1948-03-27-04 |
Previous | 4 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
Pv E- 'TT I 1 li '4 • i Vili 1' ('ry ii Sisäpalvelija Arviida kattoi kuisti-koUe kahvipöytää. Pari maaherrattaren i>arhaintä nuoruuden^ystävää, kreivitär Margaretha von Armborg Munkkiniemestä ja vapaaherratar Eva Cronstedt Hertonäsistä tapasivat tulla tänä muistopäivänä tervehtimään häntä. Tällaisena kauhun vuotena jona kaikki pelkäsivät poistua kotinsa piiriä pitemmälle, ei ollut luultavaa, että kukaan tulisi, imutta vanhasta tottumuksesta Arviida kuitenkin kattoi pöydän kuistikoUe, jon- * ne syyspäivä siivilöi kultaa puiden oksien lomasta. Nämä vieraat ehkä tulisivat kaikesta huolimatta ja toisivat vaih-tellua näihin viimeisiin päiviin, jotka maaherratar vietti enää talossaan. Pakoon kerjäläislaumoja, jotka tämän näs-kolkuttivat maaherran talon ovea, koon tautien pelkoa ja kaikkea sitä ankeutta, joka nyt rasitti niidenkin mieliä joihin suoranainen nälkä ei ulottunut, oli imaaherratarkin aikeissa lähteä ensimmäisellä mahdollisella laivalla, joka suuntaisi etelän aurinkoisia ja onnellisempia maita kohden. • Mutta samiaan aifaan ,jolloin suru- •nMelinen hiljaisuus vallitsi maaherran talossa katseli eräs tumma lapsen silmäpari uteliaana maaherran talon aidan rakosista puutarhaan.'Tänä aurinkoisena päivänä, jona maailma suorastaan loisti ja säteili, oli pieni Gustav toteuttanut suunnitellun karkumatkansa kau-pungille, nähdäkseen miten suuri se todellisuudessa oli. Tuuli, joka tänä aa-n\ una lennätteli vallattomasti irtipäässeitä lehtiä, pilvet, jotka hullaantuneina hattaroina kiitivät taivaan kuvulla, olivat nostaneet hänen seikkailunhalunsa j^ivoimaiseksi ja äidin kielloista huolimatta hän oli pujahtanut ulos pihaportista ja kulkenut tuulen mukana' kohden kaupunkia, jota hän ei tuon neiti Janssonin kou^iun tehdyn käynnin jälkeen ollut vomut unohtaa; Monivaiheisen retken jälkeen risteil-tyään katuja sinne tänne,. katseltuaan aikansa Nikolainkirkon majesteetillista suuruutta ,sen toriaukean valtavuutta ja yhä uusien rakennusten ihmeellisyyttä, miettien minne asti kadut kulkivat, hän pienenä ja mitättömänä kulki eteenpäin, sivuuttaen ajopelejä ja outoja ihmisiä, kunnes lopulta oli päätynyt tämän valkoisen talon luokse, jonka korkean aidan ylitse pistivät omenapuiden oksat punaisin hedelmin. Siihen hän oli jäänyt seisomaan veden kihahtaessa suuhihi pel"kästä ajatuksesta, että saisi puraista kappaleen tuollaisen punakylkisen hedelmän pinnasta. Mutta puu oli liian korkealla ja häntä oli varoitettu koskemasta mihinkään, joka kasvoi toisten puutarhassa. Hänen oli voitettava halunsa, vaikka se tuntuikin vaikealta. Hän lakkasi katselemasta omenapuun oksaa ja alkoi' sensijaan tirkistellä puutarhaan. Silloin hän huomasi suihkulähteen, ionka kivetyllä reunalla istui pieni pronssipoika kurkoittaen kädellään kohden vettä. Ensin hän säpsiihti sitä. luullen poikaa eläväksi. Aidan raosta toiseen siirtyen hän Jkulki eteenpäin nähdäkseen paremmin suihkulähteen, kun- Magnitof^orskia. Ensimmäiset SOO km. radasta on jo rakennettu. Ratalinjan olisi pitänyt olla valmis kaksi \'uotta <;itien, muita saksalaisten