Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 18, 1951

              tl raanasta, r -
tajinani . .
^J^ä jatko, jonka J .
^ngöta että nauru ]tli
kutitti, saia r^-JjL K-^viö oli yksi niitä nuo-
^"ta lO-^-uotiaan ulf^^j^ä, jotka eivät päiviään
^ 'i'^t.,»oiipn Ei hän oli kaiket
i.nn. • , |i:.Cn kuluttanut. Iltasilla ja kaik-tenut
ja kun / Cj^^kanaan otti hän innokkaasti
nun ^yäisjiffr^^n^^^ muttaeri-ipa
sit3 tullut Q
enää, tehdj^ » 1 ,
prjestötoimintaan.
fekin * ^ ^ päätyttyä hän peseytyi ja
""^.iloa< ,:^jtolelUsesti ja lähti seun>jen
^ i> joko nnuiioorriissoosseeuurraann kkookkooiirrkkssiiiinn
illanviettoihin, tai animattiyh-ben
kokouksiin lausumaan mieli­si
ammattialaa koskevissa tärkeis-jjmyksissä,
tai pitämään esitelmiä
i keskelle anetta i
innaUeen. HUjiJ
uimelle ja Lauri
«nä tuli laiturilta \t
irti laiturista ja 1^ gJ^^Äskunnallisista asioista. ^
?• Antaessaan md:^ vuodessa hän olikin ke-
Cjt eteväksi asioiden järjestäjäksi,
aikkoja." Hflja ]C Ijj^onso- kuin ammattialaakin kos-i
pojan päätta\ioj Rasioissa ja hänen nerokkaat
laan siitä huolimat^' litclmansa usein ratkaistiin hänen
puhui toista kuin pfräl^essä ehdottamassaan muodos^
juotu k oHl:
jjiestä pidettiin paljon niin nuori-
' '-uin vanhemmankin väen parissa,
ja kokkoakin; ihaili:;; ,y seurustelussa min asfäUi-
UuSsiI ttoossiinn vViiddää aakk-' . . nru izi
lämmittäen jo
ilmaa. Joku ehdi
assa 'kajahti t}ltö;^
yksin,' ^un fräicE:
Ijäfyksi..
;tui pojista piiri, jc
)yörivät. *
!
fuden, stm fralki:^
suuren
ja toimissaan täsmällinen. Täsmäl-
;iensä tähden häntä käytettiin pal-luottamustehtävissä,
usein ollen
Jkin kuormitettu. Mutta jota
|kän hänellä oli työtä ja tehtävää
ljuuremmalla nautinnolla hän kaiken
ijpa juhla tai muu tilaisuus, jossa
lisiintyi puhujana, niin kaikki pai-
|livat varattuina ja hänen näyttäy-
Ipn osoitettiin suosiota riinsailla
ptaputuksilla, joihin hän vastaili
Iin, tuskin huomattavin hym3dn ja
imiksin. Hän hallitsi katsomon ja
|si kuuntelijat. Kaikki olivat hil-pätseillään
vain seurasivat, hänen
|npiäi/n liikkeitään.
|itta ajanmittaan hänen suurta me-fstään
eivät kaikki katselleet suo­jaimin.
Kun hän yksin oli niin
'pi suositumpi toisia, alkoi se kas-
I hiljalleen hienoja kateuden sie-
I heidän sydämiinsä,
in suuri työtaakkansa esti häntä
lasta aikaansa toisten poikamies-n
rinnallaan kuis^ pvalla itsekohtaiseen seurusteluun
liassa mitassa kuin toiset olisi-roneet,
ja heidän välinsä alkoivat
^ fen kylmetä, useiden tuntiessa
%ä katkeruutta. Mutta senjäl-iun
elämän ankarat lait olivat hä-
Jirkastuneet ja ne velvoitukset mi-
^ella yksHöllä on elämässä, iski
^ t i . kiinni työhön, itseen
fatta. Minkä hän huomasi ole­ellisimmän
korjauksen tarpees-wi
vedettävä ensimmäiseksi esille.
