Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 4, 1938

              B B
tnmimiaiimimiiinimnumnmmimDnmiipii^
LIEKILLE KIRJÖirrANUT 1
E S t E l i K A i l i S T IN E N I
virkkaen ujostelematta:
•Kotona saat sen pajupillin. Olen
omani ja sinun
Pian aiikin joukko perillä upean
kartanotakennuksen pihamaalla. Ne
muutaiiiai sanat, mitkä nuo kaksi,
toisista t-illään kulkenutta, puhtaan
ensirakkautensa ujostuttamina toisil­leen
la 115uivat, syöpyivät ikuisiksi
aiöik<i :"eidän kohtalonsa kirjaan.
Eivät cliiaiän vihaisimmatkaan tuulet
niitä milloinkaan kyenneet sieltä pois
pyyhkiniciän.
Vesi c:i järvessä sinä päivänä ta­vallista
kylmempää. Luvan uintiin
saivat ainoastaan uintitaitoiset van­hemmat
lapset.
Valma haki itselleen paikan kau­niissa
kaislikkorantaisessa niemen-kaivertanut
siihen
nimesi..."
"Mutta. Lauri, kuinka; saatoit olla
niin salaperäinen ja näin loputtoman
kauan?"
''Valma, en tule koskaan unohta-jattamänsä
vaatteet hänen äidilleen,
kyllä minä selvitän muut asiat. Mutta
muistakin, että ei mitään muita hai­hatteluja
ja rumia ajatuksia saa olla
tuollaisiila kakaroilla!"
l^pppusanoja tyttö tuskin kuuli.
Hänelle riitti, kun hän sai tilaisuu­den
tehdä Laurille pienen palveluk-maan
tätä kesäsiirtola-aikaa. Tämä sen — ensimmäisen ja kenties viimei-onkmv-
iimeinen ainakin minulle, sillä sen.
Eräästä Laurin taskusta-Valma löy­si
sormenmittaisen pajupillin, jonka
tellut, mutta kai minusta tulee kar-kärjessii,
jossa hän pää polvien va- japiika navettaan tai tarjoilija johon-raan
painettuna seurasi erään uima- kin .nUrkkakahvilaan . .
ensi kesänä olen varmasti konepajalla
työssä. Äitini jä sisareni haluavat,
että minusta tulee seppä. Miksi sinä kylkeen oli veitsellä kaiverrettu sä-aiot,
Valma?"
"En — en ole sitä vielä oikein aja­mansa
suuren osattomuuden niiden
onnesta, jotka omistivat kodin läm­mön
ja äidinrakkauden? Nytkö
vasta, kun hän tuskin niitä kumpaa­kaan
tarvitsi, kun häntä odotti maa­ilman
kolkko syli, työn ja touhun
tuoksina? Huomaamattaan olivat
hänen silmänsä - kyyneltyneet jä hän
häpesi suurta heikkouttaan, kun Lau­rin
äiti astui jälleen huoneeseen, ja
näki hänen itkevän.
rin joiibiavan kauniita vetoja. Voi
sentiiän, kuinka hyvä uimari Lauri
saattoi olla, eipä uskoisi! Mutta tai­taa
yrittää liian kauas ulapalle, kuriT
pa iakiaisi myöskin takaisin. Villin
pelokas kiilto asui tytön silmien poh­jalla.
Ajatus, että Lauri ei jaksaisi
takaisin, olisi hänenkin elämänsä sur­ma
— n i u t t a ei, nyt hah jo kääntyy!
Voi Luoja, kunpa hän jaksaisi lop­puun
saakka, ehtisi ajoissa ennen­kuin
jiiscnensä jäykistyvät, sillä vesi- •
hän on niin mustaa ja kylmää.
Rannalla kuului huuto kuin alku-äsukasttn
saarella^ Laurin lähestyes­sä
rantaa. Enää vain pari vetoa ja
hän oli koko joukon ihailevien kat-seitten
ympäröimänä.
"Kuinka uskalsit uida niin pit-källe?
r .
Nuorukainen värisi kuin haavan-^
lehti. Opettaja hätääntyi; pahan­päiväisesti,
näki, että hän oli vihai­nen.