hyökkäys keskeytti rakennustyöt. Länsi-Siperian teollisuudelle suoriltanvinsa palveluksen l i säksi uudella rad<\lla on oleva myös. huomattava merkitys Altain ja ylisen Jcnlssein laajojen, autioitten ja hedel-iVtällisten alueitten kolonisoimisessa. nes hän äkkiä huomasi tulleensa pienelle portille, joka aukeni vain vähäisellä käden painamalla. Oli vain sattuma, että maaherran talon pieni sivuportti oli avoinna. Pesun tuoja oli äsken kulkenut siitä, eikä ta; lousneitsyf Valpuri ollut vielä mennyt sitä sulkemaan tfänen jälkeensä. Gustav pujahti siitä sisälle ja lähti kulkemaan portilta johtavaa hiekkaista tietä, joka kiersi tuuheiden puiden oksien alla, tullen lopulta suihkukaivon äärelle, jossa vesi kohosi hiljaisesti suhisten korkeaksi kaareksi ilmaan ja satoi siflä altaan veteen tuhansina kimmeltävinä pisaroina. Gustav pysähtjd pronssipojan eteen ihastuneena. Hän kurkoittiy kosketti sen poskea ja jäyKkiä kiharoita. Hän yritti katsoa viettelevästi sen sokeisiin silmiin ja hymyillä. Pronssipoika vastasi hänen hymyynsä omalla muuttumattomalla hymyllään. Sitten Gustav huomasi ruususeppeleen ja sai mielijohteen ripustaa sen pronssipojan kaulaan, ja nähdessään seppeleen sen kaulassa hän alkoi ilosta hypähdellä ja taputtaa käsiään. Silloin kuului huudahdus läpi talon. Arviida ja Valpuri riensivät maahcrat-taren huoneeseen J a kohtasivat, tämän akkunan ääressä liidimvalkein kasvoin. Hän osoitti puutarhaan, saamatta aluksi sanaakaan huuliltaan. Ja toisetkin mykistyivät nähdessään tummaldharai-sen pojan altaan ääressä hyppelemässä. — Arviida, juokse ja tuo hänet tänne, sanoi maaherratar lopulta, ja Valpurille, joka seisoi hänen vierellään, hän virkahti käsi sydämellä: — Luulin näkeväni aaveen. Kirjoitin juuri kirjaani, ettei poikani vieläkään ole kuollut, vaan että hän elää täällä luonamme, on kaikkialla talossamme samoinkuin minun sydämessäni, kun.yhtäkkiä nostin katseeni ja näin pojan tuolla. Gustav säikähti kuullessaan askeleita tieltä, Hän heräsi lumouksesta, jonka valtaan hän täällä ihmeellisessä puutarhassa oli joutunut ja muisti, että oli lu-^ vattomasti tunkeutunut pienestä portista sisään. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lähteä pakoon, mutta ei säikähdyksissään tajunnut, millä suunnalla portti sijaitsi. Silloin 'nainen jo olikin hänen luonaan ja hymyili yhtä ystävällisesti kuin se enkeli, joka oli kotona seinällä. — Tule, lapsi, maaherratar tahtoo, että tulet sisään tervehtimään häntä, sanoi Arviida katsellen lasta hämmennyksissään.. Pojan kasvot muistuttivat sitä muotokuvaa, joka oli salin seinällä ja esitti maaherran pientä Karlia. Hän lähti taluttamaan poikaa kuistikkoa kohden. — Miten sinä pääsit tänne? kysyi hän rauhoittavan iloisesti. — Portista, vastasi Gustav. — Kas vain. oliko se lukitsematta? nauroi .