Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 1, 1947

              Sivu 6 wiiowntraniiuwMiiuimiiMWi
T M ' A X T A I X \ AIAALISKUL-N 1 PÄIVÄNÄ ,. „ 1947
rakennuitaisikaan. muUa ne entis­aikaisten
herrojen metkut. Saittekj
edes kuumaa vettä?*'
•Kiitos. ky}lä. Onko neiti . .
•Neiti Eliniira on aamukävelyllään,
mutta Tuula odottaa teitä." Saara
kaatoi kahvia hopeaiseen kannuun,
heristi sitten sormeaan. "Teillä taigaa
olla salaisuuksia keskenänne, koska
tapailette niin salaa. Tuula varoitti
sanomasta mitään tulostanne. Lupa­sin
tällä kertaa, mutta minä en taval­lisesti
tee mitään Elmira-neidin selän
lakana. Xo. menkää nyt! Tuosta
ovesta ja suorraan välikön läpi."
Otso astui neuvottua tietä, tuli
eteicihalliin ja pysähtyi. Tuolista ta­kan
edessä nousi nimittäin ni*n ihan:t
ilmestys, että vakavampikin mie^ oli­si
pysähtynyt simattoman ihastuksen
vallassa. Otso nielaisi kerran, nielaisi
toisen, kun tämä ihana ilmestys nau­rahti
ja liiteli hänen luokseen. Juuri
samaan nauruun oli hän herännyt, se
ti olluikaan unta. Hän näki nyt vain
rinisunpuiiaisenpilven, valkeat ham-pa:
it ja tummat, loistavat silmät.
•Herra Otso Halla, arvaan."" Ot.v:>
tunsi puristavansa pientä, lämmima
kättä. "Minä olen Tuula. Teidän
täytyy minuutissa oppia kutsumaan
minua siten."
••Suurimmalla mielihyvällä. Se
suinkaan oie vaikeata. iNIiten va:n
palvella teitä, suloinen Tuula? Pel­kään,
etten . .
••Sinua eikä teitä. Meidän täytyy
olla sinujakin."'
••-Aina hauskempaa 1 Olemmeko eh­kä
kihloissakin?"'
Tyttö naiirhti jälleen, mutta Otson
suruksi veti kätensä pois hänen kä­destään.
Te olette — tarkoitan, sinä olet —
hm — paljon mainiompi kuin odotin-kaao^
vaikka setäsi kyllä vakuutti
sinun pystyvän ottamaan vasiaan
tilanteita."
••Siis olemme kihloissa?""
" K i , ei nyt sentään. Istuudu, ole
h\Tä. niin koetan muutamin sanoin
selittää, ennenkuin täti Elmira tulee."
Mutta juuri sillä hetkellä avvautui
ulko-o\'i, ja Elmira-neiti seisoi kyn­nyksellä
kävelykeppi kädessään. Hän
ei vielä nähnyt Otsoa, sillä hän puhui
jonkun kanss;i. Tuula kohotti sor­mensa
varottavasli huulilleen ja loi
Oisiv^n hieman hätäiintyneen katseen,
mutta tämä hj-mili rauhoittavasti ja
nyökäytti pää'ään.
••\Vessman, muistattehan vetää si-pi-
lil ylös tänään?'" kuului Elnnra-licidin
iläni.
••Kyllä, neiti. Varmasti tänään."
• Hyvä on. Tule, Turmaseni!"'
Koira juoksi sisään, murahti näh­dessään
Ots^n. mutta Elmira-neidin
kejvn cijonluessa käskevästi kohli ta­kan
edustaa painautui se alas ma­kuulle.
Saarakin ilmesiyi eteishal­liin
hopeaisine kahvlkannuineen.
•"Ah. Saara, kylläpä kahvi ma-o-luu!"
sanoi Elmira-neiti istuutuen
iK»ytään ia katsahti sitten Otsiion.
•*Kuka te olette .nuori mies?"'
^•Hänen nimensä on Otso Halla",
ehätti Tuul.i esittelemään. "Otso, tä­mä
on neiti Elmira H»)lm."'
Otso kumarsi kohteliaasti. Elmira-ncidin
lumivalkoinen piiä painui kal­lelleen.
