Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 27, 1948

              Pv
E-
'TT
I
1
li
'4
• i
Vili
1'
('ry
ii
Sisäpalvelija Arviida kattoi kuisti-koUe
kahvipöytää. Pari maaherrattaren
i>arhaintä nuoruuden^ystävää, kreivitär
Margaretha von Armborg Munkkinie­mestä
ja vapaaherratar Eva Cronstedt
Hertonäsistä tapasivat tulla tänä muis­topäivänä
tervehtimään häntä. Tällai­sena
kauhun vuotena jona kaikki pelkä­sivät
poistua kotinsa piiriä pitemmälle,
ei ollut luultavaa, että kukaan tulisi,
imutta vanhasta tottumuksesta Arviida
kuitenkin kattoi pöydän kuistikoUe, jon- *
ne syyspäivä siivilöi kultaa puiden ok­sien
lomasta. Nämä vieraat ehkä tulisi­vat
kaikesta huolimatta ja toisivat vaih-tellua
näihin viimeisiin päiviin, jotka
maaherratar vietti enää talossaan. Pa­koon
kerjäläislaumoja, jotka tämän näs-kolkuttivat
maaherran talon ovea,
koon tautien pelkoa ja kaikkea sitä
ankeutta, joka nyt rasitti niidenkin mie­liä
joihin suoranainen nälkä ei ulottu­nut,
oli imaaherratarkin aikeissa lähteä
ensimmäisellä mahdollisella laivalla, jo­ka
suuntaisi etelän aurinkoisia ja onnel­lisempia
maita kohden.
• Mutta samiaan aifaan ,jolloin suru-
•nMelinen hiljaisuus vallitsi maaherran
talossa katseli eräs tumma lapsen silmä­pari
uteliaana maaherran talon aidan
rakosista puutarhaan.'Tänä aurinkoise­na
päivänä, jona maailma suorastaan
loisti ja säteili, oli pieni Gustav toteut­tanut
suunnitellun karkumatkansa kau-pungille,
nähdäkseen miten suuri se to­dellisuudessa
oli. Tuuli, joka tänä aa-n\
una lennätteli vallattomasti irtipääs­seitä
lehtiä, pilvet, jotka hullaantuneina
hattaroina kiitivät taivaan kuvulla, oli­vat
nostaneet hänen seikkailunhalunsa
j^ivoimaiseksi ja äidin kielloista huoli­matta
hän oli pujahtanut ulos pihapor­tista
ja kulkenut tuulen mukana' koh­den
kaupunkia, jota hän ei tuon neiti
Janssonin kou^iun tehdyn käynnin jäl­keen
ollut vomut unohtaa;
Monivaiheisen retken jälkeen risteil-tyään
katuja sinne tänne,. katseltuaan
aikansa Nikolainkirkon majesteetillista
suuruutta ,sen toriaukean valtavuutta
ja yhä uusien rakennusten ihmeellisyyt­tä,
miettien minne asti kadut kulkivat,
hän pienenä ja mitättömänä kulki eteen­päin,
sivuuttaen ajopelejä ja outoja ih­misiä,
kunnes lopulta oli päätynyt tä­män
valkoisen talon luokse, jonka kor­kean
aidan ylitse pistivät omenapuiden
oksat punaisin hedelmin.
Siihen hän oli jäänyt seisomaan ve­den
kihahtaessa suuhihi pel"kästä aja­tuksesta,
että saisi puraista kappaleen
tuollaisen punakylkisen hedelmän pin­nasta.
Mutta puu oli liian korkealla ja
häntä oli varoitettu koskemasta mihin­kään,
joka kasvoi toisten puutarhassa.
Hänen oli voitettava halunsa, vaikka se
tuntuikin vaikealta. Hän lakkasi kat­selemasta
omenapuun oksaa ja alkoi'
sensijaan tirkistellä puutarhaan.
Silloin hän huomasi suihkulähteen,
ionka kivetyllä reunalla istui pieni
pronssipoika kurkoittaen kädellään koh­den
vettä. Ensin hän säpsiihti sitä.
luullen poikaa eläväksi. Aidan raosta toi­seen
siirtyen hän Jkulki eteenpäin näh­däkseen
paremmin suihkulähteen, kun-
Magnitof^orskia. Ensimmäiset SOO km.
radasta on jo rakennettu. Ratalinjan
olisi pitänyt olla valmis kaksi \'uotta
<;itien, muita saksalaisten hyökkäys kes­keytti
rakennustyöt. Länsi-Siperian teol­lisuudelle
suoriltanvinsa palveluksen l i ­säksi
uudella rad<\lla on oleva myös.
huomattava merkitys Altain ja ylisen
Jcnlssein laajojen, autioitten ja hedel-iVtällisten
alueitten kolonisoimisessa.
nes hän äkkiä huomasi tulleensa pienel­le
portille, joka aukeni vain vähäisellä
käden painamalla.