' ; .
••Aiottek;) taas piiskata minua?
1'arempi. etten olisi sitten palannut­kaan."
"i^nhän toki. Saatan katua jo
edellistäkin selkäsaunaasi." Joku oli
huomaavinaan opettajan silmänur­kassa
krokodiilin ky\Tieleen.
/ ' l skon. ettei teidänlaisenne ihmi-r-
en voi katua mitään tekemäänsä,
niikä et teille itsellenne ole eduksi ja
kunniaksi." V
"'Poika, kenelle puhut ja miten?'^
C'i>eltaja tulistui. ^
' K n ole enää mikään poika enkä
lapsi! Sanoittehan sen itsekin sil­loin."-
.
Lauri puki kiireesti paidan ja hou-
^^"t päälleen, suki hiuksensa ja antoi
tatsecnsa ylpeästi liitää yli hopeai-ulapan.
Opettaja oli vihoissaan poistunut.
J-aksi pehmeää tytön kättä laskeutui
»"^ti takaapäin Laurin silmill^^
"Valma, sinäkö! Näitkö,.kun yri-f'^
^^uas? Aioin uida takaisin tul­lessani
niemen kärkeen sinun luoksesi,
f^'Jtta pelkäsin opettajan toruvan.
"Hyvä ajatus! Kyllä siellä kahvi-
.lassa varmaan kahvi hyvältä maistuu­kin.
Tulen aina vapaa-aikoinani
smne-rupattelemaan, eikö?" Ja ujo
nuorukainen unohti hetkeksi ujou^
nat: "Laurilta Valmalle" ja pienen
sydämenkuvan joka oli noulen^ lävis-tämä.
Se oli siis totta! Lauri oli sit­tenkin
salaperäinen! Valma tunsi
kuin ensisuudelman hieno kosketus
olisi värähdyttän>'t hänen olemustaan,
viedessään ystävänsä tekemän paju­pillin
huulilleen...
Tehdaskaupungin harmaat asfaltti^
••tensa, pyörä3rttäen vallattomasti Vai- kadut olivat kiiltäviä sateesta. Kuu
maa ympäri.
Auringon kultainen kehrä alkoi vä­hitellen
painua puiden latvojen taak­se,
kajastaen kaukaisen taivaan ran­taan
satumaisia saaria ja tulivuoria
muistuttavia huippuja. Tyttö ja poi-ma
elokuun päivä oli vihdoinkin kat­sonut
parhaaksi purkaa vihaansa. Lä­hestyvä
tuuleiihenki oli verkalleen
tummentanut taivaanlaen uhkaavilla
ukkospilvilla. Satoi jo rankasti ja to­muinen
maa sai juoda. Vesi juoksi
ka odottivat kuin jotain tapahtuvak- räystäiltä virtanaan. Tehtaan pillin
si, hengessään hapuillen jptain sa- kello neljän ääni oli kuin tukahutettu.
lattua ovea, jonka vain kohtalon käsi Hetken se huusi sameasti, tuskin kuu-oli.
heille joskus aukaiseva. Kuin
unesta -heränneinä arkiseen todelli­suuteen,
he riensivät käsi kädessä to­vereittensa
luo, jotka jo tekivät ko­tiin
päin lähtöä.
"Laurilla on korkea kuume", kuuli
Valma opettajan sanovan. "Se siitä
uimareisusta tuli. Ikävää, että se sat­tui
juuri päivää ennen muuttoamme
kaupunkiin. Täytynee kai soittaa
ambulanssi viemään sairaalaan, sillä
emme voi häntä täälläkään hoitaa,
vaikka olisi jotain tarttuvaa... Har­miksi
näkyi koituvan koko kylämat-
Lauri sairaalaan! Kuin kaukainen
paha kiirivät sanat Valm.an, korviin.
Valkoinen vaunu, punainen jätti-läisristi
kyljessään, seisoi pihamaalla.
Vain tuokio ja Valma näki, kuinka
moniin peitteisiin kiedottu olento
työnnettiin vaunun ovesta sisään kuin
jonnekin uuniin. Valkopukuinen •
sileänaamainen,- karboolilta tuoksuva
mies paukautti oven kiinni ja sairas-vaunu
oli poistunut yhtä nopeasti
kum se oli ilmaantunutkin.
