Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 7, 1945

              tuntiessaan Elisabethin äkkiä pysäh-
Kun Jiän saapui lähemmäksi yhtyi
herra von Randa ääneti tervehtien
heidän seuraansa. Vähän matkaa he
kulkivat siten silmät maahan luotui­na,
kertaakaan toisiinsa katsomatta.
Kyläportilla Randa kääntyi (hoitajan
puofeen: "Jääkää te vielä hetkeksi
Edithin kanssa ulos . . . vaan ei jää-tikköpuron
reunalle! 'Minä menen
vaimoni kanssa edeltä ..
Kulku kyläraittia pitkin ennen ras­kasta,
ratkaisevaa hetkeä, tuntui E-lisabethistä
iankaikkisuudelta. Kir-yS^
gi'^'äodit aH3l€mnuP-puolin, ka^
lisevat muulisaatot, puhelevat ja ter­vehtivät
opasryhmät, vanhan kirkon
kellojten yksitoikkoinen ääni — kaik­ki
tuo tuntui loppumattomalta.
Nyt he vihdoinkin olivat huonees­saan.
Elisabeth oli käynyt istumaan
ja odotti ääneti, mitä hänen miehen­sä
sanoisi. Hän ei tuntenut enää mi­tään
kiihoitusta. Kaikki oli jähmet­tynyt
hänessä kuolettavaksi odotuk­seksi.
*
Sitten hän kuuli hiljaisen, väsy­neen
äänen.
i "Minä käskin tuoda lapsen tänne,
E l i s ^ t h " , sanoi hän hitaasti astuen
huoneessa edestakaisin, "silloin . . .
neljä päivää sitten . . . tiedäthän
mitä silloin tapahtui. Että meidän
suhteemme siitä rikkoontuisi, sen mi­nä
arvasin, ja tuumin mielessäni:
Tuo hänen silmiensä eteen se, mikä
.kaikesta huolimatta ijää meille yh­teiseksi.
Meillä on ^jotain, joka kuu­luu
meille kummallekin, pieni Edith-imme,
jota me kumpikin rakastamme
enemmän kuin mitään muuta maa­ilmassa.
Ja kun ElisabeCh näkee
hänet, siiloin hän ehkä käsittää, mitä
me olemme lapselle velkaa, molem­minpuolista
kunnioitusta ja (jos mah­dollista
rakkautta!"
'Hän vaikeni ja katsoi hetken aikaa
ääneti ulos ikkunasta. e
"•Kaikki on nyt käynyt toisin kuin
mitä minä oletin", aloitti hän jälleen
tukahutetulla äänellä, "sinä olet sillä
välin tunnustanut minulle, ettet voi
minua rakastaa . . . ja vieläkin e-nenunän
. , . sinä olet lähtenyt ko­toamme
pois — vaikkapa nämä ovat­kin
vain hotellihuoneita, niin tällä
hetkellä ne muodostavat sittenkin
meidän kotimme . . . läksit vuorille
valvoaksesi vieraan miehen sairas­vuoteen
ääressä. Maailma selittä­köön
sen oman mielensä mukaan.
Hänet nähtiin usein meidän seuras­samme,
hän oli meidän ystävämme
. . . siten olenkin selittänyt asian
ihmisille täällä,. . . mutta me mo­lemmat
tiedämme, mitä tämä askel
meille merkitsee. Sinä olet siten suo­remmin
kuin mitä yleensä sanoin voi
selittää, sanonut minulle: Sinä et ole
minulle enää mitään . . . en välitä
sinusta enää. Minä jätän sinut ja
seuraan tuota toista miestä!"
". . . Hän voi jo paremmin!" jat­koi
Randa hetken vaitiolon jälkeen,
"oppaasi, joka saapui ennen sinua,
kertoi sen minulle! IHän jää eloon
ja riistää sinut minulta. Voisinhan
haastaa hänet taisteluun . . . elä­mästä
'ja kuolenmta . . . sen verran
rohkeutta, luullakseni . . . on kai
minuUakin . . . mutta mitä me sillä
voitamme, jos toinen meistä tappaa
toisen? Se ei ole minulle pääasia,
vaan sinun rakkautesi. Sitä ei voi
pakottaa eikä vaatia. Se on annet- .
tava vapaasti. Olen liian ylpeä vaa-tiakseni
sitä sinulta. Jollet voi sitä
enää antaa minulle, koska et enää
kunnioita minua, jollen merkitse si­nulle
enää mitään —^. h\*vä — silloin
vaadin vain tätä yhtä: nejännes\-uo-
Tuskin on vene poistunut sen lau­tan
luota, jolla verinen nyljetty ^:uho
makaa, ennenkuin myrskylintuja ja
lokkeja liitelee siihen juhla-aterialle.
