Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 21, 1940

              SKoi 6 LAUANTAINA, JOULUKUTJN 21PÄIVÄNÄ 1940
tl'
^1
la
^1
1
arvioinut teidän kykjmne. Hnij on
todellakin vaikea sanoa." -
"Vaikea sanoa mitä?"
"Te muistutatte enenmiän joko
kerubia tahi poikaa tahi—-'^
"Sitähän voitte miettiä nxennessän-ne
— meidän olisi jo aikoja sitten pi­tänyt
olla monen mailin päässä tääl­tä.
Aleck tuo hetken kuluttua koi-
" ran tänne — olisi häpeällistä, jos,
joutuisimme kiinni, ennenkuin edes
olemme kunnolla päässeet matkaan."
"Kuten käskette, m'am. Mita tie-
^ tä?"': , :
''Suoraan tuoii kukkulan yli ja sit-ten
au large." K:
• , ^".Hyyä!^' ••••^•"'•-^-'^^^^^ -Ml-Z'-'
Viinie hetkessä Dirck ripusti pie­nen
eväslaukun olalleni.
"Jos monsieur ja mademoiselle ha-
Juavat joitakin virvokkeita."
"Hyvä on, Dirck. No, niin^iy^
astukaamme nyt sen rajan yli, jonka
toisella puolella paenneita orjia kos­keva
laki ei enää ole voimassa."
"Täällä se ainakin näyttäa*ole-van
voimassa." Hän alkoi juosta hil­jalleen.
. Yhdessä kiipesimme kukkulalle ja
kuljimme nopeasti sen huipulla ole­van
tammimetsikön läpi. Siellä,
missä metsä harveni, oli muutama ri­vi
marmorisia hautapatsaita, joita
muratit kiersivät. Se oli muudan
maalais-hautuumaa, jonka hyvin
muistin. .
Sen takana ei meitä enää voitu näh­dä
sen enempää Red Cedarsista kuin
Westbrook Placestakaan kasin. Eri­koisen
suotuista oli meille, että eteem­me
ilmestyi kiviaita, joka ulottui se­kä
oikealle että vasemmalle.
•'Nouskaamme aidalle", sanoi op­paani.
"Se menee vielä vähän mat­kaa
tähän suuntaan."
Hän osoitti sitä vasemmalla kä­dellään,
ja äkkiä solahti valkean kal-vosimen
alta näkyjiin rannerengas.
;Minä säpsähdin — t)lin kokonaan
unohtanut rannerenkaan, jonka olin
kiinnittänyt hänen käsivarteensa.
"Aidalleko.?" kysyin hajamielisesti.
"Niin, koiran on vaikea seurata
jälkiämme kivillä, niinkuin tiedätte.
Se kadottaa ne luultavasti joksikin
aikaa, ja silloin ehdimme hankkia hy­vän
etumatkan. Ellei se sitä tee, o-lemme
viiden minuutin kuluessa me­nettäneet
pelin."
Tarjosin hänelle käsivarteni,
mutta hän ei siitä huolinut, vaan kii­pesi
omin neuvoin aidalle ja alkoi no­peasti
kulkea eteenpäin sen harjaa
pitkin. Seurasin hänen kintereillään.
Olimme varmaankin kulkeneet noin
.neljäsataa metriä, ennenkuin tulim­me
nurkkaukseen, jossa Ellen pysäh-tyi.
"JMeidän täytyy h3T>ätä tässä alas,
niin kauas aidasta kuin mahdollista
—, katkaistaksemme jäljet; miutta
jos Aleck on -tänään oikein keksili-äällä
tuulella, antaa hän koiran juos­ta
ympyröitä, ja silloin hän luulta­vasti
löytää meidät heti. Sitten ni­mittäin,
kun häh on saanut selville,
* kumpaa tietä olemme menneet,
oikealle vai vasemmalle tuosta mura­tista.
Kuulkaas, mitä tuo on? Hän
taputti innokkaasti käsiään. **He
ovat lähteneet, liikkeelle, kuulkaa,
Craig! Eiko se ole kuin musiikki?"
