma junassa oli tä­nään.
Kuvaamatonta, kerta kaik­kiaan.
Ja tällainen ilma! Ja tällai­nen
tyttö!/'
"Sinä et kylläkään voi oikein ym­märtää,
Elsa, mitä minulle, joka
olen asunut niin kauan ulkomailla,
merkitsee viettää jouhi kotona", oli
hän sanonut ja puristanut häntä ko­vasti
käsivarresta.
"Kyllä. Aivan värinään!" Elsa
ei tahtonut olla sellainen, joka ei
toista ymmärrä. Mutta tämä kau­punkihan
oli vain pjeni pahanen, niin
ettei hän saanut odottaa mKällV eri­koista.
Erik oli keskeyttänyt hänet
ja selittänyt, että tämä oli ihastut­tava
kaupunki. "Tästähän tulee
melkein kuin vanhanaikainen maa-laisjoulu,
tästä joulusta", oli hän
sanonut. ^'Ja sehän se on ihanne-joulu."
"Kyllä. Juuri niin." Elsa oli se­littänyt
olevansa samaa mieltä, vaik­kakin
vähän hämmästyneellä äänel­lä.
-' •
Ja niin oli siis tuleva insinööri Erik
Hjelm tuotu Obelin perheeseen tule­vana
vävypoikana.
Ja nyt siis oli jouluaaton iltapäi­vä.
"Ja missäs joulukuusi sitten on?"
kysyi Erik hilpeästi.
' Elsa oli kaatua selälleen. Kaikki
olivat läsnä, kun Erik teki kysy­myksensä,
se oli pahinta. "Joulu­kuusi?"
sanoi Elsa aivan typerty­neenä.
"Joulukuusi juuri", toisti Erik, ja
kaksoset huusivat epäkohteliaan ar­kipäiväisesti:
"Etkö ole pessyt kor­viasi,
tyttö?" He olivat olleet sota-tuulella
koko päivän.
"Niin, minä aion nimittäin pan­na
sen jalkaan", vaati Erik ja pöy­histeli,
juhlamieltä ja puuhakkuutta
tulvillaan: . "Hienon hieno suoritus
taataan, monivuotinen kokemus, tuo­kaa
tänne vain!"
"Meillä ei ole joulukuusta! "valai­sivat
häntä kaksoset synkkinä.
Elsa nauroi kuivasti ja rupesi än­kyttäen
puhumaan uudesta asialli­suudesta.
Eikä Erikillä ollut muuta
neuvoa kuin selittp pievans^ Elsan
kanssa yhtä mieltä. "Ei, kyljä tuo
kuusen ympärillä hyppiminen on to-tisestinaurettava
tapa'-, myönsi hän,
kun oli nieUyt hämmästyksensä. "Jo­ka
päivä ei tosiaankaan tapaa niiii
ymmärtä\^istä väkeä kuin te olette.
Jouiukuusi on idioottimainen tapa—
"Ainakin tällaisessa talossa, missä
kaikki ovat täysikasvuisia", saiu)|
Elsa..' ., ,
"I^in jr- t ä y s i t o Erik
"Miitta': minkä aUeub^^ sitten
pann^?"
Eiik se mtiut2Uilaii miii^iitiii miet-r
t^ili^/hjljaisutideii^, j a ^ ^