Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 2, 1945

              Paikka paikoin saattoi vielä nähdä
aamulla hakattifjen portaiden jälkiä.
Paroni silmäsi alaspäin. "Jos ki-vivyörymä
yllättää meidät tuolla—"
mutisi hän.
"Mitä vielä . . . kivivyörymä",—
pikku mies loikkasi k-uin kärppä hal­keamaan
— "niin kauaii kuin olette
minun turvissani, ei ole mitään vaa­raa
. . . Matterhorn ja minä olemme
ystäviä . . . 'Sen se sanoi minulle
ituoUa ylhäällä . . . myrskyssä! 'Si­nusta
minä pidän!' sanoi se minulle
, . . -sinulle en tee pahaa . .
Ja tosiaankin, heidän laskeutues­saan
rotkoa alaspäin vaikeni äkkiä
alassyöksyvien kivien jyrinä. Tuuli
vonkui vain aika ajoin heidän ylä­puolellaan,
lumituisku hiljeni ja ilma
alkoi huomattavasti selvitä.
"Katsokaahan!" Professori kiipe­si
toimessaan edeltä . . . "Tiesin­hän
sen. Aivan helposti pääsee tästä
alas. Parissa tunnissa olemme ko^
lona, ja aamulla varhain, heti aurin­gon
noustessa istun minä stafliani
ääressä. Te saatte tulla katsomaan,
ystäväni, jos olette hiljaa. Siitä tulee
jotain erikoista, sen vakuutan teille
« • •
Hän oli kääntänyt päänsä ylöspäin
ja äkkiä hämmästys ja kauhu ku­vastui
hänen kasvoillaan.
Toinen seurasi toisen esimerkkiä
5a kaikki hänen Ifhaksensa jähmet­tyivät
äkkiä kouristukseen. "Tuolta
tulee kuolema!" oli hänen ainoa aja­tuksensa.
Ei vain yksityisiä krviä tullut alas.
Ei, hirveällä jyrinällä, ja paukkeella
syöksyi kokonainen ^oraröykkiö rot­koa'
alas, kaikenlaisia kiviä, pähkj-nänkokoisia
suuriin lohkarefhin saak­ka,
raastaen seinämiä ja hyökäten
myrskyn nopeudella molempia mie­hiä
kohti, jotka vangittuina vuoren
sisään seisoivat siinä avuttomina.
Ja sittenkin . . . puoli silmänrä­päystä
oli vielä aikaa. Suurella
harppauksella paroni hyppäsi mel­kein
kiviryöpyn alta pienelle, rotkon
kyljessä törröttävälle kielekkeelle, jo­ka
löin tuskin .tarjosi jalalle sijaa.
Melkein samassa hetkessä alkoi kipi­nöitä
säihkyä hänen ympärillään,
lunta ja jääpalasia lensi ihnassa. ja
jyrisevien kallion kappaleiden muka­na
syöksyi syvyyteen jotakin, mustaa,
valittaen kuin lapsi . . . avuton, elo­ton,
raskaasti vyöryvä kasa, joka hä­din
tuskin enää oli ihminen.
Paroni ei voinut katsoa professorin
Säikeen. Hän tunsi, miten pieni kie­leke
alkoi huojua hänen jalkojensa
alla ja irtaantua seinästä. Kylmäve­risenä
vuorillenousijana hän tarrau­tui
vielä kiinni kallioseinään, jalka
etsi tukea jostakin kolosta . . .mut­ta
kaikki oli turhaa . . . kivi mureni
jalkojen alta . . . ruumis alkoi pu­dota.
Seuraavassa hetkessä hän makasi
selällään, pää alaspäin, ja hän tunsi
vieri\'änsä alas yhä nopeammin ja no­peammin.
Kipua hän ei tuntenut
lainkaan. Hän tunsi tosin, miten hä­nen
päänsä kolahti vähä väliä johon­kin
kovaan, imutta ajatus pysyi selvä­nä.
Käsittämättömällä nopeudella ko­ko
hänen entinen elämänsä kulki hä­nen
ohitseen. Kaikki se, mitä hän
oli tdinyt ja kärsinyt, mitä aijatellut
ja toivonut, kaikki se kuvastui nyt
hänen silmissään kirjavina, loistavina
kuvina.