Se oli musiikkia. S3rvä. yhtämit­tainen
tiu'un ääni kuului kaukaa ta­kanamme
— sitten vielä toinen. Vä­hitellen
ne tulivat yhä lähemmäksi,
ja tiukujen helinä ja verikoiran hau-iunta
tuntui kirkkaassa syksyilmassa
hurmaavalta. . Meitä. värisytU;. tulr
jotimme toisiinune^.ja ainakin^minä \
Väpaapsa m
ULDA! Hulda!" kuului Uukan-lainen
ääni ja samalla emäntä
raotti'ovea ja kurkisti sisään. "Sus
siunatkoon! Mitä tämä on? flman-kps
smua ei saia hereille millään. Tän­nekö
tuo Äiitti on muuttanut, ja mi­kä
omaa huonettasi vaivaa? En olisi
uskonut! Maataan aivan kuin paris­kunta,
vaikka tokko on vielä, kauan
toisiaan tunnettukaan. Hulda ei kai
vielä ole maan tailista kuusalla, ettei
täällä pruukatä maata kuin vanhassa
määsisa pöjät'^ja tytöt, mutta Antti
sen kyllä tietää. Menköön nyt tämä
kerta,:mutta sen sanon, että älköön
se uusimttikd että t a ^ miehiä Hul­dan
v^öteeUa!'^ Saimalla emäntä pa­mautti
oven klihni.r
Oilmmekuin' puullapäähänlyöty-jä,
ettei tahdottu vieläkälm osata ylös
nousta.
: Asia-oU s^^ että iiflinä olin
siilpin palvelijana- tässä ''niuminia-haussissa".
ja_ Änttioli inyös. siinä
"niumarina". -
. toinen vekkuli ja kohta taloon tul­tuani
hän kiehtoi.minut pauloihinsa.
Olimme jo vähin seurustelleet ja Ant­ti
oli kerennyt jo k3rsyä minua ikio-makseenkin,
johon olin kuitenkin vas­tannut:
"Keretäänhän sitä, ollaan nyt vielä
tyttönä ja poikana."
"Ei ole aikaa, tässä maailmassa on
aina kiire ja epävarmuus varana.
Mutta samapa se —• koppastaan
vain", oli Antti myönnellyt.
Niin me olimme taas olleet koppa-semassa.
Oli oikein kylmä syksyinen
ilta. Melkein hampaat suussa kalisi­vat,
kun pääsimme kotiin. Tuntui
niin mukava lämniin leyhähtäväh jo
käytävässä vastaan! Talossa oli
kaikki hiljaista. .Tietenkin jo kaikki
nukkuivat, jos lie joku vielä ollut
ulkonakin: Antti tuli minun huonee­seeni
''vielä hetkiseksi" niinkuin hän
sanoi, j i riisuttuamme päällysvaat-^
teet yltämme hän kietasi.minut sän­kyyn
ja heittä3rtyi itse vierdleni. Sii­nä
käsikaulassa kuiskuttelumne vielä
hetken ja minä jo huomautin, että
häheii tulisi lähteä.
^'Älähän nyt niin Mtäile, anna^Jrä-hän
levä.tä, kun .niin hitosti- raukai-:
see", p^ftki Antti. V
Niin siihen jäätiin. Ja todella tun­sin
itsekihj kuinka^ lämminv raukaisL :
Aivan its^tään kuiskutuksenmie har­veni,^
viimein kokonaan; la^^asi j a sil-.
mäluomet painuivat kiinni. Seuraus:
oli, että olimme siihen kauniisti nuk­kuneet;
kunnes meidät herätettiin e-delläkerrotulla
tavalla.
Mutta se ovi. Seikka oli sellainen,
että emännän huoneesta tuli ovi mi­nun
huoneeseeni, mutta minun huo­neestani
ei mennyt ovea hänen, huo- .
neesensa. Nähkääs minun vuoteeni
oli emännän huoneeseen päin aukea­van
oven edessä ja hänellä vain oli
siihen avain. Tavallisesti se oli lu­kossa,
mutta tarpeen tullessa- siitä
' ^KtuBuinaaUiUcMBua»-kavaiSIiennö*.
HILJA SODERENA
kaikeFuukamert.-Liekin; ystmm,
leviHäjä jä avustaja
tunsin, kuinka ihoni tuli kananlihalle
pelosta.
"IhmeellistäI Kaameata! Ovatko
hiukseni nousseet pystyyn?"
"Ei aivan. Minua ihan viluttaa.
Eikö tämä ole hauskaa, ja ettekö ole
hyvillänne siitä, että tulitte mukaan,
setä Tuomo? Hypätkää nyt niin
kauas, kuin suinkin voitte!"
"Minuutti vielä!" huudahdin mi­nä.
"Voitteko heilauttaa itsenne tuo­hon
pihlajaan — siihen, jonka oksat
ovat aidan suunnassa? Hyvin teh­ty.
Olen aivan teidän lakananne.
Viidestä metristä on suoriuduttu jäl­keäkään
jättämättä. Antakaahan
^ minun nyt katsoa." Silmäilin ympä­rilleni
Itiahdollisuuksia etsien.