"Hyvästi,-Lauri", kuiskasivat tytön
kalpeat huulet erään ikkunan alla.
"Toivoisin tapaavani sinut vielä ker­ran.
Oi kuolema, säästä hänet elä­mälle!
"T>'ttö kuivasi urhoollisesti
kyyneleensä. Tämähän oli vain elä-ihää,
niinhän sanovat kaikki vanhat,
kokeneet ihmiset. Tämähän oli väs-
" Mutta lapseni, sinähän itket! Eikö
maalla ollutkaan hauskaa? Näytät
muutenkin vähän rasittuneelta. Elä­vätkö
vanhempasi vielä?"
'^Ei minulla öle niitä ollutkaan
tarkoitan — en tiedä heistä mitään.
Olen orpo ja eräs täti on hoitanut
minua pienestä pitäen. Hän ei ole
koskaan kertonut mitään vanhemmis­tani,
joten en osaa heitä kaivatakaan."
"Tyttö rukka, paljon on elämä si­nulle
velkaa. Tulehan joskus muul­loinkin
rupattelemaan, tunnut olevan
järkevä lapsi. Laurikin paranee
pian ja tulee seuraksemme."
Vanha nainen silitti hellästi Val­man
kaunista tukkaa ja painoi vähäi­sen
rahasumman hänen käteensä.
Kyynel kimmelsi kummankin silmä­kulmassa.
He tuskin saattoivat
aavistaa, ettei Valman lie enää mil­loinkaan
kulkenut Laurin kodin ovel-
.le. . • •. / :„••
II. NAISEN TAISTELU
Viisi vuotta on Jonkun mielestä pit­kä
aika, mutta ihmiselämässä eletty­nä
se on lyhyt, varsinkin nuoruuden
kaikkivaativalla ajalla; Neito ja nuo­rukainen
elää tämän päivän vain huo­misen
hurmiossa, vaikka seuraava
luvasti, kunnes viimein, kiiin kurk­kuaan
karaisten parkaisi viimeisen,
vihaisen viheilyksensä.
Hento tyttö painautui kiinteästi
matalan, kellastuneen talon seinä­mälle,
räystään alle suojaan. Hänen
ohut musliinipukunsa oli liimaantunut
ihoa myöten, paljastaen selvästi Jo
neidoksi kehittyvän ruumiin solakat
rnuodot. Kainalossaan puristi hän
isoa, harmaata paperikääröä kuin jo- hetki, päivä, yö tai kokonainen viik-tain
kallisarvoista esinettä, peläten,; kojen sarja toisi suuremman petty-että
joku^.aikoisi sen ryöstää. Het- myksen kuin edelliset hetket.
keksi painoi hän märän poskensa par­kettia
vasten ja tuijotti sadepisaroita,
jotka armottomasti hakkasivat katu­käytävää.
Kohta ,se varmaankin
taukoo. Ja eihän kesäinen sade tapa
ja sulata, vaikka se vähän kasteleekin,
ajatteli Valma.
• • * •• * *
" K a s vain! Millä asioilla sinä,
tyttöriepu, tällaisena iltana liikut?"
Jo viisi kesää ja yhtä monta tal­vea
oli Valma saanut elää omaa, riip­pumatonta
elämäänsä, vastata itse
Omista niin hyvistä kuin pehoistakin
teoistaan. Hänen vanha holhoojansa,
työn uuvuttama täti, oli hankkinut
hänelle paikan pääkaupungissa erään
tuttavansa kahvilaan tarjoilijattarek­si.
Tyttb oli sievä ja nöyräliikkei-nen,
joten ei hänellä liene vahttami-
'Lauri, sinä kultainen poika! Mi- ta alussa, mitä sitten kun se on edes
|iun tulee iu^^^^^ puolessa.
Lauri oli poissa joukosta, sen tiesi­vät
kaikki, mutta parhaiten kuiten.
kin Valma: Oli kuin itsestään selvä,
että ennen lähtöä, viimeisenä pyykki­päivänä,
hän joutui pesemään Laurin
jättämät vaatteet.