, ^ puheissaan moitti olevia olo-f
niihin korjauksia, ei hän sor-
# välistä katseUut järjestötyötä-ruoski
omiaankin, jos he sii-ipoivat
aihetta.
Ä e s s a tai järjestön kokouksissa
l^ojtellessa näytelmiä ja ^ u t^
^«Itamatilaisuuksia varten, niin
ät kukin valitsemi
1 oli piiri täytettaC
pojilla, koska m
t keskellä. Hilja c'
•ikseen. Yksi poii^
naksi ja hän sä!t
i, kelpasi ennen e
än sen isäkin kel?:,
äytetäänpähän."' (
sillä nulikalla viä
cyllä minä tiedän,
kuu
lettiin
sinä
anomaiset o\-at kk
voitusjuomapuHöjji
;n stadionilla 15«J
'in yleisölle. B£^,
iltaiset välikoh^
Iitakin viikkoja s
Robinsonin ja Gi
essä n>TkkeiIv-oK
leet ihmiset 0'^^
liloja nyrkkeilijä'
at kaUeimmfllap^^
i nauttimaan f'
tosissa eikä leikitellen.
f i f ^ tapauksissa hän hankki
»atU iZT'"^ tarkoittavaa ohjel-
• M of aih-/|U - u ^ ' " ^ " asemassa oli huuta-
" ^ t e r i t « ^ ° ' ^ ^ - -nPä saatiinkin
" " t n a i r k « i a oleviin
n aikana. O J Kä^^ö yhä lä-
^ ^ n sydäntä,
r yleensä, poikkeuksia lukuun-
^antoivat häneUe tunnustuk-auliit
tekemään häneUe
pojat
_-"ta, he näkivät siinä
bsa salama s>l
oa.
itetaan, etta s
m \-aUinnut l
on osoittanut
^Ivös Ran^^i
,hon\-ain p^i^i
;uoneet ^ ^ k a n ^ kysymyksessä.' Ja
jf^etta seurustelutavoista, töis-isT^-
^"^^»"^^ naiset hienon
ja kehoittivat Valto Käl-
" ^ ^ ^ n oppia. Mutta se oli
jo Uikaa. Ja niin lyöttäytyikin joukko
poikia yhteen ja päätti -tehdä hänelle
pienen kepposen s<Jpivan tilaisuuden
sattuessa. He eivät enää kauemmin
halunneet olla syrjässä ja katsella tuota
yhtä "Rakkauden Jättiläistä". Hänet
on saatava kiinnitetyksi yhteen naiseen,
niin eiköhän toistenkin miesten arvoval­ta
ala nousta kun naiset huomaavat tur­haksi
Kälviön tavoitteluii.^
Heillä oli jö varma "kandidaattia-ehdokaskin
järjestöjen ulkopuolelta
nuori ja miellyttävän ulkomuodon omaa­va
öeitoiteh. Mutta kuinka saada nuo­ret
yhteen, se oli kysymys. KälviöUä
kun oli niin vähän joutoaikaa leipä- ja
seuratyön ulkopuolella, niin sen hän
vietti kotosalla kirjojen ääressä, am­mensi
itselleen yhä uusia opinaarteita
ja kehitti soitaiihollisia lahjojaan.
Niin kauan kuin hänen äitinsä Saara
Kälviö oli kotona kaupungissa -se ei
käynyt päinsä, sillä pojan tiedettiin pi­tävän
äidistään niin paljon, että hän ei
kuljettanut asuntoonsa ketään äidille
tuntemattomia hänen työtaakkaansa l i ­säämään.
Jos hän ulkona tapasi tutta­via
oli keskustelu hyvin lyhyt, sanoi
vain: "Näkemiin, Torpalla tavataan."