Hän nojautui yhä kej-)piinsä.
ja hänen jäänkirkkaat silniänsa tar­kastelivat
Otsoa uteliaina, meikein
räpäyttämättä. Tuula \\»iäisi itselleen
luolin.
•Tapasn hänet kaupungissa ja
— ja pyysin hänet vierailemaaji luok-semnx\
Hän on..."'
"Sangen hauskan näköinen nuoru­kainen",
lausui Elmira-neiti. "Ja sinä.
Tuula kulta, haluat hienosti vihj.ii^- gerlx>m-Luhta, "on aivan suolta enää
ta, ettei minun iälläni saa liiarv kauaa
tuijotella nuoriin miehiin, niinkö?"
••Täti'\ sanoi Tuula nopeasti, ''si­nä
olet tuntenut hänen perheensä.''
•'Siis jonkun ystäväni lapsi, jonka
olen nähnyt kapaloissaj ja joka minun
pitäisi silmänräpäyksessä tuntea täy­sikasvuisenakin.
Hohhoh. nuoret ovat
niin vaativaisia! Saara, ellen heti saa
kahvia, en saata kohta tuntea edes
sinun rakkaita kasvojasi. Istuutukaa,
nuori mies ja kertokaa kuinka isänne
ja äitinne jaksavat. Ovatko molem­mat
suomalaisia?"
Saara kaatoi kahvia kuppeihin.
Vanha neiti laski keppinsä hopeaisen
kädensijan tuolinsa käsinojalle.
"Olivat", sanoi Otso istuuten hä­nelle
osoiteltuun tuoliin, "mutta mo­lemmat
ovat jo kuolleet." .
"Kuinka ikävää! Ja oletteko nyt
joutunut taloudelliseen ahdinkoon?
Puhukaa vain suoraan, sillä minun
luokseni ovat monet tulleet..vMikä
olikaan nimenne?''
"Halla. Isoisäni oli vanhan pap­pilan
naapureita. Kysymys ei kuiten­kaan
ole taloudellisista.
Elmira-neidin kuppi kolahti teeva­dille.
Hän tuijotti jäykistynein kas­voin
eteensä ja näytti ajatuksissaan
siirtyvän vuosikymmenten taakse.
Saara, joka oli hommaillut jotain
ikkunan luona, kääntyi katsomaan
Otsoon.- Hänenkin kasvonsa olivat
omituisen jäykät.
"Halla?"* sanoi neiti Elmira vih­doin.
-'Oletteko te Aarne Hallan poi­ka?
Onko hän itse kuollut?" •
••Ei. Aarne Halla on setäni ja on
tälläkin hetkellä toivottavasti eri-.i-omaisisfa
voimissa."
••Xeiti muistaa hänet vielä?'" Saa­ra
rupesi äkkiä etsimään jotan esi­liinansa
taskusta.
•"Tietysti muistan. Äläkä rupta.
vetistelemään, ystäväni!" Elmira-nei­ti
käänsi jäänkirkkaat silmänsä Ot­soon.
"Miksi olette tullut tänne?
.Muistuttamaanko vanhaa, syntistä
Elmiraa..."'
••Ei, rakas täti", alkoi Tuula selit­tää,
•'hän tuli katsomaan Hietalam-men
luolaa. Hän on hirveän kiinnos­tunut
sellaisista asioista, eikö totta,
Otso?" Tuula loi häneen tumman,
loistavan katseensa.
"Olen oikea luolaihminen", vakuut-—
ti Otso. Ja hän olisi ollut valmis
vannomaan olevansa vaikka anthro-pologian
harrastaja ja esihistoriallisen
ihmisen harras ihailija, mutta todel­lisuudessa
ei hänelle ollut aavistusta­kaan
mistään luolasta. '
"Luojankiitos!" huokasi Elmira-neiti.
"Olette ter\-etullut. Vaikka mi­nä
en henkilökohtaisesti näekään
mitään katsomista tuollaisissa vuo-renonkaloissa.
voitte te tirkistellä si­tä
mielenne mukaan, jos sellainen tei­tä
kiinnostaa. Mutta missä ovat kaik­ki
toiset?"'