Ne raastavat itselleen rasvan ja lihan
jätteet, nielaisevat toisen suuren kim­paleen
toisensa jälkeen, niinkauan
kuin vain mitenkään saavat sisäänsä
mahtumaan, Mutta lopulta nekin
saavat kylläkseen — ja nyt ne ovat
niin raskaita, etteivät kykene kntä-
. ,mään. Toiset kuitenkin yrittävät,
mutta niiden täytyy ensin — antaa
ylen, ennenkuin se onnistuu.
Hetken kuluttua palajaa vene —
pyytäjillä on mukanaan neljä hyl­keennahkaa,
ja eräs heittää, verisen
lihakimpun keittiöön:
"Tuoretta lihaa illaksi, kokki!"
Moottori sytytetään jälleen, ja
"Hobby" jatkaa matkaansa etelään­päin
pitkin rannikkoa.» Kello kym­menen
aikaan illalla asetumme yöksi
vähän koilliseen Jäkäläsaaresta, joka
on Paloviinapoukaman edustalla.
Pyyntivene soutaa jälleen matkaan
— miehet tahtovat saada sen ylimää­räisen
ansion, mikä yön hylkeenpyyn­nistä
voi koitua. Kannelta näemme
heidän katoavan jäälauttojen sekaan.
Toivokaamme, ettei siinä olevan
kolmen miehen käy niin hullusti kuin
kävi kolmelle muulle heidän lähties­sään
eräästä laivasta, joka oli Huip­puvuorten
itärannikolla, maihin etsi­mään
munia ja untuvia Tuhatsaaril-ta.
Kuulimme kertomuksen eräältä
pyyntilaivurilta, jonka ennen lentä­jäin
lähtöä tapasimme Kings Bays-sa:".
. . He ottivat mukaansa vain
haulikon laivaveneeseen. Tuskin oli­vat
he päässeet maihin, kun virta sul­loi
ajbjäät yhteen saaren ja laivan vä­lillä,
joka oli vain muutaman sadan
metrin päässä. Samassa tuli pimeä
sumu, ja kaikki peittyi siihen. Mie­het
rupesivat odottamaan. 8 vuoro­kautta
he odottivat, ennenkuin sumu
den miettimisaikaa. Jos senkin ajan
kuluttua sanot minulle: En voi olla
sinulle enää mitään . . . päästä minut
vapaaksi; . . . niin olet vapaa!"
Elisabeth katsoi ylös. Ratkaise-,
va kysymys pääsi vaivalla hänen huu­liensa
ylitse.
"Entäs Edith?"
Hänen äänensä kuulosti miehen
korvissa karhealta ja soinnuttomalta
kuin vieraan. Randa nyökkäsi ala­kuloisena.
"Se on vaikeinta!" sanoi -
hän hitaasti, "Jumala tietää, miten
olen taistellut ja y!hä uudestaan sa­nonut
itselleni: lapsi on sinun! Pidä
se omanasi! Älä anna sitä vieraalle
midielle, 'joka muutenkin jo riistää
sinulta kaikki. Mutta sitten tuumin
jälleen: sinä, Elisabeth, rakastat
suuresti lasta. Minä tiedän sen. Lap­sen
vuoksi sinä jäät luokseni, jos pi­dän
siitä kiinni!" *
"Entäs sitten?" Elisabeth katsoi
pelolla ja jännityksellä mieheensä.
"Sitten!" — herra von Randa ko-hautU
olkapäitään — "sitten me kul­jemme
ilottomina rinnakkain- Sinä
opit minua vihaamaan, koska väki-vallal!
a kahlehdin sinut kotiini, ja
sitten tapahtuu juuri se mitä, niin­kuin
äsken sanoin sinufie, ylpeyteni
kieltää miiiua tekemästä: että pa­kotan
ihmisen elämään kanssani, jo­ka
ei enää rakasta eikä kunnioita mi­nua.
