Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 24, 1957

              mmm
fähleiiS^M ALMA MATTILA
listaa
..M.«(U|,
>ssa tulee^^
saattaajc
;elta ja
lUla tai
asioissa
Joka ei-^li^^
n tan^iimnea^
ip komea sä^
mut: tuntuhan
CällaSnen koh.
e-elokuvassa:
'^fftiitenkaan
; aÄ ohjaajäl-iiidfet,
«sillä ^
pässille noissa
tdjftävä leifc.
va, ja miten
in toimittava
kaan. Mutta.
, että kun nfci
aan ovat-val-nua
riittää 4a
1 niinkuiii: j^^^
SAKKOA
tavattiin eräs
sa kioskin pu«
. Selitykseksi
. vuokraemän-,
keen ja halirn-
. Kuulokkeesr
imästyttävän
sikymmentäv
sekkäin nai-ini
tuntenut,
ton tuhotak-iikin
elämär^
e olisi tästä ;
atitöf minui^^
en hymynisa^
näinä päivi-i
puhut tuolia
^sin oikeana
milloin Iris,
sysyin.
ise vastasi.
L menemään
tässä vai­nulle.
siten Irik-sitä
mieltä,
voi' mennä
?nna — mi-'
valmis sel-märräthän;
csessä'olisi'
häntä^het--:
-Olet aina
minua.- •
ilmest3rvän::
fn, ja vaik-ominaista
ien silmis-oon
tämän
nikäH mi-
;oivon etta,
3si anteek-ut
täyttä.]
i piakkoin
1.. Viikoa^
äpäivä ja
aisuuteeä
a. Mutta,
n aikaan
•ari syäan-nästi
sea-iljaavmel-.
en pukea- ,j
spuktruD"'
(Jatkoa))
i-Liisa kuunteli tarkkaavaisena
hensä selitystä hänen mielihommas-
Tämä asia ei ollut koskaan hei-avioliittoaikänaan
ollut puheenäi-
1. -Harryn sairaus oli sammuttanut
leltä itseltään kaiken toivon työnsä
bmiseen. Siksi ei hän ollut siitä
jään puhunut • Anna-Liisa käsitti,
I tehdas kotialueellaan oli Harryn
»ruusajan rakas toive. Nyt oli auen-uusi
elämä. Työ kutsui jälleen ja
tempasi Harryn heti oikeaan viree-iLymmerf^
n kuukautta Harryn kotiin-
3n jälkeen sjmtyi Moision nuorelle
ple toinen lapsi, tällä kerralla tyttö,
ten Anna-,Liisa olikaan oiinellinen,
hänellä sairaana ollessaan oli luo-b
miehensä, rakas Harrynsä. Ensi
lan elämässään sai isä nyt pidellä
issään pientä, vaaleanpunaiseen silk-puettua
kääröä. Eikä hänen ihas-ellaan
ollut ^ajoj?i hänen kosketta-pieniä
hennon hentoja sormia ja
adellessaah sametinpehmeätä puner-raa
poskea. Pieni Inga-Maria ke-t>
i nopeasti ja hänen suloutensa hou-tteli
monta kertaa isän ja äidin hä-vuoteensa
vieressä viipymään. Har­ha
Anna-Liisa uskoivat, ettei heidän
länsä taivasta enää koskaan saat-si
mikään pilvi varjostaa. Niin ajat-ivat
myös rakastetut isovanhemmat,
)le Hartyn molemmat lapset olivat
läterää kalliimmat.
Mutta varjot lankeavat tummimpina
join, kun aurinko kirkkaimmin pais-
Pikku Harry sairastui Moision per-en
suureksi suruksi. Oli käsittämä-
3tä, m'stä pieni kolmivuotias oli saa-tubisrkelibasilliri
ruumiiseensa, se
si tiensä suloisen lapsen aivoihin,
jsta murhe asettui painavana^ kuin
3ri vanhempien sydämelle. Lääkäri
Ivoinut antaa mitään toiveita. Sai-loitaja
teki neuvotorina palvelus-sairaalle.
