Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 21, 1944

              1944 LAUANTAINA, LOKLAKUCX 21 PÄIVÄXÄ
Sivu 5
ei säry Suomentanut
XICK R . . . LA
(Jatkoa)
Oli melko pimeä kun hän saapui
lanmiikon luo, mutta ei Teri-y•muista­nut
että eilisin oli ollut päivän valo
viiden arkaan. Sellaiset-pikkuseikat
eivät kuu 1 uneet hänen maailmaansa
nvt. hänen maaiirriaänsa kuului ai­noastaan
Robin. Kohtelias^; iloinen,
sinisilmäinen Robin, jonka sydän su­lautui
hänen sydämeensä nyt ja ai-
BJaasti.
Hän istui nurmelle, lähelle vesira­jaa.
Häntä puistatti jäiinittävä odo­tus,
vaikka poskensa olivat Ikuin tu­lenliekit.
Vähän ajan perästä alkoi tähtiä il-jnestyä
taivaalle. Viileä'tuuli raviste­li
lehtiä hänen yläpuolellaan ja se kos­ketti
kylmillä kynsiUään hänen polt­tavia
poskipäitään. Uskomaton kau­hu
hiipi hänen sydiimi^n^ä.^^,;H^^
huulensa liikkuivat äänettömästi,
koettaen kerrata sanoja varmuuden
vuoksi. 'Tahdotko sinä tavata mi­nua?
'Kello viisi, Terry." Niin hän
sanoi. Kyllä Robin tulee.
Mutta - Rbbin ei tullut. Hänen
raniiekeltonsa osoitti seitsemää. Hän
ajatteli, missä on minun itsekunnioi­tukseni?
Minä olen odottanut kaksi
tuntia. Se tuntuu kahdelta vuosisa­dalta.
Hän nousi seisomaan, nuoret
hartiansa kumaraisena, painaen va­pisevaa
kättään huulilleen. Robin ei
tule. Ei suinkaan hän sitä tarkoitta­nutkaan;
hän vain laski leikkiä ja
teeskenteli.
Hän hiipi: takaisin koululle, pieni
onneton kuva hänen sydämessään toi­vottomina-
sirpaleina. Hänen maail­mansa
oli riekaleiksi revittxmä. Mut­ta
tuskassaankaan hän ei syyttänyt
Robinia. Robin oli mies, hän oli
tytön konehuoneessa, • käyttäjä=vkyliä:^o^^^ yliopistosta. Ja
i huomasi syyn koneen''ta)ka|>öröi5een
käyntiin. Ensitöikseen mies^paiti ko­neen
eteenpäin käyntiin> ja toimeksi;
työkseen hän otti tyttöä käsivarresta
ja puhui huutamalla:
''Sinä vieitävänkakarär -Siniä tulet
munkkimaan koneiden: kanss»! Sinä-
Ttapat vielä itsesi tahi katkot luusi !•
>'
Mies huusi kohtJkurkkua, ja kun
hän oli pannut Paraistaanj päättyi mie­hen
torat tytöHe herttaiseen hymyi-
Jlyyn, Hymyilyii vallites» mies vielä
koetti vakuuttaa, WawöDalle suuresta
vaarasta, mikä- -koneisiin koskettele­misesta
tytöllä oli. ,Tulos tästä, oli
se, että koko matkansa-aikana Vic­toriaan
Wawona: ahkerasti vieraili al­haalla
koneenkäyttäjän vastulksina ta­hi
miehen kimpussa, ohjauspyörän
äärellä. Ei myösikään kokki saanut"
pahaistakaan rauhaa. Kail^i, ruoka-ja
keittoastiat joutui kokki selittä­mään
uteliäail^ tytölle' motita moni­tuista
kertaa, niin kauan kiiin vanha
käJjupäinen äija Jäkioi sietaäV Ei ku-
^an aluksessa saamit - oHa^ tytöltä
lauhassa. Yksinpä lättiänlUuttuaja,
prtkälettinen- kiinaJäinen; sai selittää
tehtävänsä. Wäwona- ei- voinut mi­tenkään
ymmärtää, että aluksessa
t&tiin puhdistustöitä joka päivä yhä
edelleen, vaik&a paikat ennestään-kiil­sivät
puhtaina. W^wona-ei. ymmär­tänyt
tällaisen puhtauden tarkoitusta.
Hän oli elänyt ja^ kasvanut isoksi ty­töksi
eikä hän oHiit kaskaan moko­maa
hassua hommaa- ajatellut. Hä-
•nen mielestä oli järjetöntä,'että joka
•syönnm jälkeen kalisteltiin kai^
. tiat ija -muut ruokakapistukset läm­pimässä
vedessä, nuohottiin pöjrdät
ja pankot, luuttittiinjä pyyhittiin.
