Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 3, 1948

              Olin vain lapseni ''täti
aen yksi niitä onnettomia äitejä, jo­ka
saan kärsiä "menneisyydestäni".
Olen syntyn3rt eräässä Etelä-Suomen
pikkukaupungissa, jossa isäni oli jokin
rautatien virkamies. Hän ei saavuttanut
koskaan mitään erikoisempaa asemaa,
mutta siitä huolimatta ei hän unohtanut
puhua "tärkeydestään". Sekä isäni että
äitini pitivät tarkoin siitä huolta, ettei­vät
heidän lapsensa seurustelleet *kai-kenlaisten
katupoikain" kanssa. He tah­toivat
lukeutua "hienompaan" jouk­koon,
vaikkei heillä ollut varaa seurus­tella
senmukaisesti.
Äiti oli hyvin ylpeä lapsistaan. " M i ­nun
poikani ovat hienoimmat nuoret
miehet koko kaupungissa — j a tyttäreni
ovat kaupungin kauneimmat tytöt", oli
hänen tapansa sanoa. "Jos tulee kysy­mykseen
naimisiinmeno, eivät minun
tyttäreni suinkaan jää varjoon, vaan
saavat valita suuresta joukosta."
Voihan olla mahdollista, että hänen
tyttärensä olivat kauniit — en halua
sitä ajatella, sillä olen kuullut miespuo-listen
tuttavieni kehumisia aivan tar­peeksi
ja olen joutunut kärsimään yllin-kyllin
— ehkä juuri sentähden, että
olin kaunis.
Tukkukauppias Poikonen oli kotikau­punkini
kunnioitettavtmpia henkilöitä.
Herrasväki Poikosella oli kolme lasta.^
Nuorin pojista, Pekka, oli isän poika
eikä mitään sen enempää. Hän oli itse­päinen,
kevytrnielinen ja omasi hyvin
huonon luonteen. Nyt sen tiedän —
mutta silloin . . .
Olin juuri täyttänyt kuusitoista vuot­ta,
kun Pekka Poikonen minut löysi. Se
sattui eräässä hy\'äntekeväisyysjuhlas-sa,
jossa minäkin olin avustamassa. Täl-saannissa
ollut monia vaikeuksia voitet-lavana.
Kansanhuoltoministeriössä laa­dittiin
vuoden alussa suunnitelma, jonka
imukaan joka toinen kuukausi jaetaan
korttikahvia.
Korttitupakkaa, josta vielä joitakin
kuukausia sitten oli osittain puutetta
eräissä osissa maata, on nyt ollut täysin
riittävästi saatavissa, joskaan ei lähes­kään
kaikkia lajeja . . . Tupakka-annok­sia
voidaan korottaa vain siinä tapauk­sessa,
että saamme valuuttaa valmiiden
savukkeiden ostoon, josta on ollut alus­tavasti
puhetta valtiovarainministerin
kanssa.
• * •
Noin vuosi sitten osoitti tekstiilitilan-ne
maassamme ilahduttavaa nousua,
mikä vairtetta\'asti ei jaksanut kestää
syksyä pitemmälle, jolloin anEkra voi-
•mapula ja tästä johtunut supistunut
vienti ja voiman puute jälleen aiheutti­vat
valitettavan laskusuunnan. Kulu­neen
kevätkauden aikana on kuitenkin
varattu jonkin verran enemmän varoja
huolestuttavan vaatetustilanteemme pa­rantamiseksi.
Tekstiilipuutteen poista­miseksi
on kolme johta\*aa periaatetta,
joita pyritään seuraamaan. Ensiksikin
on huolehdittava siitä, että maassa ole­villa
koneilla on riittävästi raaka-ainei­ta.
Toiseksi konekantaa on ryhdyttävä
uusimaan. Ja kolmanneksi valmiiden
tuotteiden tuontia on edelleen pyrittävä
lisäämään. Mainitsen eräitä numeroita
kotimaisesta tuotannosta kuluneen xnio-den
aikana. Miesten sukkia on valmis­teltu
370,610 paria: naisten sukkia 7S0,-
340 paria, lasten sukkia 223,380 paria,
miesten paitoja 201,664 kpl., miesten
pukuja 19,525 kpl., miesten pääll>^tak-keja
14.906 kpl., työpuseroita 26.529
kpl., työhousuja 54,498 paria. Tällaiset
valmistusmäärät eivät läheskään riitä
<\*3.dyttäm;iän tar\*ctta. Viime \nionna
lokakuun 1^ pnä jaetuista 280 miljoo­nasta
pisteestä tekstiilejä \*artcn on vie­lä
lunastamatta lähes puolet.