Tulipa sitten keskikesä. Kälviön
Saara lähti maaseudulle kesää viettä­mään,
johon pojankin tulisi myöhem­min
matkustaa kun loma alkaisi. ^
Kun Saara oli mennyt koetti yksi ja
toinen lyöttäytyä härten seuraansa, mut-tia
keskustelu oli lyhyt ja kun päästiiri
kotiportille, ojensi hän kätensä herttai­sesti
hymyillen ja sanoi: "Olisi kovin
mielenkiintoista jutella yhtä ja toista
kesätoiminnasta ja siihen sisältyvistä
seikoista, mutta äitikin on lähtenj^t
soaaseudulle jonne itsekin aion lähteä
kunhan loma alkaa. Ja nyt on kaiken­laista
pientä hommaa jonka ennen suo­ritti
äiti, siis näkemiin Saarikämpällä
tavataan."
Pojat alkoivatkin vähitellen harven­taa
käyntiään niillä nurkilla ja luopu­maan
metsästyksestä. Mutta sitten tuli
sattiuna avuksi. Miehemme oli juuri
matkalla Saarikämpälle harjoituksiin ja
illanviettoon, kun joukko poikia yllätti
hänet kadulla. Kun oli tervehditty sa­nottiin
oltavan menossa erään mukana
olevan toverin luokse hänen nimipäi­viään
"fiiraamaan" ja kehortettiin häntä
tulemaan mukaan.
— Ei taida käydä päinsä, kuri sattuu
olemaan tärkeä harjoitus Kämpällä, ja
minulla on niin suuri osa, jotta sitä on
paha jättää roolista luettavaksi, hän sa­noi.
— No sinä et ole ainoa joka harjoi­tuksista
pois jäät, meitä on täällä use­ampia.
Ja jos vaikka menetkin niin
harjoituksista tällä kertaa tule mitään,
ne on siirrettävä toiseen iltaan. Jätä
kerrankin tuollainen eristäytyminen ja
tule mukaan ja viettäkäämme kerrankin
oikein rento ja hupaisa ilta yksinomaan
poikaseurassa, eräs pojista sanoi. Ja'
kun ystävämme kääntyi astuak^n sin­ne
tai tänne, oli joku pojista aina edes­sä.
Kyllä Valto Kälviöllä oli vaikeata jät­tää
harjoituksiin menemättä, sillä voi­tollisuuksien
täyttäminen oli hänelle
kuin laki. Niinä vuosina kun hän jär­jestötoimintaan
oli ottanut osaa, ei hän­tä
kenenkään vielä kertaakaan ollut tar­vinnut
odottaa. Jos sattui joku laillinen
este oli hän jo siitä ajoissa ilmoittanut,
ellei sattunut arvan yllättärää sairaus­tapausta.
Ja nytkö hän jättäisi velvolli-
Euutensa täyttämättä sentähden, että
voisi viettää iltansa hupaisasti poikaseu­rassa.
Niin lentää hänen päässään aja­tus,
mutta pojat o\^t ympärillä ja hei-dän
puheensa ja katseensa. Hän oli jo
usein ennenkin saanut ymmärtää tois?
ten vitsailuista," jolta hän haluaa olla
tyttöjen 'Hllipoika^' ja välttää poikien
seuraa. Ja jos hän nyt fää pois heidän
seurastaan, niin hänen asemansa tulee
paljon muuttumaan. Sillä pojat ,-ovat
poikia, he ovat sukupuolensa nojalla ai­na
voimakkaampia etujaan valvomaan.
Ja he kyllä aina yhden miehen taltutta­vat
ja työntä\'ät syrjään. Ei tässä yhtä
ruveta tyttöpoikana katselemaan. Hän
seisoo hetken kuin tyrmistyneenä, vaan
lyöttäytj^y sitten heidän seuraansa, vaik­ka
vastenmielisesti.
Vaikka ilta olikin kulunut jo kovin
myöhäiseksi tovereista erotessa, päätti
hän pistäytyä tavanmukaisesti ruokatar­joiluun
noutamaan voileivät seuraavan
päivän aamiaiseksi.
Valto Kälviö oli ylen j^htelias kuten
tiedämme. Jarvoin kukaan pääsi
muistuttamaan häntä kohteliaisuuden
puutteesta. Tänä iltana sattui kummin­kin
poikkeus. Hän asteli tarjoilupöy-dän
luokse, tervehtimättä tai kohotta­matta
edes hattuaan.