Ja taaskin hän näki edessään Eli­sabethin
kasvot, nuo kauniit, viisaat
kas\'Ot, joiden ympärHlä kultaiset ki­harat
kisailivat, ja t^^askin hän kuuli
hänen kirkkaan äänensä . . . yhä su­loisempana
. . . yhä hqpeaiscmpana
Luonto oikkuilee
Oh, kunpa voisi heittää tähän paikr
kaan tämän pitkän, syksyä muistut­tavan
kevään ja astua taökiossa ke­sään.
Elämän halu aivan kuin tun-'
tuu joskus lamaantuvan, vaikka sen
pitäisi olla päinvastoin.
Mutta kuitenkin tuntee sielussaan,
ja onkin sy>'tä tuntea, suuren kevään
saapuneen. Viimeaikaiset maailman
tapahtumat, Euröpan sodan päät­tyminen
ja Taa*an vihollisen häviö
todistaa, että ihmiskunta, voidaan
pelastaa fasismin orjuudesta.
Kyllähän luonto aina erheensä kor­jaa
jollain tavalla, kunhan vaan jak­samme
odottaa. — Kylmät tuulet to-hajaa,
joskus aivan myrkyksi puh­keaa;
viikko viikon perään on sa­manlaista
usvaista viileyttä; illat ja
yöt sateisen raakoja. Kasvillisuus
on viluisen, näköistä; nuoret lehdet
hentoja ja kalpeita, kuin verettömiä
lapsia, jotka kaipaavat lämpöä ja rak­kautta.
Eipä kunnollista kukkaa
ole saanut vielä ihailla, vaikka on jo
toukokuu puolivälissä. Tulpaanien
nuppu on ollut viikkömääriä saman
pituinen eikä halua aueta. Ei kuulu
vyöryvien virtojen kohinaa, ei pu­rojen
lirinää, ei sammakoiden kur­nutusta.
Maa näyttelee viluisen vih­reää
pukuaan, mutta auringon sä­teet
eivät voi siihen luoda lämpöään.
Linnutkin kumman vaiteliaina hää­rivät
pesäntekopuuhissaan, kun u-seih"
myrskytuuli hajottaa kesken­eräisen
rakennelman.
Mitäpä tälle synkeydelle nyt voi,
ei mitään. Seurataan vain edell,een
kesän kehitystä, odotellaan kiesä-kuuta,
jolloin ainakin valoii valta
on huipussaan. Odotetaan juhan­nusta.
Silloinhan vanhempi ihmi­nenkin
tuntee nuortuvansa, aivan
kuin irtoaisi hetkeksi arkisuudesta,
vaikka ei olisi erikoisia juhlan vie­ton
aikeitakaan.
JuhajiHUsyö Suomessa. Vaivun
muistoissani katselemaan sen unet­tomia
silmiä, sen valoa, sen luonnol­lista
kauneutta, joka on iankaikki­nen
todellisuus. Ihmisten sydämet
täyttää selfttämätön tunne ja kii­tollisuus
luonnon kauneudelle. Sen
ohella voi hetkeksi unhoittaa arkiset
ja raskaatkin elämän huolet.— Ken
on nuoruutensa viettänyt pohjalan
valoisien kesäöiden lumoissa, ei nii­tä
voi unhoittaa, en minä ainakaan;
yhätikin tuntuu, ettei oikeata kesää
olekaan, kun yöt ovat pimeät
ERAKKO HELMI.
Hyljätty pata
Oli kaunis kevät, ensimmäinen
tässä paikassa. Armas aurinko taas
hyväili pitkästä aikaa. Maa alkoi jo
vihertää.
INIieleni paloi ulos, aina vain ulos.
Kävellessäni tulin katsoneeksi raja-aidan
taaksekin ja siellä näin vanhan
. . . kohisevina akordeina, jotka val­tavasti
paisuen hivelevät hänen kor­vaansa.
Tuo ääni kuulostaa ikään­kuin
toisesta maailmasta kajahtaval­ta
säveleeltä, yliluonnollisen pramea
väriloisto syttyy hänen silmiensä
eteen . . . sitten kova kolaus . . .
kirjava •maailma katoaa . . . hilje­nee
. . . syvä pimeys kietoo kaikki
, helmaansa . . .
padan kumollaan. Vaikka; en ollut
mitään aarteita etsimässä, kiinnitti
se huomioni ja siksi sanoin tyttösel­leni:
*'Menepä tuosta aidan raosta ja
anna tuo pata minulle."