Onnettomat vanhenunat
it kyenneet tekemään mitään. Toi-ftomina
etsivät he lohdutusta toinen '
-Itaan kummankaan voimatta pois^
toisensa tuskaa. Anna-Liisa . itki
itikausia poikansa vuoteen vieressä,
Nlen armaansa kultaisia kiharoita.
Mittava tuska repi sisinsä hänen ajä-
'«ssaan, että tuo enkeliolento pian
tetään heiltä mustaan multaan. Lap-jokainen
sana oli äidUle helmi, jonka
tahtoi tallettaa sydämensä aarre-wnioon.
— Äiti, älä itke, enhän mi-itke,
sanoi lapsi.
Lapsi raukkani, sinä olet urheam-vaivaista
äitiäsi, tunnusti Anna-Liisa
'iui\'asi nopeasti kyyndeensä.
—Pieni aarteemme, älä jätä meitä,
toili äiti lasta.
Harry menee mummon luokse tai-lausui
lapsi joskus, kun kuuli
ja äidin puhina hänen poisme-
Anna-Liisa eli lapsette puhu-niummosta,
joka on mennyt Juma­lan
luokse. Lapsj oli kuullut äidin läu-la\'
an: "Onpa taivaassa tarjona lapsil­lekin".
Hänen vilkas mielikuvituksen­sa
rakensi äidin kertomuksen ja laulujen
avulla mieluisan kuvan taivaasta jä
lasten riemusta siellä. Hän ei osannut
pelätä kuoleniaa, eihän hän tuntenut si­tä
olevankaan. Kun hän sai tajuntaan­sa
sen tosiasian, että hänen on jätettä­vä
kotmsa, tiesi se hänelle vain mieleis­tään
muuttoa taivaaseen. Kuoleman
ja haudan pelkoa, joka sjmkkänä aavee­na
sokaisee aikuiselta näön ylitse kuole­man
rajan, sitä d hänellä ollut. Ainoa
suru oli pienokaisella siitä, seuraisiko
isä ja äiti, miimmu ja vaarikin häntä.
Lapsen vuoteen äärossä kävivät van­hemmat
suijrta koulua, Pienokaisen jo­kainen
sana opetti. Hänen koko maail­maa
vierova olentonsa puhui heille voi­makkaasti.
Anna-Liisan muistiin palasi
oman lapsuutensa hetket äidin kuolin­vuoteen
ääressä. Vähän hän muisti äi­tiään,
mutta hänen sanansa: "Minä me­nen
nyt Jumalan luokse ja minä odotan
siellä sinua lapseni. Tulethan kerran
sinne sinäkin" ne Anna-Liisa hyvin'
muisti. Silloin oli hän antanut äidil'^
leen vilpittömän lupauksen, jonka näi­nä
onnenvuosinaan oli unhoittanut; Tä­mänkö
Herra nyt vaatii muistuttaak­seen
minua lupauksestani? Kuulapsen
järjen valo vähitellen himmeni, kasvoi
vanhempien varmuus hänen menettämi­sestään.
Anna-Liisa ei enää tuntenut
tuskaa. Hän katseli pois menevän rak­kaita
piirteitä ja hyväili, kalpeata pos­kea
niinkuin sen, josta erotaan vain
ajaksi, eikä iäksi. Harry ei voinut saa­da
samaa, vannaa otetta sieluunsa kuin
hänen vaimonsa.. Hänen hätänsä oli
kuin hukkuvan, jok^ei näe mitään pe­lastumisen
mahdollisuutta.
Pieni Harry nukkui hiljaa kuin
uneen, kuolemaan. Äiti painoi jäähy-väissuudelman
kalpealle, jäähtyvälle
poskelle ja riensi. lohduttamaan toivot­tomasti
vaikeroivaa aviopuolisoaan.