K i r j . K Y L L I K K f H .
lä osastolla viipyi Pekka Poikonen koko
illan ja näytteli suurta "hyväntekijää".
Juhlan loputtua timkeutui hän seu-raanij
minkä jälkeen minua jo alettiin
pitää hänen morsiamenaan.
Sisimmässäni sanoi ääni: Varo häntä!
Olisipa minulla, ollut rohkeutta kuulla
omaa ääntäni. Mitään muuta tunnetta
kuin pelkoa ei minulla ollut Pekkaan
nähden.
Olinhan vielä niin nuori ja kovin ujo,
etten oikein tiennyt, miten käyttä>nyi-sin.
Kodissani ei käynyt juuri ketään,
eivätkä vanhempanikaan käyneet juuri
missään. — Poikoset taasen kuuluivat
siihen "hienoon joukkoon".
Äitini ja isäni aivan hullaantuivat ilos­ta,
että Poikosen nuori herra oli ihastu­nut
minuun. He katsoivat oman arvon-sakin
nousseen sen kautta.
Seuraavana vuonna, minun syntymä-tella
minua, mutta sitä tilaisuutta en
hänelle enää suonut. Nyt olin itse teh­nyt
päätökseni. Tuli mitä tuli, en kos­kaan
antaisi yhdistää itseäni henkilön
kanssa, jota vihasin. Tähän päätökseen
antoi jninulle voimaa omatuntoni. Täl­lä
kertaa annoin sen äänen määrätä. S i ­tä
en kadu, huolimatta kaikesta.
Potkittuna vanhempieni kodista —
erotettuna toimestani — viettelijäni
ivaamana menin asemalle ja ostin itsel­leni
matkalipun Helsmkiin.
Tulin suurkaupunkiin tuntematta rah­tustakaan
sen olosuhteita. Ilman todis­tuksia,
noin viisikjinmentä markkaa ra­haa
kukkarossa.
Haluaisin kertoa enemmänkin elämyk-sistäni
ensimmäisinä päivinä pääkaupun­gissa.
Mutta tullakseni siihen, mihin
kertomuksellani oikeastaan pyrin, on
minun jätettävä nuo elämykset syrjään.
Sivumennen voin kuitenkin mainita, et-neet
vaientaa sydämeni aantl.
oli saatava nähdä lapseni — n~
ni? — Mutta hänhän ei enää"^
-minun — minulla ei ollut äidin
sia häneen. Ei kukaan saisi liets
olin KyUikin äiti. ^
Siihen aikaan — kuusi
jälkeen kuin jätin Suomen - J opin
tä oltuani neljä vuorokautta syömättä
päivänäni, täyttäessäni seitsemäntoista pyörryin keskellä katua. Erottajalla, ja
vuotta menin kihloihin Pekka Poikosen olm vähällä tulla yliajetuksi.
kanssa. Se kateus, joka tuli osakseni
tämän johdosta, ei suinkaan ollut vähäi­nen.
Minä, köyhä rautatieläisen tytär
nousisin äkkiä varakkaaksi, hienoksi
rouvaksi. Totta oli, että oli lauma nai-maiässä
olevia nuoria naisia, jotka ker­naasti
olisivat antaneet myöntävän vas­tauksen
Pekka Poikosen kosintaan. Mut­ta
minä omasta puolestani en konsa­naan
olisi vastannut m y o n t ä \ ^ t i , ellei
äitini olisi minua siihen suorastaan pa­kottanut.
Siinä suhteessa oli Pekka kylläkin,
kohtelias herrasmies, että hän aina muis­ti
joka tilanteessa huomauttaa, että hän
oli kaupungin kauneimman tytön "omis­taja".
Toiselta puolen puuttui häneltä
aivan tj^'stin se arvonanto ja kunnioitus
omaa naistaan kohtaan, mikä on muil­le
herrasmiehille luonnollinen velvolli­suus.
Minulla poloisella ei ole koskaan
saanut c>lla omaa mielipidettä. Olin vain
saanut oppia tottelemaan isääni ja äiti­äni.
Kuten olin alistunut äitini tahdon
alle, luulin myöskin, että minun oli
alistuttava Pekankin tahtoon.
Tällaisissa olosuhteissa joutuu ihmi­nen
liiankin helposti harhateille, häpeän
teille.