•Ihmiset olivat äryan-liässujay he-hää­lyvät
aamusta iltaan .turhanpäiten; jä
"fflallä' kun ei t>Hut'fenää mitäSri^.^
^tehtävääv^ kÄeJivat- käik^laisiä
^ ö j a ja sairomaiefitiä;;
• ^Miesten mielfestä timtiii ttjinlie-olr-sivat
saaneet alliifcseeiisä' vastuksik-pahahkuriseri
lapsen, josta he
Kuitenkin pitivät;
• . Näin kului matka; Ja malka olisi
»muuten ollut siedktävä,: mutta: VVa-
^onaa oli turha koettaa opettaa syö­dään
pöydältä ruoka-rasöoista. Mitä
kummaa ruoka pöytään tuotiin. Ja
varten veitset ja kääivelit. Niitä
j " Wawona aikansa kiUsteii, niin
.^opiiksi hän sieppasi käteensä mitä
^yotävää sattui jä kiepsahti lattialle
'stumaan tahi kiipesi ylös tä!kille jä
^\ kynsin hampain kuin pakana ai-
•^in.
(Jatkuu)
hän oli vain pieni Terry Blaine, kuu­sitoistavuotias
tyhmä-lapsi, joka antoi
sydämensä ja huulensa silloin kun ha-lu^
ttiin vain hänen huuliaan. Kuiten­kin
sy\'ällä sydämessä kyti heikko
toivon kipinä, että mahdollisesti hän
oli estetty tulemasta. Mahdollisesti
häflr soittaa, karkoittaa pois- pekoni.
Mahdollisesti elämä tulee olemaan yh­tä
kaunista ja^täh/tikirkasta kuin se oli
eilen illatlal
Saavuttuaan huoneeseensa takaisin
hän ripusti vaatteensa naulaMcoon,
huolellisesti ja tarkasti. Hä» avasi
ovensa lukosta ja heittäytyi vuoteelle.
Siiloin tulivat'kyyneleet, tulvimalla
kyyneleitä, vroraten alas po^ipäitä,
puistattaen häntä kuin syksyn myrs­ky
kellastunutta lehteä-j tahtoen sal­vata
hengityksenkin; Maailma oli
kiduttava, kurja, synkkä. Ei mis­sään
ollut valonpilkahdusta. Salli mi­nun
kuoHa!* hänen sydämensä itki.
Salli minun kuolla-, koska, ei öle mi-
=tään minkätähden mmä eläisin, Robin
on poissa ja; minä rakastan ihäntä niin
paljon! . . . .
PMfän ajan kuluttua ovi-avautui
ja kuului ääniä. Hänen äitinsä, kou­lun
sairaarihoitaija ja pienen ajan
perästä lääkäri. Mutta Te^ry oli me­nehtyä
tuskaansa, hän kuuli- äänet
vain paikkapaikoin ja heikosti. Hän
ei^ sanonut heille mitään. Kuusitois­tavuotias
ihminen voi kärsiä, ihminen
voi kuolla tuhannen kuolemaa, mutta
hän. ei riuhtaise sydäntään rinnas­taan
eikä paljasta sitä kok'6 maailman
nähtäväksi.
'Xiian paljon jännitystä . . . Liian
nuori tanssiaisiin..." Se oli hänen
äitinsä.
Lääkärin ääni kuului vakuuttaval­ta,
koska rouva Blaine.oliköulunjoh-tökunnan
jäsen: 'Tarvitsee hyvän
levon. Me siirrämme hänet sairaa­laan
muutamiksi, päiviksi, siellä on
rauhallista ja levollista."
* * *
Aika meni paremmin sen aikaa kun
hän lepäsi sairaalan välkoisellar vuo­teella.
.\ihoa paha oli se kauhistut­tavan
^syvä tuska, synkkä tunne siitä
mitäf hän oli menettänyt, sen lyhyen
suloisen hetken. Mutl^ päivien ku­luessa
hänen kyyneleensä loppuivat,
koska ne olivat vuotaneet kuiviin.
Jonkun ajan kuluttua hän palasi ta­kaisin
huoneeseensa. Hän osallistui
kouluun, hän pelasi pesäpalloa, hän
täytti kaikki tehtävänsä mitä hänelle
kuului. Mutta sc oli automaattista,
epätodellista. Hänen äitinsä oli men­nyt
takaisin Westchesteriin sinä kau­histuttavana
iltana, mutta Terry ei
siitä loukkaantunut. Hänen äitinsä
vihasi sairautta. Hän oli kyllä soit­tanut
usein ja Philip oli lähettänyt
kukkia ja lyhyitä kirjeitä. .
Mutta sanaakaan ei kuulunut Rö-binista.
Se oli vain niin kuin hän olisi
nähnyt kauniin unen, ainoastaan ly­hyen
unen.
Ja sitten hän kirjoitti kirjeen, vaik­ka
se tuntuikin niin rapakossa mate-lemiselta.
Se oli niin kuin olisi polke­nut
jalkoihinsa itsekunnioituksenpa.