Pöydässä istujat iskivät toisilleen sil­mää
ja pidättelivät nauruansa, vaan
Kälviö ei sitä huomannut, tai ei ollut si­tä
huomaavinaan. Hän seisoo tarjoilu-pöydän
luona ja odottelee. —'Maitta
hiisi vieköön. Mikä tarjoilijatarta vai­vaa?
Kun hän tulee näkyviin peittää
hän suunsa kädellään — vetäytyy ta­kaisin
ja se uusiutuu useampia kertoja.
Viimein saapuu itse ruokatarjoilun
emäntä vakavana kuin pappi hartaus-hetkellääri.
— Herra Kälviöhän se on, emäntä sa­noi
ja jatkoi: — Ei tahdo enää tuntea
kun on päässä niin hieno hattu?
Kälviötä alkaa harmistuttaa, kun ko­ko
ympäristö on niin merkillisen vir-nukkaita.
Sentähden hän sanoo vähän
apealla mielellä katsoa muljauttaen:
— Eikö sitten saisi olla?
— Kyllä — kyllä — ilman muuten
vainy kun se <lri niin kovin hieno.
Nyt loppui kärsivällisyys maltin-mie-heltä
ja hän iski hatun tarjoilupöytään .
että läiskähti.
Silmänräjjäylisessä selvisi häneUe kaik­ki.
Seurasta erotessa ja hänen napitta­essa
takkiaan, painoi joku tovereista hä­nen
päähänsä hatun ja sitä hän ei tullut
tarkanneeksi ja niin hän käveli ruoka­tarjoiluun.
Naisen hattu siinä oli tarjoilupöydäl-lä
tuhannessa rypyssä. Kälviö seisoo tui­jottaen
hattuun kuin kunotmitukseen,
viimein hän katsoo arasti ympärilleen,
ottaa hatun ja voileipäpa&etin ja pai­nautuu
vihurina ulos ovestö sadatellen
kohtaloaan.
Tusldn hän oli koskaan ruokatarjoi­lusta
kulkenut kotiinsa sellaisella kii­reellä.
Vastaantulijat saivat sysäyksiä.
Vähäinen tyttönen, joka työnsi pyykki­koria
pienillä rattailla, oli vähällä men­nä
nurin kuorminensa. Lanfckaripoika,
joka myöhäisestä ajasta huolimatta sei­soi
kadunkulmassa, sai hakea harjakote-loaan
katuojasta. Kälviö syöksyi vain
eteenpäin tukka pujossa kuin maalarin
pensseli.
Oli onni ettei matka ollut pitltäraiSä '
olisikaan silloin voinut tapahtua. Nyt
hän sentään'feelviytyi suuremmitta ssik-'
kailuitta.
Kun ovi oli tarkasti suljettu ja muu­tenkin
tullut yksinolostaan vakuutetuk­si
istui hän miettimään illan tapahtu­mia.
Hän muistaa kadulla tavanneen­sa
poikatuttavia ja menneensä heidän
kanssaan iltakahville — "nimipäiväkek-
Lauantaina, elokuun 18 päivänä, 1951
kereilk''. Tunnit menrvät nopeasti
kuin ylioppilastatkinnon jälkeen, sillä
nuorien seurassa on aina yhta ja toista
toisilleen kerrottavaa, usein hyvinkin
kiintoisia jos ei aina niin tärkeitä ja
asiallisia, niin ainakin huvittavia.
Tulipa sitten puhetta kesätoiminnas­ta
ja Valto Kälviö, Joka oli kesätoimin­nan
pääjärjestäjä innostui kertomaan
kesistä toimintaa aivan yksityiskohdit­tain.
. Innostuneena kuin oli, ei hän huo­mannut
erään toverin katoamista seu­rasta,
joka hetken kuluttua saapui ta­kaisin
seurassaan nuori kaunis neitonen,
jäitään tuskin kahtakymmentä.