Ja pakotuskeinona on oma
lapsi! Ei . . . se on enemmän kuin
julmaa. Siten halventaisin ja alen­taisin
sen mikä sinussa on parasta,
äidinrakkauden!"
hälveni. -Veneen he käänsivät ku­molleen
suojaksi lunta ja tuulta vas­taan,
elivät munista ja raajasta lin­nunlihasta,
sillä tulitikutkin olivat
kastuneet. Kun sumu haihtui, oli lai­va
kadonnut. Heillä ei ollut mitään
muuta neuvoa: veneellään he jääte-lien
välitse keinottelivat manteren
rannalle Sydkapin ympäri, ja 19:n
päivän kuluttua he laihoina kuin luu­rangot,
mutta muutoin hja^ässä kun­nossa,
raahustivat Bellsundin ruotjsa-laiselle
'liiilikStVtSteelle; "Sieltä he
erään hiililaii^an mukana pääsivät
Tromsaan." Mutta-sinne ei heidän
aluksensa vielä ollut saapunut. Sillä
se oli kuin olikin jäänyt etsimään
Kristiania ja hänen kumppaneitaan
'ja tuli vasta muutamia päiviä myö-hhemmin
salmeen, lippu puolitangos­sa.
Silloin sai Kristian, joka sattui
olemaan laiturilla, kunnon naurun­puuskan
ja huusi; "Peijakas, oletteko
te pojat tefhneet lopun lippunarusta-kin!^'
, '
Sää on kuitenkin tyyntä, eJkä ole
vaarallista, vaikka vene soutaisi lai­valta
kauemmaksikin. Hiljaisempaa
yötä ei saata ajatella. Autio maise­ma
on kuin jähmettynyt. Emme kuu-
» le ainoatakaan ääntäj^^paitsi Ikun ve­neestä
ajpjäistä pa^nialhtaa laukaus.
Silloin kiirii kaiku tunturilta tunturil­le
pitkin rannikkoa, viipyy poissa het­ken
ja palajaa taas ikalhden, kolmen
minuutin kuluttua. Taivas on pilve­tön,
mutta ilma utuista, niin että au­rinko,
joka on korkealla pohjoisessa,
tuntuu kaukaiselta ja epätodelliselta.
Tunturit ja Koillismaan jääkiipi, jo­ka
yhtyy kalpeaan utuunkaukana nä­köpiirin
rajalla, luovat kuvaisiansa
mereen, jossa näemme^ niiden muo­dot
ja värit yhtä selvästi"kuin veden-kalvon
yläpuolella. Nofjaamme kai­detta
vastaan ja katselemme (katsele­mistamme.
Mikä matka tämä olisi
ollut, jos olisimme tienneet, että ne
kuusi, joiden vuoksi olemme täällä,'
olisivat hyvässä turvassa! Nyt he
kaiketi rähjäävät navalta etelää koh­ti
fääkenttien poikki.
Tänään on Rriser-Larsenin ?5mty-mäpäivä.
Muistamme erään huomau­tuksen,
jonka hänen kuultiin sanovan
toukokuun alussa: "Nyt pitää vih-doinkin
päästä lähtemään, jotta voin
viettää syntymäpäivääni kotona Nor­jassa!"
"Hobby", maanantaina kesäkuun
8:ntena. — Yön Ja päivän välillä ei
täällä pohjoisessa ole .suurtakaan
eroa. Kun t^lnä aamuna nousimme
kannelle, oli aurinko vain toisella puo­len
taivasta; muutoin oli kaikki sa­manlaista.
Linnutkin olivat kahden
tunnin levon jälkeen, ^onka ne suovat
^itselleen keskiyön aikaan, täydessä
toimessa. Ruokkeja suhahtaa parvi
parven jälkeen avomerelle ruokaa et­simään.