'•Täällähän me tulemme!" kuului
samassa sirkuttava naisääni yläker­ran
rappusista. '"H^ää huomenta,
rakkaat ystä\'ät:" Ja Otso näki eris­kummallisen
pariskunnan. Naisella
oli hennalla värjätyt hiukset, nuore­kas
vartalo, multa ihomaali peitti
vain vaillinaisesti juoruavat uurteet
hänen kasvoissaan. Mies taas oli pyö-kommelluks
»
Juonittelijoille, vehkeilijöille,
kotoisten kolttoaten keksijöille
ja niiden ilhailijoille muutama
varoittava sana, ettei niiden kek­sintöjen
lopJputulos ole aina niin­kään
ilahduttava kuin sitä alussa
luulisi, kuten seuraavakin' Esi­merkki
osoittaa.
Ön sunnuntai. Viikon töiden
Uuvuttamana lojun mietteissäni
kotipirttini leposohyalla miettien
kolttosta — mietin niin kauan
kunnes raukea suloinen imi Jiet-keksi
katkaisee veHkeelliset ai­keet.
Tuokion torkunnan peräs­tä
alan kuulla kiireisiä askeleita
keittiön lattialta. Kohottamat-jata
tähteet ja tiskata astiat, jos
sattuisi tulemaan vieraita. Tule
heti. Horiop!" . -
Tuo Mirehtiminen oli minusta
jo vähän liikaa jä siinä murisin:
"Mikäs murkinan ^ka se nyt
sittfen pn, eihän keUoka^ ole vie­lä
kahtatoista jä sitä ennen en
ole tottiihut päivällistä syömään.
Se pitää ollä jämpti 12 kun minä
poika sunnuntaina päivällisen
syön.
Samalla kuulin seinäkellon ki­rotun
tärinän. Räknäsin yhtä vä­hemmäksi
ja huusin:
"Siinä sen nyt kuulit. Nythän
on vielä aamu, anna minun olla
vielä tunti rauhassa."
"Se on lyönyt jo 12, kuulithan
sen. Tule heti." :
Nousin jo istualleni ja katselin
ta unista päätäni tunnen nuo as- keittiöön, jonka pöydällä t.äin
keleet. Tiinahan siellä ön ja sun- juuri kiehumasta nostetun rok-nuhtaipäivällisen
puuhissa edes- kapadan, joka vieläkinliuun.uu-takaisin
tössöttelee hellan ja desta kohoili,
pöydän väliä, kannellen kuumia,
höyryäviä kippoja ja lautasia kä-sisään.
Viimeksi näen hänen kan­tavan
kiehumapisteessä olevaa'
rokkapataa paksulla pah^vin kap­paleella
suojatulle pöydälle. Hie­ron
silmiäni, että näenkö unta
vai? Samalla kuulen tutunäänen,
kun hän kutsuu väkeään — joita,
on vain yksi — syömään:
"Kuuleppas faari, tule heti
murkinoille, että saan pian kor-kutsua
itseään entisen miehensä ni­mellä,
kun kerran on saanut laillisen
eron. Eikö teistäkin, herra Halla?"
••Mielestäni", naurahti Otso, ''se
on aivan yksityisasia."' * '
•Kuuletko, rakas Elmira? Hänkään
ei ole sitä vastaan. Niin, minä olen­kin
päättänyt tästä lähtien käyttää
vain tyttönimeäni. Siis Lagerbom,
Ester Lagerbom, on nimeni oleva —
toistaiseksi." Hän loi silmäyksen her­ra
Keroseen.
Tämä arvon herra hypisteli ällis-t>-
neenä nenäliinaansa Ja aivasteli sii­hen
kuuluvasti ja perusteellisen nau­tinnollisesti.
"Gesundheit!" hjnnyili rouva La­gerbom.
''Gesundheit, terveydeksen­ne!
Käytättekö kaksi palaa soker;a
kahvissanne, herra Keronen?''
••Ka-kaksiko? Aivan-niin, rouv.\
kaksi palaa."
••Kuinka ihastuttavaa!'' huudahri
rouva Lagerbom autuaallisena ja ti-pahutti
sokerit herra Kerosen kup­piin.
"Meillä, on niin samanlainen
maku."'