\rviida. — Mis*tä sinä olet tullut? — Kotoa. — Missii päin sinvm kolisi on? — En tiedä, vastasi Gustav ja hänen ajatuksensa vilahti nyt ensi kertaa kotiin kuin olisi hän herännyt pitkästii. vaihtelevasta unesta. — Mikä sinun nimesi sitten on? jatkoi Arviida. — Gustav. — Sukunimeäsi sinä et varmaankaan tiedä? f — Tiedän. — No .sanopa se sitten. —Jahnukainen. — Paljon sinä tiedätkin, vaikka ct tiedäkään missä kotisi on. Miten sinä aiot selviytyä kotiin^ kun; tettiedäi^^ se on? • — Eri tiedä, vastasi Gustav jä hänen mieltään viilsi ajatus, ettei löytäisi enää kotiin äidin, isän jä sisarten luo. Maaherratar seisoi kuistilla jä ojensi molemmat kätensä pientä vierasta kohden. Häneri silmiinsä tulvalftivaf kyyhe- ^ leet ja hän kumartui lasta kohden Ar-viidan kertoessa kaikki tietonsa pojasta. Mutta Gustavin katse oli naulautunut • pöydän herkkuihin ja vaikka hänelle puhuttiin ja tehtiin kysymyksiä, ei hän vastannut, eikä siirtänyt katsettaan irti pöydästä. — Haluatko kenties -palan kakkua, sanoi maaherratar j a ojensi hänelle viipaleen. Se katosi silmänräpäyksessä'. pojan suuhun ja hänen katseensa pyysi äänettömästi lisää. * ^ —; Luulen, että sinun on nälkä, .virkahti maaherratar. Sitten hän katsoi Arviidaan ja Valpuriin ja sanoi; — Laittakaa hänelle ruokaa ja tuokaa se*Karlin leikkipöydälle. Tahdon nähdä tämän pikku vieraani aterioivan siinä. jVIolemmat palvelijat riensivät keit-ti( 5ön. Yllättyneinä ja merkitsevästi he katsoivat toisiinsa. Valpuri leikkasi kaksi sievää viipaletta paistista, kuumensi perunat Arviidan valmistaessa tarjotinta ja'hiljaa puhellessa: — Nyt se vnhdoinkin päättyy. En ole milloinkaan nähnyt rouvaani tuoUai-. sena. — Oletkin ollut vasta kaksi vuotta talossa. Minä tulin taloon siij^en aikaan, jolloin hänet tuotiin.-Olisitpa nähnyt hänet siihen aikaan. Seitsemässä vuodessa on suru kutonut ryppyverkon hä nen kauniitten silmiensä alle ja painanut hänen ylpeän päänsä painuksiin. Mutta on se tehnyt hyvääkin jälkeä. Se on pehmentänyt hänen sydäntään. Vuosittain hän lahjoittaa suuren summan lastenkotia varten, jota ryhdytään rakentamaan sitten, kun tämä Ivurja aika jälleen päättyy, 'kertoo Valpuri hiljaisesti. Kun Arviida tuli leikkihuoneeseen, kohtasi häntä iloinen näky. Maaherratar leikki pojan kanssa. Mikään leikkikalu ei enää ollut entisellä paikallaan. Gustav asetettiin pienen pöydän ääreen. Nälkäisenä hän takertui sormin lihaviipaleeseen, mutta vilkaistuaan molempiin naisiin hän pani sen takaisin lautaselle, otti veitsen ja haarukan ja alkoi syödä maltillisemmin. Hän on saanut kasvatusta, kuiskasi maaherratar hymyillen ja Arviida vastasi innoissaan hänen hymyynsä. Silloin juuri ajoivat Margaretha von Armbor-gin vaunut maaherran talon eteen ja maaherratar itse riensi ovelle kuultuaan kolkuttimen äänen. ^largaretha von Armborg katsahti hämillään ystävättäreensä, joka ojensi säteillen molemmat kätensä häntä kohden. Tänä aikana ei tavannöt tuollaisia kasvoja.ja kaikkein vähimmin hän saattoi odottaa löytävänsä sellaiset täältä. — Ihmetteletkö iloani? Näen sen kasvoistasi." rakas Margaretha. Tämä päivä on ollut niin ihmeellinen. Pieni, tuntematon poika tuli puutarhaani. Jospa tietäisit, miten hän muistuttaa Karlia. Niin kaunis lapsi. Hän aterioi parhaillaan Karlin huoneessa. — Oh. huudahti Margaretha ja seurasi uteliaana maahcrratarta pikku Karlin leikkihuoneeseen.. — Kenen lapsi hän on? kysyi hän. katsellen Custävia. joka juuri lopetti -syöntinsa ja takertui leikkikaluihin. — En tiedä,, mutta hänen nimensä on Gustav Jahnukainen. Lapsi ei tiedä, missä hänen kotinsa on. — Jahnukainen, kertasi Margaretha miettien. Sitten hän kumartui äkkiii lasta kohden ja kysyi: — Ei kai äitisi nimi ole Katariina? ti h ^ y i l l em .