Kertoessani Pekalle kaikesta vastasi
hän minulle ivallisilla raakuuksilla, sel­laisilla,
joita en tässä xm toistaa. Mutta
hänen nähdessään minun surullisen kat­seeni
tahtoi hän ikäänkuin peruuttaa
entiset hä\'yttöm\'ytensä ja sanoi:
"No saakeli vieköön! Eihän siinä muu
auta kuin naimisiinmeno. Sanon isälle­ni,
että hänen on hankittava meille huo-neusto!"
En sata n n k ä ä n \nelä käsittää, mis­tä
tällä kertaa sain rohkeuteni, mutta
asian laita lienee niin, että kärsivälli­syyden
malja oli jo liian täysi, joten jo
yksi ainoakin pisara sai sen vuotamaan
yli laidan.
.\va5in oven ja komensin: "Mene!'*
Yrittäessään laskea kanssani pilaa si-vautin
häntä kor\alle. Niin hän sitten
lähti kuin ruoskittu koira.
Nyt tuli Poikosten perheneuvottelu.
Pekan vanhemmatkin ajattelivat, että
"lienee sittenkin parasta, että te meni­sitte
pian naimisiin". Minun isäni ja
äitini sanoivat komentavasti: "5'nun
on mentävä hänen kanssaan naimisiin".
"En koskaan!" vastasin siihen. Uppi­niskaisuudelleni
tiesivät he hv-^-än kei­non.
"Maailmalle sitten!" Niin jicsin-kertainen
oli komennus.
Sain jakaa huoi)een erään ystä\*ättä-reni
kanssa. Siten muutin lapsuuden ko-dktani.
Mutta äiti järjesti ^^e^ä asiat
niin hyvin, että minut sanottiin toimes­tani
irti.
Pekka tuli usein ja koetti saada puhu-
Pelaslusarmeijan hyväätekeväiset i h ­miset
korjasivat minut talteen. Heidän
aAmllaa^ sain toimenkin. Se ei kuiten­kaan
ollut mikään liikealan toimi, vaan
kotiapulaisen paikka.
K im emäntäni huomasi tilani, sain
lähtöpassin. Sellaista tyttöä ei hän h a ­lunnut
pitää talossaan. Tietäähän sen.
.Avuttomuudessani käänn5än jälleen
Pelastusarmeijan puoleen. Minut lähe­tettiin
johonkin "kotiin", missä lapseni
näki p>äivänvalon.
Se oli h i r v i t t ä \ ^ aikaa. Kirjoitin use­ampia
kirjeitä kotiin ja pyysin heitä
tulemaan tervehtimään minua — mutta
kukaan ei tullut.' Niissä kirjeissä, joita
kotoani sain, syytettiin minua siitä, et­tä
oli liannut ja saattanut kotiperheeni
liapeään.
Minulle itselleni ei siis häpjeä mitään
ollut — mutta sitä vastoin "perheelle",
johon en enää kuulunut.. .
Tämän kaiken keskellä oli minulla
kuitenkin hieman valoakin, minun pie­ni
Kyllikkini. Tyttärelleni annoin oman
nimeni, sillä hän kuului minulle, eikä
kenellekään muulle. — Mikä onni, että
silloin, kun olin kaikkien hyljeksimä ja
h^ikäämä, minulla kuitenkin oli pieno­kainen,
jonka viattomiin lapsensilmiin
saatoin luottaa ja katsella . . .
Aika kului. Pian olinkin siksi hyvissi
voimissa, että saatoin j ä t t ä ä tämän "ko­din".
Eräänä päivänä tuli luokseni eräs
naishenkilö ja herra, jotka molemmat
olivat kaukaista sukua minulle. He ihas­tuivat
kovin pieneen tyttööni. Pitem­män
keskustelun jälkeen tarjoutuivat
he ottamaan tytön. Mutta he tahtoisi­vat
saanä" hänet omakseen. Se oli heidän
ehtonsa.
Kodistani pois ajettuna, muiden hal­veksimana
oli juuri tämä pieni tyttölapsi
minulle kaikki kaikessa tässä maailmas­sa.
Ja minä kieltäytyisin oikeudesta sii­hen
valonsäteeseen, joka minulla enää
oli. kieltäytyisin omasta tyttärestäni!
Herrasväki Myllykoski oli varakas
perhe. Heillä ei ollut omaa lasta. Pieni
Kyllikkini saisi heidänluonaan hyvän
kodin ja hoidon — siFä en ollenkaan
epäillyt. Mutta iälleenhän oli tarkoituk­sena
uhrata minut.