Oli vain sattuma, että maaherran ta­lon
pieni sivuportti oli avoinna. Pesun
tuoja oli äsken kulkenut siitä, eikä ta;
lousneitsyf Valpuri ollut vielä mennyt
sitä sulkemaan tfänen jälkeensä. Gus­tav
pujahti siitä sisälle ja lähti kulke­maan
portilta johtavaa hiekkaista tie­tä,
joka kiersi tuuheiden puiden ok­sien
alla, tullen lopulta suihkukaivon
äärelle, jossa vesi kohosi hiljaisesti su­histen
korkeaksi kaareksi ilmaan ja sa­toi
siflä altaan veteen tuhansina kim­meltävinä
pisaroina.
Gustav pysähtjd pronssipojan eteen
ihastuneena. Hän kurkoittiy kosketti sen
poskea ja jäyKkiä kiharoita. Hän yritti
katsoa viettelevästi sen sokeisiin sil­miin
ja hymyillä. Pronssipoika vastasi
hänen hymyynsä omalla muuttumatto­malla
hymyllään. Sitten Gustav huo­masi
ruususeppeleen ja sai mielijohteen
ripustaa sen pronssipojan kaulaan, ja
nähdessään seppeleen sen kaulassa hän
alkoi ilosta hypähdellä ja taputtaa kä­siään.
Silloin kuului huudahdus läpi talon.
Arviida ja Valpuri riensivät maahcrat-taren
huoneeseen J a kohtasivat, tämän
akkunan ääressä liidimvalkein kasvoin.
Hän osoitti puutarhaan, saamatta aluk­si
sanaakaan huuliltaan. Ja toisetkin
mykistyivät nähdessään tummaldharai-sen
pojan altaan ääressä hyppelemässä.
— Arviida, juokse ja tuo hänet tänne,
sanoi maaherratar lopulta, ja Valpurille,
joka seisoi hänen vierellään, hän vir­kahti
käsi sydämellä: — Luulin näke­väni
aaveen. Kirjoitin juuri kirjaani,
ettei poikani vieläkään ole kuollut, vaan
että hän elää täällä luonamme, on kaik­kialla
talossamme samoinkuin minun
sydämessäni, kun.yhtäkkiä nostin kat­seeni
ja näin pojan tuolla.
Gustav säikähti kuullessaan askelei­ta
tieltä, Hän heräsi lumouksesta, jonka
valtaan hän täällä ihmeellisessä puutar­hassa
oli joutunut ja muisti, että oli lu-^
vattomasti tunkeutunut pienestä portis­ta
sisään. Hänen ensimmäinen ajatuk­sensa
oli lähteä pakoon, mutta ei säi­kähdyksissään
tajunnut, millä suunnalla
portti sijaitsi. Silloin 'nainen jo olikin
hänen luonaan ja hymyili yhtä ystä­vällisesti
kuin se enkeli, joka oli kotona
seinällä.
— Tule, lapsi, maaherratar tahtoo,
että tulet sisään tervehtimään häntä,
sanoi Arviida katsellen lasta hämmen­nyksissään..
Pojan kasvot muistuttivat
sitä muotokuvaa, joka oli salin seinällä
ja esitti maaherran pientä Karlia. Hän
lähti taluttamaan poikaa kuistikkoa
kohden.
— Miten sinä pääsit tänne? kysyi hän
rauhoittavan iloisesti.
— Portista, vastasi Gustav.
— Kas vain. oliko se lukitsematta?
nauroi .\rviida. — Mis*tä sinä olet tul­lut?
— Kotoa.
— Missii päin sinvm kolisi on?
— En tiedä, vastasi Gustav ja hänen
ajatuksensa vilahti nyt ensi kertaa ko­tiin
kuin olisi hän herännyt pitkästii.
vaihtelevasta unesta.
— Mikä sinun nimesi sitten on? jat­koi
Arviida.
— Gustav.
— Sukunimeäsi sinä et varmaankaan
tiedä?
f — Tiedän.