Poika, joka tytön kanssa tuli sisälle;,
kävi nopeasti tyttöä uumilta kiiniä ja
painoi hänet Valto Kälviön polvelle istu*
maan. Kaikki tapahtui niin äkkiä, eitä
€i tyttö enempää kuin Kälviökään käsit­tänyt
mistä oli kysymys. Kälviö luuli
joutuneensa jonkun hämäräperäisen nei*
tosen kanssa tekemisiin ja se oli hänelle
liikaa — ja siinä kiireessä vielä tuo nai­sen
hattu. Ei ihme jos hän oli apealla
mielellä. Mutta hetken istuttuaan ja
asiaa oikein ajateltuaan, nauroi hän lo­puksi
poikien kepposelle ja hän asettui
vuoteeseen iloisena ja hyvatuulisöna.
Hän oli nukkunut erittäin hyvin jjl
heti herättyään ponnahti pystyyn pu­keutuen
kiireesti. Aurinko heittää läm­pimiä
säteitä ikkunasta sisään ja se syn­nyttää
Kälviön sydämessä niin ihanan ja
herttaisen lämmön tunteen. Hän kat­selet
naisen hattua. "Tuo hattujuttu
on ensin järjestettävä, jotta saan oman
hattuni ja sitten Linja-autoasemalle''^,
hän puhelee — ottaa salkun käteensä,
mutta ovikello alkaa soida. "Kuka siel­lä
nyt näin aikaiseen soittaa?" — Jaha
rouva Petterson olin aivan unohtaa,
että teidän piti tulla nyt aamulla sii­voamaan
— se oli hyvä, että en ennät­tänyt
lähteä, olisi ollut teille hukkarei-su,
mutta nyt se,järjestyykin hyviin. En­nen
lähtöäni voin avustaa raskaimpien
huonekaluja s i i r t ä m i s i ä ja sitten voit-tie
jäädä tänne ja kun kaikki on valmis­ta,
voitte painaa vain oven kiinni, Käl­viö
sanoi.
— Niin se parhaiten käy —- niin näh­kää
heifra Kälviö kun minulla on vielä
myöhemmällä jatkettava pyykkituvas­sa.
Kun tällaisella työihmisellä on riiin
monenlaista hommaa pidettävä henken­sä
ylläpitämiseksi, niin täytyi tulla näin
aikaiseen — suonellehan anteeltsi?
-—Olkaa hyvä—olkaa hyvä vain. Ei
tässä ole mitään anteeksi pyydettävää,
päinvastoin olen hyvin iloinen, että tu­litte
juuri nyt. Illalla aion harjoitella
eräsiä'"^Romanssia" niin silloin saan olla
kaikelta häiriöltä rauhassa.
-— No sehän nyt vasta sattui sopivasti,
kun se on herra Kälviöllekin sopivampi,
siivooja sanoi. Olisitteko ystävällinen,
hän jatkoi, ja avustaisitten tuon pian
siirtämisessä, kas noin. Mutta tässä on
yksi paketti. ^
Jaha — siinähän sekonkin se voi-leipäpaketti,
kiitos vain, noudan illalla
aina voileivät seuraavan päivän aamiai-selcsi,
kaikki kä^ sitten aamulla , niin
vaivattomasti.
— Siellä Kokkosen ruokalassako her­ra
Kälviö edelleenkin ruokailee?
— Siellähän sitä on käyty. Siellä on
ruoka ollut mmtt^tonta.
— Moitteetonta ? Niinkö sanoitte
herra Kälviö? )
— Niin saiioin.
Nö voi yhtähyvin—• no voi yhtä­hyvin!
Vai ei herra Kälviö ole huoman­nut.
Olisittepa oflut pyylckituvassa kuu­lemassa
millä tavalla siellä Kokkosen
ruokaa arvosteltiin.
— Ivyllähän sitä aina kaikkea arvos­tellaan,
mutta osuuko arvostelu aina
oikeaan, on kokonaan toinen asia,
— No voi yhtähjnin kyliä ainakin
Kokkoseen nähden, minä tunnen Kokko-
Sivu 5