"Koettakaa päästä tuohon nuoreen
puuhun — älkää välittäkö, vaikka se
taipuisikin — en tule perässä, ennen­kuin
olette jättänyt sen. Voitte siel­tä
helposti päästä kumipuuhun, niil­lä
on aina niin vahvat oksat."
^'Mainiota! Täällä on todellakin
pitkä, vahva oksa, Craig."
"Mitä minä sanoinkaan? Koetta­kaa
seurata sitä niin pitkälle kuin
mahdollista. Eläköön! Viisitoista
metriä voitettu; liitto vieköön, tuol­lahan
riippuu villiviini-könnöksiä ai­van
polun yli, kunpa nyt vain oli­simme
apinoita — mutta se on teille
vaikeata. Joka tapauksessa olemme
nyt hyvän matkan päässä aidasta."
Innostuksen valtaamana oli Ellen
raivannut tiensä puun alempien ok­sien
läpi helposti kuin poika, mutta
paljon suloisemmin. Aioin juuri hy­pätä
kumipuusta polulle, kun hänen
huudahduksensa pidätti minut.
"Odottakaa, Craig! Voin tehdä
sen — voila!"
Samassa heilautti hän itsensä ku­mipuusta,
selvisi polusta keinuttuaän
vähän-aikaa ihastuttavana heilurina
sen yläpuolella ja putosi viereiseen
vesakkoon. Silmänräpäyksessä olin
hänen vieressään. Nojauduimme uu­puneina
erään tammen runkoon. »
"Suurenmoista!" kuiskasin minä.
"Aleck luulee, että olemme paenneet
ilmapallossa.; Kuulkaa, he ovat ka­dottaneet
jäljet!"
(Jatkuu).
saattoi .kurkistaa ja. jotakin huutaa-
• kin. . ^ "
K.\m Antiii käpssa siitä selviy­dyimme
jalkeille, ihmettelimme itse­kin
tapausta, mutta minkäs sille enää
mahtoi. Olin häpeissäni tuosta, kun
. olin niin rikkonut maan "tallia,
mutta samalla tuli mideeni, että sa­nottiinhan
siellä vanhassa maassa tä­män
olevan vapaan maan, kuinkas se
tuo nyt sitten rakastavaisten kesken
niin kauheaa oli.
Mielessäni alkoi kaivella vihan ta­painen
ja niin sanoin samana päivä­nä
emännälle:
"Sanon itseni irti viikon kuluttua,
joten voitte katsella itsellenne uuden
palvelijan."
Muuttopäivänä minulla oli jo paik­ka
valniiina eräässä toiskielisessä per­heessä,
johon suoraan menin. Uusi
emäntäni, hiukan pöyhkeä rouva, o-soitti
huoneen, joka nyt kuuluu mi­nulle.
Kurkistin heti, tuleeko siihen
muuta ovea kuin se, josta sisälle me-nimrne.
Ei näkynyt, joten tunsin it­seni
turvalliseksi. Mutta kohta pe­rään
rouva lasketteli minulle sääntö­jä:
"Hulda ei saa tuoda portista si­sälle
miespuolisia vieraita. Hulda ei
saa mennä ulos muuta kuin kahtena
iltana viikossa, Hulda kai sen jo tie­tääkin.
Mutta jos minä joskus näinii
iltoina tarvitsen Huldaa, niin järjes­tän
jonkun toisen vapaaillan.''
Kuuntelin rouvan puhetta hiukan
hölmist3meenä ja ajattelin, että ym­märtänenkö
aivan oikein, kun kieli­taitoni
oli vielä kovin heikko. Myö­hemmin
huomasin, että olin ymmär­tänyt
oikein.
Mikään muu ei minua miellyttänj^
tuossa paikassa kuin se, että rouva oli
aina kintereilläni ja puhui, neuvoi, oi­kaisi,
käänsi ja väänsi, vaikka tunsin
tietäväni kaikki tehtäväni aika hyvin.
Ja välillä hän tuntui haukuskele-van,
miilloui hienommin, milloin kar­keammin.
Hyvä, ajattelin, tässähän
oppii ymmärtämään puhetta; anna
tulla vain!
Mutta vapaaillat häntä varmaan
harmitti, koska melkein joka kerta
hän oli. k3^3rmässä:
''Eikö Hulda, nyt kerrankin voisi
jäädä kotiin, olisin niin kovin tärkeäs-ti
tarvinnut?"
En olisi ^ina ollut hialukas niin kyl-nUnä;
niios^Iähtemää
i^lie^oUut, pynn ajM kuiten^
s i n t e h d ä ^ ^ rouvan-W