^Oinituika, A^ johtui Kalariin^; vaikka lapsi ei tuta äitiään. Olen varma, että W-J entisen kamarineitoni lapsj, kalastaja Jahnukaisen kanssa nain^ ja asuu^Kätajanpkalla. Silloin kun]5 oli patin kuukauden vanha, kävin somassa sitä. Pidin hänen äidistään S jori. Hän oli hyvin kaunis tyttö aikaan. ^ , Tunnin kuluttua pysähtyivät herra Gerärdin mustat vaunut Ji kaisen pienisnnalon portille Katajaa^ kalle. Katariina syöksähti itketty silmin portaille. Hän ja Elias ja [ naapuristo oli ollut puolen päiräaijj keellä etsimässä Gustavia. Nyt oli uudella kierroksella kaupungilla Ka nari odotellessa tuskallisena hänen D luutaan. Nähtyvään kreivitär :Margarethan' myilevät kasvot yhtäkkiä edessään' niiasi syvään, tullen suuren ihmety valtaan.. — Katariina, virkahti kreivitär den hämmästyneen katseensa en kamarineitoonsa, joka kaksikjinmenkd mivuotiaana naisena, itkettyneistä mistään huolimatta oli kauniimpi koskaan ennen. — Tuomme tei pieneltä karkuriltanne, jatkoi hän taakseen heti ilmeisen huolen nu" äidiltä. — Toden tottako, kreivitär. Tiefi tekö todellakin jotakin pojastani? li dahti Katariina ja hänen silmänsä! jöttivat vuoroin kumpaistakin naisti — Tiedämme. Olkaa levollinen, on hyvin turvaisessa paikassa! • tapasi uni maaherra Gerardin eikä maaherratar hennonut hera häntä kesken unien. Tulimme den vain kahden ilmoittamaan as" Hän oli ollut kaupunkia katsele ja eksynyt maaherran puutarhaaa. — Niin ,suonette anteeksi, että dätimme häntä luonamme. Hän oli lissään ja syötyään hän ihastui vainajani leikkikaluihin. En he keskeyttää leikkiä ja kun sitten me häntä jälleen katsomaan, olihan kahtanut lattialle. Nostin hänet vainajani vuoteeseen ja siellä hän nukkuu. Sallitteko hänen nukkua 5iä tämän yön? 'kysyi maherratar hl3^ Ien anövasti-Katariinaa. Jokin sai. Katariinan vaikeneisd kauan. Sitten hän äkkiä kohotti ja virkahti valoisasti: — Onhan kunnia pojalleni saada i kua yksi yö teidän arvoisassa talos: Mihin aikaan huomenna saan tulla kemaan häntä? — Olette tervetullut puolelta päin hymyili maaherratar onnellisena, ten molemmat naiset kääntyivät näkseen. Mutta ennenkuin kreivitär 3 retha nousi vaunuihin, kääntyi hän tariinaa kohden. — :Miten olet voinut. Katariina.' syi hän. ~ Kiitos hyvin, vastasi Katariiö» aten jälleen. , Hetken he katsoivat toisiaan 5ii lämpimästi, muistojen vallassa. — Toivoisin näkeväni sinut f :Munkkinimessä. Lap>et ovat jo sanoi kreivitär Maruarctha. — Kiitos. . — Katariinan kasvoilla säteil'. hän painoi katseensa tanut sitä ennenkuin kuuli vauc ; kahtavan. Mutta silloinkin kohta.si kreivitär Mar.izarethan «. läpi pienen vaunuakkunan. (Jatkun.) AVAINPHKA oli arvoltaan^ mainen naispalvelija, l^^^u vanhassa aateliskartanossa. LAUANTAINA, MAAUSKUUN 27 PÄIVÄNÄ, 1948
Object Description
Rating | |
Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 27, 1948 |
Language | fi |
Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