- -Sairi sen tiitkittavakseni.jajlostuin....
Siinähän on sankakin! Suorat ja hy--.
vät laidat! Tasainen pohja ja ylitä
suuri suu! Aivan kuin ämpäri. Vä­hän
matalampi ja leveämpi, siis sitä '
parempi. Ahaa, pohjassa on pieni
reikä, siksi se on hyljätty. Kuinka
kauan lie tuossa surrut kohtaloaan,
vieläpä moittinut eniäntääkin, joka
kohteli siUä-tavalla — ei kestänyt si-nisenkirjava
emaljipinta, ei autta­nut
kauneus, pellolle paiskasi . . .
Pata taisi luulla, että minä otan ja
nakkaan, seji vielä kauemmaksi koti­seudulta,
mutta -ihmeekseen- saikin
nähdä, että minä otan sen mukaani ja
annan sille jälleen kodin. Puhelin sil­le:
"Kohta pääset uuteen, virkaan,
otan sinut kaverikseni kartanolle^ Et-hän
pidä kovin pahana jos kantelen
sinulla milloin mitäkin, vaikkapa ros­kia,
ja syksyllä perunoita. Perunat
tulevat paljon suurempia kuin tuo
reikäsi, jota tuskin huomasin. Niin
ainakin odotan, että perunat ovat
suuria . . .
Pata-teki tehtävänsä. Kasvismaa-ni
oli valmis, siemenet kylvetty. Tu­lin
pellolta pata kädessäni. Istah-din
portaalle ja potkasin^enkärajat
jaloistani. Panin padan seinustalle
ruohikkoon, suu alaspäin, pistin sa­malla
kenkäni sen alle ja kipasin keit­tiöön.
Pata vietti lomaansa, oli tyytyväi­nen
elämäänsä ja emäntäänsä. Sen
oli mukava siinä seurata maailman
toilauksia. Viikkoja se sai olla rau­hassa
eikä kenenkään tiellä.
Mutta eräänä päivänä,^ kun olin
saanut pyykit nuoralle ja jotain jär-jestelin
ulkosalla, pisti pata silmää­ni.
Ajattelin, että vienpä sen puu-huoneeseen
suojaan. Nostin sitä ja
— kiljahdin. Nykäisin käteni kuin
tulesta. Samalla tunsin, kuinka sy­dämeni
hyppäsi kurkkuuni. Hiiri!
Se oli padan alla ja juoksi huoneen
alle . . .
Kauan se sydän jyskytti ennen­kuin
sain rauhoittumaan. Mutta
siinäpä hoksasin, että minulla se on­kin
vielä, vaikka kerran annoin sen
Matille. Kuinkas se juttu olikaan,
• Mattihan taisi antaa sydämensä vas­talahjaksi
minulle. Olikohan se nyt
sitten Matin sydän, joka noin hiirtä
säikähti ja rupesi jyskyttämään? . . .
Ei, kyllä se oli minun oma hellä sy­dämeni,
oikea naisen sydän. Tuskin
hänen sydämensä olisi niin muuttur
nut . . .
Viimein uskalsin nostaa padan vie-däkseni
sen pois^ Siellä olivat ken­käni,
kannat vastakkain, mutta lä­hemmin
katsottuani niiden välissä,
niiden kolossa oli hiirenpesä. Siis
hiirimemo on ensin tarkastellut, ku­ten
minäkin, löytönsä ja ihastunut
ikihyväksi. Siellä oli tuttu pellon ja
nahan tuoksu ja vielä pieni ilmareikä
katossa, ' ja niin lähellä keittiön kel­lari,
jossa oli yhtä ja toista herkkua,
^taisipa olla juustoakin. Oi ihanaa!
Kaikki oli hyvin siihen asti, kun­nes
minusta tahtomattani tuli yhden
pikkuisen kodin ja rauhan rikkoja.
Vein padan ja kengät pois, jäi vain
pehmeä heinäpallo siihen. Äluistin, .
että leveä oli enio, tietenkin periettä
odotti uuteen kotiinsa. Enempää en
hänen .kohtalostaan tiedä.