Kiislat lähtevät niinikään
liikkeelle, ja. suunnan määräävät sa­tunnaiset
tuulenpuuskat korkeinraiis-sa
ilmakerroksissa. Myrskylintu le­pää
savillansa ja kaartelee laivan ym­pärillä
odottaen, että kokki nakkaa
jäteämpärin sisällyksen mereen. Näin
se liitelee tuntimääriä, tehden silloin
tällöin pikkuriikkisen värähdyksen
siivillään siirtyessään ilccavirrasta
toiseen. Yön aikana on tänne saapu­nut
miiuan pyyntialus •— se on muu­taman
sadan metrin päässä meistä, ja
me käymme siinä. Soudamme sinne
ja kerromme, mitä asiaa "Hobjbyllä^'
on tänne pohjan perille. Laivuri lu­paa
pitää silmänsä auki ja ilmoittaa
asian toisillekin pyynti^Iuksille, (joi­den
kanssa hän ehkä tulee kosketuk-
. sun. Niitä tulee kai päljoBu,
-seuduille nyt, kun jääsuht^
nä vuonna niin edullisia py
me näemmekin näköpiirit
7 toisen mastonpään nousema^
damme laivuria antamaanW
lekin, jotka talvehtivat pitkjZi
rannikkoa, jos joku niistä sat^
lemaan hänen luokseen. Häa"^
.senkin, ja saa hvTästiksi mw
kaäräjä tupakkaa laivaansa,
on ollut kauan vesillä. Pyynti
lut niukkaa, joten se, miiäiei
mukana Tromsasta tätä h
"^lä tavaraa, ön pakollisink],
. na melkein loppuun kulunut.
Sitten "Hobbyt' jatkaa
. kulkien pohjoista kohti jään n
jota meidän on seurattava
päin, kunnes olemme Norjan
pohjoispuolella. '^Kothnath"'
Virgosatamaan Tanskan saarilk
alkanut. Muutaman tumiin
' tua saavumme taas jään reim
van Ross-saaren länsipuolella ja
jemme sitä pitkin. Vähitellen
vät Seitsensaaret ja Koillismaa
köpiirin taa, emtmekä näe enää
• Pdhjpisessa on väin jäätä, ja sen
na kulkee suoraan länteen niin
källe kuin voimme nähdä. Kul"
siitä 50—100 metrin päässä,
^ylhäällä puhaltaa navakka lo
tuuli, ijoka nostaa vaahtopäitä
ja. Sen on täytynyt puhaltaa
viime vuorokauden, sillä päi'
. lä havaitsemme, että ne ajoj
. hykkeet, joiden läpi tulomai
joimme, ovat nyt poissa. TuuB
vienyt ne pohjoiseen ja painaa
alhtojään reunaan.
Matkalla pitkin jääreunaa a
me miehiä kaapimaan rasvan t
nahoista. Wharton tekee tällöin
kan havainnon. Se miehistä,
kanssa hän tekee työtä, on sodan
kana. palvellut länsirintanaalla
sa amerikkalaisessa divisiönasäa,
hon hän itsekin kuului!
Juuri kun olimme saaneet
valmiiksi, nähtiin taas jääkarhu,
seisoo korkealla jäälautalla ah-an
reunalla. Laskemme veneen
ja soudamme sitä kohti. Kap
"maalle" ja koetamme päästä
mamatkan päähän. Hitaasti]
me lautalta lautalle. Met^
nössa ammumme liian pitkän
päästä: luoti suhahtaa aivan
- öhi, joka säikähtää, ja me
sen livistävän kuin kellervän v
nen viiru ahtojäätä sisemmäksL
laukkaa lautalta lautalle ja U
•pian näkyvistämme. Jätämmeiö
rauihaan? Vai koetammeko ^T«!i
siä sen? Kiipeämme erään j
reen nokkaan ja näemme
sen muutamien satojen metrien
sä. Yksi niistä laukauksista,
lähetimme sen perään kun se
pakoon, on nähtävästi sitähaa
nut, sillä se ontuu toista
sa. Se ei enää juokse, vaan
roi biljaa sisemmäksi. Me
me sitä kiikariUa. Hetken k
se pysähtyy ja me näemme sen
lahtavan erään suuren jääro.
juurelle, noin kilometrin
-meistä.. Tuumailemme hiukan
ja tänne. Mahdotonta on I^f .
semmäksi ahtojäitten sekaan^
mat täällä äärimmäisellä reuffu^
vista jääteleistä eivät ole min
että kantaisivat miehen, ja
suurempien välillä on joko leyr
railoja tai on niiden väli ta>
jääsohjoa ja Pikkulohkareita.
Jos tahdomme saada katfii»
ni, on meidän raahattav-a va­namme,
sauvottava eteenpai»
lien välitse ja läpi sohjon^
va, missä laatuun käy.
me toisiimme ja teemme siti«>