Publisher | Vapaus Pub. Co |
Date | 1948-03-27 |
Type | application/pdf |
Format | text |
Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
Identifier | Liekki480327 |
Description
Title | 1948-03-27-04 |
OCR text | Pv E- 'TT I 1 li '4 • i Vili 1' ('ry ii Sisäpalvelija Arviida kattoi kuisti-koUe kahvipöytää. Pari maaherrattaren i>arhaintä nuoruuden^ystävää, kreivitär Margaretha von Armborg Munkkiniemestä ja vapaaherratar Eva Cronstedt Hertonäsistä tapasivat tulla tänä muistopäivänä tervehtimään häntä. Tällaisena kauhun vuotena jona kaikki pelkäsivät poistua kotinsa piiriä pitemmälle, ei ollut luultavaa, että kukaan tulisi, imutta vanhasta tottumuksesta Arviida kuitenkin kattoi pöydän kuistikoUe, jon- * ne syyspäivä siivilöi kultaa puiden oksien lomasta. Nämä vieraat ehkä tulisivat kaikesta huolimatta ja toisivat vaih-tellua näihin viimeisiin päiviin, jotka maaherratar vietti enää talossaan. Pakoon kerjäläislaumoja, jotka tämän näs-kolkuttivat maaherran talon ovea, koon tautien pelkoa ja kaikkea sitä ankeutta, joka nyt rasitti niidenkin mieliä joihin suoranainen nälkä ei ulottunut, oli imaaherratarkin aikeissa lähteä ensimmäisellä mahdollisella laivalla, joka suuntaisi etelän aurinkoisia ja onnellisempia maita kohden. • Mutta samiaan aifaan ,jolloin suru- •nMelinen hiljaisuus vallitsi maaherran talossa katseli eräs tumma lapsen silmäpari uteliaana maaherran talon aidan rakosista puutarhaan.'Tänä aurinkoisena päivänä, jona maailma suorastaan loisti ja säteili, oli pieni Gustav toteuttanut suunnitellun karkumatkansa kau-pungille, nähdäkseen miten suuri se todellisuudessa oli. Tuuli, joka tänä aa-n\ una lennätteli vallattomasti irtipäässeitä lehtiä, pilvet, jotka hullaantuneina hattaroina kiitivät taivaan kuvulla, olivat nostaneet hänen seikkailunhalunsa j^ivoimaiseksi ja äidin kielloista huolimatta hän oli pujahtanut ulos pihaportista ja kulkenut tuulen mukana' kohden kaupunkia, jota hän ei tuon neiti Janssonin kou^iun tehdyn käynnin jälkeen ollut vomut unohtaa; Monivaiheisen retken jälkeen risteil-tyään katuja sinne tänne,. katseltuaan aikansa Nikolainkirkon majesteetillista suuruutta ,sen toriaukean valtavuutta ja yhä uusien rakennusten ihmeellisyyttä, miettien minne asti kadut kulkivat, hän pienenä ja mitättömänä kulki eteenpäin, sivuuttaen ajopelejä ja outoja ihmisiä, kunnes lopulta oli päätynyt tämän valkoisen talon luokse, jonka korkean aidan ylitse pistivät omenapuiden oksat punaisin hedelmin. Siihen hän oli jäänyt seisomaan veden kihahtaessa suuhihi pel"kästä ajatuksesta, että saisi puraista kappaleen tuollaisen punakylkisen hedelmän pinnasta. Mutta puu oli liian korkealla ja häntä oli varoitettu koskemasta mihinkään, joka kasvoi toisten puutarhassa. Hänen oli voitettava halunsa, vaikka se tuntuikin vaikealta. Hän lakkasi katselemasta omenapuun oksaa ja alkoi' sensijaan tirkistellä puutarhaan. Silloin hän huomasi suihkulähteen, ionka kivetyllä reunalla istui pieni pronssipoika kurkoittaen kädellään kohden vettä. Ensin hän säpsiihti sitä. luullen poikaa eläväksi. Aidan raosta toiseen siirtyen hän Jkulki eteenpäin nähdäkseen paremmin suihkulähteen, kun- Magnitof^orskia. Ensimmäiset