— No .sanopa se sitten.
—Jahnukainen.
— Paljon sinä tiedätkin, vaikka ct
tiedäkään missä kotisi on. Miten sinä
aiot selviytyä kotiin^ kun; tettiedäi^^
se on? •
— Eri tiedä, vastasi Gustav jä hänen
mieltään viilsi ajatus, ettei löytäisi enää
kotiin äidin, isän jä sisarten luo.
Maaherratar seisoi kuistilla jä ojensi
molemmat kätensä pientä vierasta koh­den.
Häneri silmiinsä tulvalftivaf kyyhe-
^ leet ja hän kumartui lasta kohden Ar-viidan
kertoessa kaikki tietonsa pojasta.
Mutta Gustavin katse oli naulautunut
• pöydän herkkuihin ja vaikka hänelle
puhuttiin ja tehtiin kysymyksiä, ei hän
vastannut, eikä siirtänyt katsettaan irti
pöydästä.
— Haluatko kenties -palan kakkua,
sanoi maaherratar j a ojensi hänelle vii­paleen.
Se katosi silmänräpäyksessä'. pojan
suuhun ja hänen katseensa pyysi ää­nettömästi
lisää. * ^
—; Luulen, että sinun on nälkä, .vir­kahti
maaherratar. Sitten hän katsoi
Arviidaan ja Valpuriin ja sanoi; — Lait­takaa
hänelle ruokaa ja tuokaa se*Karlin
leikkipöydälle. Tahdon nähdä tämän
pikku vieraani aterioivan siinä.
jVIolemmat palvelijat riensivät keit-ti(
5ön. Yllättyneinä ja merkitsevästi he
katsoivat toisiinsa. Valpuri leikkasi
kaksi sievää viipaletta paistista, kuu­mensi
perunat Arviidan valmistaessa
tarjotinta ja'hiljaa puhellessa:
— Nyt se vnhdoinkin päättyy. En
ole milloinkaan nähnyt rouvaani tuoUai-.
sena.
— Oletkin ollut vasta kaksi vuotta ta­lossa.
Minä tulin taloon siij^en aikaan,
jolloin hänet tuotiin.-Olisitpa nähnyt
hänet siihen aikaan. Seitsemässä vuo­dessa
on suru kutonut ryppyverkon hä
nen kauniitten silmiensä alle ja paina­nut
hänen ylpeän päänsä painuksiin.
Mutta on se tehnyt hyvääkin jälkeä.
Se on pehmentänyt hänen sydäntään.
Vuosittain hän lahjoittaa suuren sum­man
lastenkotia varten, jota ryhdytään
rakentamaan sitten, kun tämä Ivurja
aika jälleen päättyy, 'kertoo Valpuri hil­jaisesti.
Kun Arviida tuli leikkihuoneeseen,
kohtasi häntä iloinen näky. Maaherra­tar
leikki pojan kanssa. Mikään leikki­kalu
ei enää ollut entisellä paikallaan.
Gustav asetettiin pienen pöydän ää­reen.
Nälkäisenä hän takertui sormin
lihaviipaleeseen, mutta vilkaistuaan
molempiin naisiin hän pani sen takaisin
lautaselle, otti veitsen ja haarukan ja
alkoi syödä maltillisemmin.
Hän on saanut kasvatusta, kuiskasi
maaherratar hymyillen ja Arviida vas­tasi
innoissaan hänen hymyynsä. Silloin
juuri ajoivat Margaretha von Armbor-gin
vaunut maaherran talon eteen ja
maaherratar itse riensi ovelle kuultu­aan
kolkuttimen äänen.
^largaretha von Armborg katsahti
hämillään ystävättäreensä, joka ojensi
säteillen molemmat kätensä häntä koh­den.
Tänä aikana ei tavannöt tuollai­sia
kasvoja.ja kaikkein vähimmin hän
saattoi odottaa löytävänsä sellaiset tääl­tä.
— Ihmetteletkö iloani? Näen sen kas­voistasi."
rakas Margaretha. Tämä päivä
on ollut niin ihmeellinen. Pieni, tunte­maton
poika tuli puutarhaani. Jospa
tietäisit, miten hän muistuttaa Karlia.
Niin kaunis lapsi. Hän aterioi parhail­laan
Karlin huoneessa.
— Oh. huudahti Margaretha ja seu­rasi
uteliaana maahcrratarta pikku
Karlin leikkihuoneeseen..