— Harry, jos sinä et voi katsoa etenir
maksi kuin hautaan asti, säälin sinua_^
ja itseäni. Olet aina ollut voimakas
rakkaudessa, miksi et nyt olisi. Rak­kaus
ei kuole, se on sukua sielulle, joka
myös on kuolematon. Etkö käsitä, ettei
pikku poikamme lyhyt elämä suinkaan
ollut sattuma. Se oli meille taivaasta
suotu laina, joka otettiin pois,- Kaikki-valti'as
Suuruus näki meidän pienuutem­me
ja lyhytnäköisyytemme. Harry o-tettiin
siksi, että silmämme avautuisivat
näkemään haudan, kuoleman portin
taakse. Oi, Harry, kultainen polku au- •
kenee eteemme, jonka päässä viittoilee
meille pieni poikamme kutsuen meitä,
puhui Anna-Liisa.
— Niin, mutta' minä en voi nähdä si­tä,
tuli syvässä tuskassa hieman antau-tuvammin.
— Ystäväni, kerran olivat lounnollis-teh
siUnäisi yli vedetyt suomukset, jot­ka
peittivät näkösi. Nyt ovat sielusi sil­mät
sokeat. Niillekin on löytyvä ihme-lääkäri.
Odota'ja pyydä, Harry, valoa
sielullesi.
—kunpa -minä voisin. Anna-Liisa
auta sinä minua!
Wendy Urqukart^ keskimmämen tytöistä, joka pitää sylissään 3-
vuotiasta Larry Doylea, on täniän vuoden aikana pelastanut 5 hcn^
kilöä hukkumasta, viimeksi Larryn. Larry oli HamiUonin BurUngtpn
Beacftillä mennyt ornin pämsä syttään veteen, josta pelastaja hänet
haki, toi rannalle ja antoi tekohengitystä. Toiset neljä IVendyKpelas­tamaa
henkilöä ovat olleet 14^16 vuoden ikäisiä tyttöjä.
Nuori vaimo risti kätensä miehensä
pään yli ja lausui hartaana: — Ota si­nä,
Herra, kerran vielä peite hänen kas^
voiltaan, valaise hänen sielunsa silmät
näkemään elämä.
Aviomies istui painunein päin tukien
k>3'närpä'llään kasvojaan peittäviä kä­siään.
Kuoleman hiljaisuus asui huo­neessa,
*^nna-Liisa meni pianon ääreen:
Lapsonen tchäväs täällä täytit.
Teit, rakkain, elämän parhaan työn.
Oi, tietä aamuhun meille näytit
sä maasta kuoleman varjon yön.
Oi, kiitos, Herra^ sun lahjastasi.
Ja kiitos, murheen kun annoit tään.
Sun muistoSykalUs, niin ihanasti
On tiemme viittana elämään . . .
Hiljaa virisi kaunis laUlu surun pai­namasta
äidin sydämestä. Sanat pu­huivat
Harryn sydämelle.
Harry nousi, meni vaimonsa luokse,
joka hiljaa istui salin sohvalla kuunnel­len
iäisyyden ääntä, joka puhui hänen
sielulleen. Harry tarttui vaimonsa kä­teen
ja hartaana, kirkastunein katsein
lausui: — Kiitos, rakkaani! Sinä olet
vielä kerran ollut minulle silmieni valo­na.
Nyt näen, näen elämän, joka al­kaa
haudan tuolla puolella. Tunnen
pikku po:'kani säteilevien silmien hy­myilevän
sieltä minulle. iPeni käsi viit-toäa
ja-suloinen lapsen suu kutsuu: "Isä
ja äiti! -Tulkaa, täällä on ihanat puis­tot,
aurinkoiset maat".'— Anna-Liisa,
laula nyt kiitoslaulu, joku tuttu ja yk­sinkertainen,
pyysi Harry.
Anna-Liisa nojasi miehensä olkaan ja
aloitti:
"Kiitos sulle Jumalani
armostasi kaiikesta
Harry yhtyi lauluun: ; v
"Kiitos, että tahdot meille,
elon antaa iäisen . .