SOO km. radasta on jo rakennettu. Ratalinjan olisi pitänyt olla valmis kaksi \'uotta <;itien, muita saksalaisten hyökkäys keskeytti rakennustyöt. Länsi-Siperian teollisuudelle suoriltanvinsa palveluksen l i säksi uudella rad<\lla on oleva myös. huomattava merkitys Altain ja ylisen Jcnlssein laajojen, autioitten ja hedel-iVtällisten alueitten kolonisoimisessa. nes hän äkkiä huomasi tulleensa pienelle portille, joka aukeni vain vähäisellä käden painamalla. Oli vain sattuma, että maaherran talon pieni sivuportti oli avoinna. Pesun tuoja oli äsken kulkenut siitä, eikä ta; lousneitsyf Valpuri ollut vielä mennyt sitä sulkemaan tfänen jälkeensä. Gustav pujahti siitä sisälle ja lähti kulkemaan portilta johtavaa hiekkaista tietä, joka kiersi tuuheiden puiden oksien alla, tullen lopulta suihkukaivon äärelle, jossa vesi kohosi hiljaisesti suhisten korkeaksi kaareksi ilmaan ja satoi siflä altaan veteen tuhansina kimmeltävinä pisaroina. Gustav pysähtjd pronssipojan eteen ihastuneena. Hän kurkoittiy kosketti sen poskea ja jäyKkiä kiharoita. Hän yritti katsoa viettelevästi sen sokeisiin silmiin ja hymyillä. Pronssipoika vastasi hänen hymyynsä omalla muuttumattomalla hymyllään. Sitten Gustav huomasi ruususeppeleen ja sai mielijohteen ripustaa sen pronssipojan kaulaan, ja nähdessään seppeleen sen kaulassa hän alkoi ilosta hypähdellä ja taputtaa käsiään. Silloin kuului huudahdus läpi talon. Arviida ja Valpuri riensivät maahcrat-taren huoneeseen J a kohtasivat, tämän akkunan ääressä liidimvalkein kasvoin. Hän osoitti puutarhaan, saamatta aluksi sanaakaan huuliltaan. Ja toisetkin mykistyivät nähdessään tummaldharai-sen pojan altaan ääressä hyppelemässä. — Arviida, juokse ja tuo hänet tänne, sanoi maaherratar lopulta, ja Valpurille, joka seisoi hänen vierellään, hän virkahti käsi sydämellä: — Luulin näkeväni aaveen. Kirjoitin juuri kirjaani, ettei poikani vieläkään ole kuollut, vaan että hän elää täällä luonamme, on kaikkialla talossamme samoinkuin minun sydämessäni, kun.yhtäkkiä nostin katseeni ja näin pojan tuolla. Gustav säikähti kuullessaan askeleita tieltä, Hän heräsi lumouksesta, jonka valtaan hän täällä ihmeellisessä puutarhassa oli joutunut ja muisti, että oli lu-^ vattomasti tunkeutunut pienestä portista sisään. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lähteä pakoon, mutta ei säikähdyksissään tajunnut, millä suunnalla portti sijaitsi. Silloin 'nainen jo olikin hänen luonaan ja hymyili yhtä ystävällisesti kuin se enkeli, joka oli kotona seinällä. — Tule, lapsi, maaherratar tahtoo, että tulet sisään tervehtimään häntä, sanoi Arviida katsellen lasta hämmennyksissään.. Pojan kasvot muistuttivat sitä muotokuvaa, joka oli salin seinällä ja esitti maaherran pientä Karlia. Hän lähti taluttamaan poikaa kuistikkoa kohden. — Miten sinä pääsit tänne? kysyi hän rauhoittavan iloisesti. — Portista, vastasi Gustav. — Kas vain. oliko se lukitsematta? nauroi .