Se oli kuusitoistavuotiaan'ensimmäi­nen
säälittävän katkera tuska. Ja
kyyndten tahriman kirjeen väliin hän
asetti valkoisen ruusun. Hän osoitti
kirjeen Röbinille. Sitten hän käveli
käytävällä olevalle postilaatikolle
pääpystyssä, koska .omatunto vähän
soimasi tätä tekoa halpanriaiseksi. Hän
sydämessään toivoi että olisi voinut
antaa kirjeen koulun ulkopuolella,
mutta se ei ollut mahdollista, siksi
häii laski sen^ ulosmenevän postin laa­tikkoon.
Mutta käännyttyään ym­päri,
huomasi hän että opettajayneiti,
Brown, oli pitänyt silmällä hänen
hommiaan.
**Sinä näytätvoivan hyvin nyt, ys­täväni'',
hän sanoi.
''Kiitoksia", sanoi Terry, piilot­taen
kätensä selkänsä taakse, sala-takseen
niiden vapisemisen.
Sen: jälkeen hän odotti vastausta.
Postihylly oli pieni, avonainen edestä.
Hyllyjen yläpuolella oli^htioneiden nu­merot.
Terryn numero oli 22. "Koko
elämäkseen hän-sai kaidiun 22 nume­rosta)
se jätti hänet aina: huonosti
voivaksi ja vapisevaksi. Kösika pit­kään
aikaan hyllyyn ei ilmestynyt mi­tään
muuta kuin-tavallinen posti, ly­hyitä
kirjeitäi äidiltä ja- satunnaisia
kirjeitä Philipiltä. Mutta ei mitään
Röbinilta, ennen kuin se kauhistut­tava
päivä tuli.
Hän seisoi jähmettyneenä hyllyn
edessä, pitäen kirjekuöi^ta kädessään,
tuijottaen koneella kirjoitettua osoi­tettu.
Se oli postitettu New Have-nissa.
Siina oli- vielä veljeskunnan
tunnusmerkki vasemmassa kyläkul­massa,
se varmasti oli Röbinilta.
Hän nieni yläikertaan huoneeseen­sa,
puristaen kirjettä kiivaasti- sykki­vää
sydäntään vasten. Kaikki tulee
muuttumaan: liyväksi jälleen, kun
Robin on kirjoittanut.-Robin var­maan
selvittää kaikki synkät pilvet
pois eloni taivaalta, hän ajatteli. Ko­ko
minun elämäni, koko minun maail­mani
on tässä kirjekuoressa.
Hän- avasi sen vapise\'ui käsin.
Siellä oli vain yksi ainoa tyhjä pape­ri,
jonska välistä putosi kellastunut
valkoinen ruusu, jonka kuivuneet te-rälehdet
sinkoilivat lattialle.
Hah istui iankaikkisuuden liikku­mattomana,
tuskin voiden hengittää.
Sillä aikaa luottava lapsellinen kuu-sitoistavuotisuus
häipyi pois ja tilalle
hiipi kuusitoistavuotisuus niin vanha
kuin maailman kaikkeus, joka syn-
• nytti katkerat piirteet nuoren suun
ympärille ja kuivasi kj^yneleet hänen
sydämestääiTT'
Minuutit häipyivät menneisyyteen,
hän kumartui ja poimi lattialla olevat
ruusun terälehdet^ asettaen ne 'huolel-lisest
i saman paperin väliin kirje­kuoreen.
Kirjekuoren >hän asetti ne­näliinojen
alle lipastonsa ylälaatik-köon.
Nyt hän nauroi. Antaa sen
olla opetuksena sinulle, hän sanoi it­selleen.
•Se oli kuusi kuukautta myöheriimih
kun hän oli takaisin kotona, äitinsä
luona. Europa oli verisen sodan ja­loissa,
oli olluf jo he^tken aikaa. Ja
iltalehdessä oli kirjoitus Amerikan
Eagle lento-ösastosta Englannissa.
Röbinin nimi pisti sieltä 'hänen sil­miinsä
ja silloin hänen sydämensä
särkyi pirstaleiksi hänen rinnassaan.
Hän tiesi nyf että hän tulee aina ra­kastamaan
Robinia, olipa hän kuu­dentoista
tai kuudenkymmenen, se ei
muuta asiaa. Eikä sekään vaikuta
vaikka Robin ei olisi häntä koskaan
rakastanutkaan. Oli vain ystävällf-nen
hänen tavallaan viattomalle lap­selle.
Mutta elämä täytyi mennä eteen­päin.
Menetetyt rakkaudet "täytyy
haudatii syvälle unholaan. Niinhän
kohotti päänsä vähän ylemmä ja ofi
lemipeämpi ihmisille. Maailmassa on
Jinkki-sotilas Kiinassa, luutnantti Robert Olsen, tarjoaa erääl­le
väsyneelle pakolaiselle savukkeen ja tulta Tenchunkin kaupungis­sa,
jonka jänkit ja kiinalaiset ottivat äskettäin haltuunsa.
• i l
\1
'.1