— Kenen lapsi hän on? kysyi hän.
katsellen Custävia. joka juuri lopetti
-syöntinsa ja takertui leikkikaluihin.
— En tiedä,, mutta hänen nimensä
on Gustav Jahnukainen. Lapsi ei tiedä,
missä hänen kotinsa on.
— Jahnukainen, kertasi Margaretha
miettien. Sitten hän kumartui äkkiii
lasta kohden ja kysyi: — Ei kai äitisi
nimi ole Katariina?
ti h ^ y i l l em
.^Oinituika, A^
johtui Kalariin^; vaikka lapsi ei
tuta äitiään. Olen varma, että W-J
entisen kamarineitoni lapsj,
kalastaja Jahnukaisen kanssa nain^
ja asuu^Kätajanpkalla. Silloin kun]5
oli patin kuukauden vanha, kävin
somassa sitä. Pidin hänen äidistään S
jori. Hän oli hyvin kaunis tyttö
aikaan. ^
, Tunnin kuluttua pysähtyivät
herra Gerärdin mustat vaunut Ji
kaisen pienisnnalon portille Katajaa^
kalle. Katariina syöksähti itketty
silmin portaille. Hän ja Elias ja [
naapuristo oli ollut puolen päiräaijj
keellä etsimässä Gustavia. Nyt oli
uudella kierroksella kaupungilla Ka
nari odotellessa tuskallisena hänen D
luutaan.
Nähtyvään kreivitär :Margarethan'
myilevät kasvot yhtäkkiä edessään'
niiasi syvään, tullen suuren ihmety
valtaan..
— Katariina, virkahti kreivitär
den hämmästyneen katseensa en
kamarineitoonsa, joka kaksikjinmenkd
mivuotiaana naisena, itkettyneistä
mistään huolimatta oli kauniimpi
koskaan ennen. — Tuomme tei
pieneltä karkuriltanne, jatkoi hän
taakseen heti ilmeisen huolen nu"
äidiltä.
— Toden tottako, kreivitär. Tiefi
tekö todellakin jotakin pojastani? li
dahti Katariina ja hänen silmänsä!
jöttivat vuoroin kumpaistakin naisti
— Tiedämme. Olkaa levollinen,
on hyvin turvaisessa paikassa!
• tapasi uni maaherra Gerardin
eikä maaherratar hennonut hera
häntä kesken unien. Tulimme
den vain kahden ilmoittamaan as"
Hän oli ollut kaupunkia katsele
ja eksynyt maaherran puutarhaaa.
— Niin ,suonette anteeksi, että
dätimme häntä luonamme. Hän oli
lissään ja syötyään hän ihastui
vainajani leikkikaluihin. En he
keskeyttää leikkiä ja kun sitten
me häntä jälleen katsomaan, olihan
kahtanut lattialle. Nostin hänet
vainajani vuoteeseen ja siellä hän
nukkuu. Sallitteko hänen nukkua 5iä
tämän yön? 'kysyi maherratar hl3^
Ien anövasti-Katariinaa.
Jokin sai. Katariinan vaikeneisd
kauan. Sitten hän äkkiä kohotti
ja virkahti valoisasti:
— Onhan kunnia pojalleni saada i
kua yksi yö teidän arvoisassa talos:
Mihin aikaan huomenna saan tulla
kemaan häntä?
— Olette tervetullut puolelta päin
hymyili maaherratar onnellisena,
ten molemmat naiset kääntyivät
näkseen.
Mutta ennenkuin kreivitär 3
retha nousi vaunuihin, kääntyi hän
tariinaa kohden.
— :Miten olet voinut. Katariina.'
syi hän.
~ Kiitos hyvin, vastasi Katariiö»
aten jälleen. ,
Hetken he katsoivat toisiaan 5ii
lämpimästi, muistojen vallassa.
— Toivoisin näkeväni sinut f
:Munkkinimessä. Lap>et ovat jo
sanoi kreivitär Maruarctha.
— Kiitos. .
— Katariinan kasvoilla säteil'.
hän painoi katseensa
tanut sitä ennenkuin kuuli vauc ;
kahtavan. Mutta silloinkin
kohta.si kreivitär Mar.izarethan «.
läpi pienen vaunuakkunan.
(Jatkun.)
AVAINPHKA oli arvoltaan^
mainen naispalvelija, l^^^u
vanhassa aateliskartanossa.
LAUANTAINA, MAAUSKUUN 27 PÄIVÄNÄ, 1948