\rviida. — Mis*tä sinä olet tullut? — Kotoa. — Missii päin sinvm kolisi on? — En tiedä, vastasi Gustav ja hänen ajatuksensa vilahti nyt ensi kertaa kotiin kuin olisi hän herännyt pitkästii. vaihtelevasta unesta. — Mikä sinun nimesi sitten on? jatkoi Arviida. — Gustav. — Sukunimeäsi sinä et varmaankaan tiedä? f — Tiedän. — No .sanopa se sitten. —Jahnukainen. — Paljon sinä tiedätkin, vaikka ct tiedäkään missä kotisi on. Miten sinä aiot selviytyä kotiin^ kun; tettiedäi^^ se on? • — Eri tiedä, vastasi Gustav jä hänen mieltään viilsi ajatus, ettei löytäisi enää kotiin äidin, isän jä sisarten luo. Maaherratar seisoi kuistilla jä ojensi molemmat kätensä pientä vierasta kohden. Häneri silmiinsä tulvalftivaf kyyhe- ^ leet ja hän kumartui lasta kohden Ar-viidan kertoessa kaikki tietonsa pojasta. Mutta Gustavin katse oli naulautunut • pöydän herkkuihin ja vaikka hänelle puhuttiin ja tehtiin kysymyksiä, ei hän vastannut, eikä siirtänyt katsettaan irti pöydästä. — Haluatko kenties -palan kakkua, sanoi maaherratar j a ojensi hänelle viipaleen. Se katosi silmänräpäyksessä'. pojan suuhun ja hänen katseensa pyysi äänettömästi lisää. * ^ —; Luulen, että sinun on nälkä, .virkahti maaherratar. Sitten hän katsoi Arviidaan ja Valpuriin ja sanoi; — Laittakaa hänelle ruokaa ja tuokaa se*Karlin leikkipöydälle. Tahdon nähdä tämän pikku vieraani aterioivan siinä. jVIolemmat palvelijat riensivät keit-ti( 5ön. Yllättyneinä ja merkitsevästi he katsoivat toisiinsa. Valpuri leikkasi kaksi sievää viipaletta paistista, kuumensi perunat Arviidan valmistaessa tarjotinta ja'hiljaa puhellessa: — Nyt se vnhdoinkin päättyy. En ole milloinkaan nähnyt rouvaani tuoUai-. sena. — Oletkin ollut vasta kaksi vuotta talossa. Minä tulin taloon siij^en aikaan, jolloin hänet tuotiin.-Olisitpa nähnyt hänet siihen aikaan. Seitsemässä vuodessa on suru kutonut ryppyverkon hä nen kauniitten silmiensä alle ja painanut hänen ylpeän päänsä painuksiin. Mutta on se tehnyt hyvääkin jälkeä. Se on pehmentänyt hänen sydäntään. Vuosittain hän lahjoittaa suuren summan lastenkotia varten, jota ryhdytään rakentamaan sitten, kun tämä Ivurja aika jälleen päättyy, 'kertoo Valpuri hiljaisesti. Kun Arviida tuli leikkihuoneeseen, kohtasi häntä iloinen näky. Maaherratar leikki pojan kanssa. Mikään leikkikalu ei enää ollut entisellä paikallaan. Gustav asetettiin pienen pöydän ääreen. Nälkäisenä hän takertui sormin lihaviipaleeseen, mutta vilkaistuaan molempiin naisiin hän pani sen takaisin lautaselle, otti veitsen ja haarukan ja alkoi syödä maltillisemmin. Hän on saanut kasvatusta, kuiskasi maaherratar hymyillen ja Arviida vastasi innoissaan hänen hymyynsä. Silloin juuri ajoivat Margaretha von Armbor-gin vaunut maaherran talon eteen ja maaherratar itse riensi ovelle kuultuaan kolkuttimen äänen. ^largaretha von Armborg katsahti hämillään ystävättäreensä, joka ojensi säteillen molemmat kätensä häntä kohden. Tänä aikana ei tavannöt tuollaisia kasvoja.ja kaikkein vähimmin hän saattoi odottaa löytävänsä sellaiset täältä. — Ihmetteletkö iloani? Näen sen kasvoistasi." rakas Margaretha. Tämä päivä on ollut niin ihmeellinen. Pieni, tuntematon poika tuli puutarhaani. Jospa tietäisit, miten hän muistuttaa Karlia. Niin kaunis lapsi. Hän aterioi parhaillaan Karlin huoneessa. — Oh. huudahti Margaretha ja seurasi uteliaana maahcrratarta pikku Karlin leikkihuoneeseen.. — Kenen lapsi hän on? kysyi hän. katsellen Custävia. joka juuri lopetti -syöntinsa ja takertui leikkikaluihin. — En tiedä,, mutta hänen nimensä on Gustav Jahnukainen. Lapsi ei tiedä, missä hänen kotinsa on. — Jahnukainen, kertasi Margaretha miettien. Sitten hän kumartui äkkiii lasta kohden ja kysyi: — Ei kai äitisi nimi ole Katariina? ti h ^ y i l l em .