^^Kiitos, samoin", lausui Elmira-neiti
jäähdyttävästi. •Ester rakas,
melkein kaikki ihmiset käyttävät
kahnssaan kaksi palaa sokeria. Sc
ei todista mitään."'
*;Aivanko totta?"' rouva Lagerbo­min
maaltut kulmakar^-at kohosivat
ylös. --Mutta meillä on sittenkin . . . "'
"Otso, haluatko nähdä puular-reä
kuin pallo, hänen päälakensa han?" pisti Tuula väliin. Hän oli
nou.NSut pöv-däsiä ja kävellyt ovelle.
. 'Mielelläni.'' Otso nousi, kumarsi
seurueelle ja koetti rauhallisena kä­vellä
lattian poikki, Todellisuudess,-»
hän parilla askeleella haq>pasi ovcHe.
mutta siitä hän ei ollut edes tietoinen.
•Tuli-duu!' huikkasi rouva Lager­bom
kättään huiskuttaen heidän jäl­keensä.
Jatkuu
säteili saippuan ja veden jäljeltä, kas­voilla
oli hieman äilistynyt ilme.
'Herra Halla"» esitteli Tuula.
"Rouva Lagerilx>m-Luhta ja herra
Keronen, tädin ystä\*iä."
He istuutuivat pöytiiän. Saara ka,a-toi
heillekin kahvia ja kalosi sitten
keit itiönsä.
•Oikeastaan", sirkutti rouva La-
"Voi herran nimessä!
on vielä ihan kiehuvaa, kuinka
minä sitä voisin syödä. Luulin-han
minä sinun tietävän, että en
minä syö ruokia liian kuumana,
ne ovat rupumiilleni epäterveel­lisiä
ja sehän veisi lihotuskuuri-nikin
takaperin. Minulje pitää
ruuan lämpö olla jämpti ennen-
. kuin sitä syön, muista se!"
"Jos et heti ala tulla, kun ruuat
ori laitettu, niin minä korjaan ne
pois ja saat syödä vasta illalla,
eiköhän niiden lämpökin ok- sil­loin
jo jämpti, senkin unilukka­ri!"
sanoi kiireissään häärivä Tii­na.
"Vai illalla vasta. Mutta sil­loinhan
ne ovat jo kylmiä enkä
minä saa ruokia kylmänä syödä,
sillä ne ovat terveydelleni vahin­gollisia.
Ne synnyttävät vatsan­väänteitä
ja kankeutta^vat jäse­niä
ja sitäpaitsi eihän* se ole mi­kään
päivällinen joka illalla syö­dään!"
toimittelin hyvin vastaha­koisena.
"No sitten huomenna päivälli­seksi."
^
"Oletko sinä järjiltäsi! Luulet­ko
minun syövän sunnuntaipäi­vällisen
vasta maanantaina, se­hän
ei sovi hirsiseinäänkään, sil-
^ loinhan sunnuntai muuttuisi
maanantaiksi ja koko kaunis py-hätunhelma
häviäisi. Ei, kyllä
kaik'ii pitää olla jämptiä."
Ymmärsin nyt jo Tiinan sil­mäyksistä,
että hän oli saanut
mittansa täyteen. Asetellessaan
istuinta siihen paikkaan, jossa
tapaan murkinoida, mutisi hän
hyvin kuuluvasti:
"Sinä et siis halua syödä ruoki
kuumana, kun ne vievät lihotus-kuurin
takaperin^ etkä kylmä­nä,
kun ne tuottavat .vatsanvään­teitä,
etkä illalla, etkä huomennr.
— mutta nyt saat tuntea kaikki
väänteet samalla kertaa, silla
kaikki on nyt jämpti!"
Näin sanottuaan hän alkoi ki-hentyä
lojuilukohtaani ja minä
silmät tapillaan seurasin hänen
liikkeitään aavistaen jotakin. Ja
niinpä siinä kävikin. Käiksi lujaa
näppiä hohtimien tavoin tarrasi
nenäni alla olevaan . nääveliin.
juuri siihen arkaani ylähuulen
partaan. Tuskan suurinimillaan
ollessa, kun oli jo nöyrtyneenä
Tiinan, asettamalla istuimella.