N H M f i . . Tuskin olisin karhua-kaän'"
enempää säikähtänyt. Mikä-hän
vika meissä naisissa on, kunme
niin helposti säikähdämme ja pel.
käämme'pientä hiiriparkaa, että oi-kein
sydänkiri hyppii.
Samoin kävi äskettäin, kun menin
kellarista ottamaan perunoita. Sä­kistä
lähti hiiri karkuun ja minä kil-jäisin.
Matti. oli puurantteelle asti
sen kuullut; ja heti arvannut syyn.
Hän tuli ja riuutti pyydyksen säkin
päälle. Seuraavana päivänä näin,
että hiiriparka oli mennyt loukkuun.
Nyt en kiljaissut. . Uskalsinpa ottaa
sitä hännästä kiinni ja tarkastella
. . .Ei^ tämä ollutkaan tavallmen pit-kähäntäinen
kotihiiri, vaan jokin ul­komaalainen
töpöhäntä, iso ja tum­ma.
Juuri tuollaisen otti varis eilet-täin
kedolta nokkaansa. Sinne sen
taas viskasin, makupalan varikselle,
että saan ikkunasta ihailla niiden
mustaa silkkipukua. En ole vielä
päässyt niijäen ystäväksi niinkuin
ni, että saisin luudan kanssa niitä pois
haataa.
Nyt juuri .ei kuulukaan mmita,
kuin variksen laulua, ja sekin on iha­naa
paremman puutteessa.
S.\LOm.
Tunteiden vallassa
Olen niin kapinatuulella, eikä ole
muuta johon voisin purkaa sisuani
kuin tämä viaton paperi. Huokai­len
ja kävelen ja kyselen itseltäni:
Miksi luotiin ihmiselle sielu ja kai­paus?
Miksi juotiin luonto niin kau­niiksi?
Miksi iltataivas punaiseksi?
.. ... .No, kuulen jonkun sanovan, ei­hän
niitä punaisia iltapilviä aina ole,
eikä kaunista luontoa, likaista ja ru­maakin
on. _ Ei, ei olekaan, mutta ne
ovat kuitenkin olleet ja olen nähnyt
ne, muistan niiden jättämän onnen­tunteen.
Olen nauttinut silloin elä­mästä
minäkin — minä, jolla on niin
vähän ollut ilonpilkahduksia elämäs­sä.
'^Nauttinut" on kyllä kuiva sa­na
kuvaamaan sitä tunnetta, mutta
en keksi nyt muutakaan, ja onhan se
sinne päin. •
Turhaahan sitä. ihminen kyselee,
kaipailee ja puhelee halkeavasta rin­nasta,
kun elämä kuluisi muutenkin,
mutta vastaa, lukija, jos voit, miksi
se näin kuitenkin on? . . .
Masennuksen päiviä on meillä kai­killa
joskus -ja silloin olemme usein
valmiit singahuttamaan sanojamme
sinne ja tänne välittämättä minne ne
menevät ja ketä ne haavoittavat.
Olen tehnyt ni^n itse ja minulle on
joskus tehnyt toinen samoin. Mei­dän
tulisi väistää sitä. Ei ole oikeut-ta
purkaa sisuamme, kurjaa häij>7''
tämme toistemme sydäntä raskautta­maan.
Jos meidän välttämättä täy­tyy
olla pahalla tuulella, niin koet­takaamme
pitää se suljettuna omas­sa
povessamme, ettemme turmelisi
lähimäistemme elämää. Jos me nos­tamme
joskus silmämme katsomaan
elämän'hyvyyttä, niin sen hiljamen
aalto tempaa meidät mukaansa ja
unhoituksen laineet lyövät ylitsemme,
ja silloin on hyvät ja pahat kohdal­tamme
suoritettu. Älkäämme anta­ko
masennuksen itseämme ^o'^^^'
Niin, kiitos kirjeestäsi M- R- Olet
kai Liekin kirjoittafjla sinäkin. Haus­ka
tutustua- Minun ystäväni, tov^
rini, on olltit sairaalassa jo P»ten»'
män aikaa, joten kirjoituksiini tahtoo
tulla väkisin sen aiheuttama tunDCi-ma,
ikävä ja kaipaus. Toivon, odo-.