^Oinituika, A^ johtui Kalariin^; vaikka lapsi ei tuta äitiään. Olen varma, että W-J entisen kamarineitoni lapsj, kalastaja Jahnukaisen kanssa nain^ ja asuu^Kätajanpkalla. Silloin kun]5 oli patin kuukauden vanha, kävin somassa sitä. Pidin hänen äidistään S jori. Hän oli hyvin kaunis tyttö aikaan. ^ , Tunnin kuluttua pysähtyivät herra Gerärdin mustat vaunut Ji kaisen pienisnnalon portille Katajaa^ kalle. Katariina syöksähti itketty silmin portaille. Hän ja Elias ja [ naapuristo oli ollut puolen päiräaijj keellä etsimässä Gustavia. Nyt oli uudella kierroksella kaupungilla Ka nari odotellessa tuskallisena hänen D luutaan. Nähtyvään kreivitär :Margarethan' myilevät kasvot yhtäkkiä edessään' niiasi syvään, tullen suuren ihmety valtaan.. — Katariina, virkahti kreivitär den hämmästyneen katseensa en kamarineitoonsa, joka kaksikjinmenkd mivuotiaana naisena, itkettyneistä mistään huolimatta oli kauniimpi koskaan ennen. — Tuomme tei pieneltä karkuriltanne, jatkoi hän taakseen heti ilmeisen huolen nu" äidiltä. — Toden tottako, kreivitär. Tiefi tekö todellakin jotakin pojastani? li dahti Katariina ja hänen silmänsä! jöttivat vuoroin kumpaistakin naisti — Tiedämme. Olkaa levollinen, on hyvin turvaisessa paikassa! • tapasi uni maaherra Gerardin eikä maaherratar hennonut hera häntä kesken unien. Tulimme den vain kahden ilmoittamaan as" Hän oli ollut kaupunkia katsele ja eksynyt maaherran puutarhaaa. — Niin ,suonette anteeksi, että dätimme häntä luonamme. Hän oli lissään ja syötyään hän ihastui vainajani leikkikaluihin. En he keskeyttää leikkiä ja kun sitten me häntä jälleen katsomaan, olihan kahtanut lattialle. Nostin hänet vainajani vuoteeseen ja siellä hän nukkuu. Sallitteko hänen nukkua 5iä tämän yön? 'kysyi maherratar hl3^ Ien anövasti-Katariinaa. Jokin sai. Katariinan vaikeneisd kauan. Sitten hän äkkiä kohotti ja virkahti valoisasti: — Onhan kunnia pojalleni saada i kua yksi yö teidän arvoisassa talos: Mihin aikaan huomenna saan tulla kemaan häntä? — Olette tervetullut puolelta päin hymyili maaherratar onnellisena, ten molemmat naiset kääntyivät näkseen. Mutta ennenkuin kreivitär 3 retha nousi vaunuihin, kääntyi hän tariinaa kohden. — :Miten olet voinut. Katariina.' syi hän. ~ Kiitos hyvin, vastasi Katariiö» aten jälleen. , Hetken he katsoivat toisiaan 5ii lämpimästi, muistojen vallassa. — Toivoisin näkeväni sinut f :Munkkinimessä. Lap>et ovat jo sanoi kreivitär Maruarctha. — Kiitos. . — Katariinan kasvoilla säteil'. hän painoi katseensa tanut sitä ennenkuin kuuli vauc ; kahtavan. Mutta silloinkin kohta.si kreivitär Mar.izarethan «. läpi pienen vaunuakkunan. (Jatkun.) AVAINPHKA oli arvoltaan^ mainen naispalvelija, l^^^u vanhassa aateliskartanossa. LAUANTAINA, MAAUSKUUN 27 PÄIVÄNÄ, 1948 |
Tags
Comments
Post a Comment for 1948-03-27-04