Minun ei tulisi olla alakuloinen. He
olivat keski-ikäiset, jotavastoin minä
olin vielä nuori, jolla vielä oli tule\'ai-suus
edessäni. Minä tulisin vielä löy-tämäiin
sen "oikean", tulisin onnelli­seksi
jne. N i i n tein sopimuksen johon
nähden .«sydämeni sanoi jvTkästi ei —
kirjoitin erään paperin alle. jossa kiel­täydyin
äidinoikcudesta omaan lapsee­ni.
Vuodet ovat vierähtäneet. Nuo Ame­rikassa
vietetyt kuusi vuolta eivät voi-temaan
sen miehen, jolle hn^ig
latunnoUa saatoin antaa svdänienl
on vain yksinkertainen merimies
kuitenkin hienotunteisin mies
saattaa tavata] Olemme molemnii
vin onnelliset.
Matkustimme Suomeen \iet
me siellä häämme. mieheni N-anh
kodissa. Miehelleni onnbtui
"meidän" pieni Kyllikkhnme
si häihimme. Tässä tilavuudessa
pieni tyttäreni miehen vanhem'
. tä "Kyllikki-täti on kiltein täti
joita hän tuntee". Innoissaan
hän lisäksi nukestaan, jota rm
"Kauniiksi Vapuksi", jonka hä
nut KyUikki-tädiltä, -ja lisäksi on
- nimi KyUikki, aivan kuin minun'
eikö se ole omituista?'
Aviolittomme on lapseton. S
sen" täytyy jäädä. Sitä en kovin
Pientä Kyllflckiäni ajatellen en
toivoakaan uutta lasta.
Tj^täreni asuu kauniissa »hden
heen huvilassa. Huvilan kuudesta
neesta on yksi Kyllikin. KaunUp
ha ympäröi huvilaa, joka sijaitsee
singin kauneimmassa huvilakaup
osassa.
Minäkin asun etukaupungissa
on ahtaammin rakennettu —
pungin vastakkaisella puolella. M.
kin huvilassa, jonka ahtaita
nousevat neljän muun perheen j
Minun asuntoni on ullakkoke
Sen seinät ovat vain metrin ko
sivulta. Mutta se on aivan
meille. Olisipa minulla vain pieni
täreni kodissani, jonka kanssa
puhua mieheni ollessa merellä. M
Heikki on vain "merimies". M '
hen vaimolle on aika yhtämittaisli
dottamista ja kaipaamista. Miehen
lenkin saapuessa kotiin muutamika
koiksi on ilo sitä suurempi.
Kyllikillä on varakkaat A-anhe
niin varakkaat, että merimiehen
on tunnettava itsensä hyvin yk
laiseksi, kun hän silloin tällöin
heitä tervehtimään.
Olen aina tervetullut Kyllikin
Harien "äitinsä" ja minä olen^.me
kaisia sukulaisia. Mutta Kyllikki ei
aavistaa . . .
Toisinaan, kun kaipuuni on tei^
kestämätön, lähden tuohon on
kotiin, jossa olen Kyllikille ''oikein
ti täti". Meillä on aina niin h2
— minä osaan niin mainosti leiikii
nen kanssaan. Mutta toisinaan, i'
sämme kahdenkesken hänen
seens^. voi sattua, että ilomme
suurimmillaan täytyy triinun
poispäin ja itkeä. Siilo:n KyUikki-tuu
ja moittii minua: -Ah. meillä!^
niin hauskaa. Mitä sinä itket?
olet oikein suuri vetistäjä
jästä."
Tullessani kotiin talhiselta^^^
seita, mutta toiselta puolen my?-=k:3
nettomalta käynniltä oman 13?=^^
ta. on suruni vieläkin suuremp".
Omatuntoni ei anna n-,inulle n
Sinun on sanottava h:ine'Ie totuu-=
taa ääni rinnassani, sanoa häne.^
\7is\ enemmän kuin vnin
Ehkä hän kuitenkin saa jo?-^
tää? .Se on hir^•eä a.iatu^ minu.:?
hän saa riistää häneltä hänen
kotiaan — mutta jos hän ku:-
saa sen kerran tietää —
— tulee hän ehkä halvekr^imaan
Miksen juuri minii. j»'ka ts^"
tumit kolitii puolelta ^^^-^'^"/"^
minut on karkoitettu. olen 'i^^J' •
kca äidinrakkautta vaille. mPc^'
itket 1
SIVU 8 LAU.\NTAINA, HEINÄKUUN 3 PÄrV'.\NÄ, 1948