Moision rouva tuli saliin kuulles­saan
laulun. Hän nycikäyt^ päätään
laulajille hymyillen kyynelten läpi. Hän
iloitsi nuorten vanhempien voitosta kuo­leman
ajatuksen ylitse. ^;'::];,jz:^':::r'-
— Anna-Liisa, valkeus on tullut ja
me tahdomme vaeltak sen valossa koh-den
kuolemattomuutta, lausui aviomies
lauhm loputtua, laskien kätenisä ristiin
vaimonsa, olalle. V ; '
. — Niin ystäväni, iditosblkoön
nelle, joka on sanonut Itsestään: '*>Iinä
^len maailman valo", vastasi, vaumo kas­voillaan
Hohde, jonka klrkaistus ei ol­lut
kotoisin maailmasta.
LOPPU.
YHTEYTTÄ YLI
RAJOJEN
Eräs Mathilda Wreden sukulainen
kertoo, että Mathilda Wredellä oli kan­salaissotamme
aikana aina pöydällään
sekä punaisia että valkoisia ruusuja.
Kun häneltä oli tiedusteltu selitystä sii­hen,
oli hän vastannut olevansa sekä
punainen että valkoinen.
Hänen lähimpänsä olivat kaikki val­koisten
puolella, useat miespuolisista su­kulaisista
upseereina johtamassa taiste­lut
punaisia vastaan. Mutta Mathilda
VVreden vankiystävät, joitten hyväksi
hän varsinaisesti eli, kuuluivat miltei
kaikki punaisiin. Siksi Mathilda Wre­de
tahtoi olla sekä punainen että valkoi­nen.
•Kertoja,* joka sillofn oli vielä koulu­poika,
ihmetteli vanhalle tädillensä, mi­ten
saattoi olla mahdollista, että Mat­hilda
Wrede voi olla kumpaakin, sekä
valkoinen että punainen. Täti oli vas­tannut,
että Mathilda Wrede on niin
suuri ihminen, että hän voi olla kum­paakin,
sekä punainen että valkoinen.
Eikö meidän kaikkien tulisi pyrkiä
kasvamaan sellaiseen suuruuteen, että
kyken*5imme näkemään elämän vasta­kohtien
yli ja että löytäisimme ihmisen
sieltäkin, missä meidän arvostuksillem-me
ei ole tilaa. N;thän meitä sitovat
ideologiset opinkäsitykset, puolueet,
kansallisuus, rotu, y.m. ihmisten luomat
rajat. Useat jopa siinä määrin, että
oniasta karsinasta on vaikea löytää
pientäkään polkua toisen ihmisen luo.
Mathilda Wreden ihnlbyhteys oli avar­tunutta,
yli tavanomaisten rajojen kul­kevaa
ihmisyhteyttä.. Sen susältönä oli
rakkaus ja ihmisen ja elämän kunnioit­taminen.
Siksi ei hänellä ollut punai­sia
eikä valkoisia, vaan ihmisveljiä, joit­ten
kaikkien osana oli mahdollisuus
erehtyä etsiifösään tietä totuuteen. .
Missä on pyrkimystä tällaiseen ihmis­yhteyteen,
siellä elämän vastakohtai­suudet
eivät millomkaan pääse pukeu-tumaarKvihan
ja väkivallan teoksi. Siel­lä
ei haeta siitä ensi sijaisesti lähimmäi­sestä,
vaan omasta elämänpiiristä ja ;
omasta sydämestä. Eikä se, mikä lä­himmäisessä
on kenties vinoon kasva­nutta,
milloinkaan muutu paremmaksi
vihan ja väkrvallan keinoin, vaan aino­astaan
osoittamalla luottamusta, itse ;
kieltoa ja rakkautta. ^ Se oli se avain,
jolla Mathilda Wrede aukaisi tien paa- '
tuneimpaankin ihmissydämeen. Muuta
avainta ei olekaan olemassa oli sitten
kysymys tien löytämisestä J^^ityisen
ihmisen luo tai yhteisön elämänpiiriin.
Rov. ARMAS TOLSA.
1
Laoaxsiftina. «lolmim 24 ^^V9^, 1957 SiTU S
'm