"Tietääkö Valma, minkä kadun
Lupaatko joskus kirjoittaa
kun pääsemme kaupunkiin...
, ' r^^ukava saada joskus kirjei-sinulta."
Aalnia leperteli kum ainakin lapsi,
P^n-, hento kätensä upotettuna nuo-
^^^«^^en vahvaan kämmeneen. Kuin
^ ^ y ^ " ^ ' ^ pyyntöään, ir-tv5
1^^^ "^argereetalle" kierret-
^>a^palmikkoaan alas.
ren=ir^T ajatustensa jatkoksi
J^srLauri lähellä olevasta valköi-
Vanhemm.an naisen ääni soi ystä- sen varaa, saadessaan työn ahtaana
vällisenä musiikkina Valman korvissa, pulakautena, monien tottuneempien
Hän voisi vaikka vannoa, että ainoas- jäädessä syrjään,
taan Laurin äiti osasi noin puhua. V'iidessä vuodessa olikin neidosta
"Toin vain nämä poikanne vaat- kehittynyt nainen, ehkä liian aikai-teet,
kun opettaja lähetti. Ikävää, sin, Ijian varhaisvanha, mutta kuiten-että
Lauri tuli sairaaksi. Hän oli aina kin kieltämättä kaunis kasvoiltaan ja
minulle niin kiltti..." hyvä sydämeltään. Kuinka monen
Kuin pelästyen puhuvansa liikaa, raakaluontoisen miehen kahvikuppi
vaikeni tyttö ja alkoi oikoa märän tai totilasi oli unohtunut syrjään het-leninkinsä
laskoksia. keksi, silmätessään hiljaisen ja miel-
"Kiitos, lapsi, uhrautUvaisuudes- lyttävän tytön sulavia liikkeitä,
tasi. Poikani voi jo paremmin. Sisa- Kaikki ne vuodet, mitkä Valma oK
rensa onkin häntä juuri katsomassa, kahvilan palveluksessa ollut, kului-
Pian saamme kuulla kaikesta tarkem- vat mitään merkityksellisempää te­rnin."
pahtumatta. Päivät, viikot, kuu-
Hetkisen keskusteltuaan yhdestä ja kaudet olivat vierähtäneet, olematta
toisesta vähäpätöisestä asiasta, pois- toinen toistaan erikoisempia. Kevät
tui Laurin äiti huoneesta ja Valma oli vaihtunut kesään, syksyä oli seu-jäi
omien, sekavien ajatustensa pa- rahnut talvi, kuten ennenkin, mtii-riin.
Tämä oli siis Laurin kml, pieni,
vaatimaton, viihtyisä pesä! Val-varrd^
Laurin kötrkjaitsee?" masta tuntui kuin jokainen esine olisi
ODettaiaVahnan kääriessä kokoon ollut osa Laaria, kum kaikkrhuone-lumivibista
paitaa. kalut, taulut, kukat, kuvat, olisivat
""Tiedän Hän mainitsi joskus yksimielisesti levittäneet suojelevat kovassa kohtalossa — ellei olisi ollut
X- ;o n kulmauksessa siipensä hänen orvon olemuksensa erästäkesä^ -----x...
noin lapsena. Joskus, mutta vain arti-harvoin,
tulvahtivat lapsuusajan
muistot iloineen ja suniineen Val­man
mieleen. Mitäpä hiissä oikeas­taan
oli muistelemista, orpolapsen
erästä ainoaa kirkasta
«se*;!-! 1. • "icviiaia vaiKoi- asuvansa iv; n ja i- •—— • u-u-t- v-i *• • i i-u •• ^
^^ta koivunrungosta tuohenpalasen olevassa talossa. Mutta miksi sitä yh. Jospa hanellakmohsi koti, aiti, tahtea, joka oh heittänyt vimie tuik-
3^ kietaisi siitä sie^^ sisar, veli! keensa hänen varhaisnuoruutensa
^i^«n vasemmankäden nimettömään, ^^"^^^^^^^^ Nytkö vasta Valma huomasi elä- synkäUe taivaalle.