Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 17, 1945

              Sivu 4 LAU.AiXTAIXA, - M A R R A S K U U N 17 PÄIVÄNÄ
USKOTTOMUUDEN PALKKA
I^inaldo oli perin hämillään, Hän
lufkin tiesi mitä sanoa, ja vanhan
hyvän ystävän, isävainajansa kellon
menettäminen oli melkein huuman­nut
hänet.
••Tule. mennään nyt kirkkoon'',
kuiskasi hän rukoilevalla äänellä N i ­lalle.
"Santo Spirito on lähin, luul­lakseni.
Jumalan täJiden, kiiruhda
nyt ja tule!"
•Mes^u on jo päättynyt", sanoi
N i t a kylmästi, "ja, me voimme yhtä
. hyvin mennä kirkkoon kotona"'.
"IMutta sinähän sanoit —
"Älä välitä siitä, mitä minä sa­noin.
Nyt minä sanon, että minun
täytyy menriä kotiin, taikka isä tu­lee
kotiin ennen minua;" '
"Mutta sinähän lupasit —"
"Ikäänkuin "nainen olisi lupauk­siinsa
sidot tukevastasi Nita, joka juu­ri
sovitteli ylleen kbrallikbristeita "pie*
nen peilin edessä myymälän täkänä
olevassa huoneessa»
"Sopivatkö korallit vaalealie ihol­le?''
kysyi hän epätöiden vanhal­ta
juutalaiselta, joka ali myynyt ko-risteet^^
hänelle; Ukko hiöroi käsiään
ja pulhdisti päätänsä, vetäen suutaan
nauruun. •
"Teidän olisi pitänyt ottaa turkoo­seja;
ne sopivat parhaiten tuollaisille
vaaieille ja punaposkisille naisille
kuin te olette, pikku ystäväni."
"alutta meillähän on niin vähän
rahaa'-, sanoi Nila tyytymättömäs-l
i nyrpistäen huuliansa ja pistäen sa­malla
yhden neuloista kastanjanrus­keaan
tukkaansa.
Xälitlämättä kauppiaasta ja mo­nista
uteliaista, joita oli kerääntynyt
avonaisen myymälän eteen, Rinaldo
tarttui tytön käsivarteen rajummin
kuin iLse.tissikään.
"Tahdotko tulla kanssani kirk­koon
vai etkö? Pidätkö minua ken­ties
vain narrina?"
Nita purskahti nauruun. Hänen
kauniit huulensa, jotka olivat punai­set
kuin koralli; kaartuivat iloisesti,,
ja vaaleianruskeat silmät säihkyivät
sekä hilpeydestä että vihasta.
" X a r r i , sanoit sinä! Niin. vain
narrit voivat keksiä sellaisia tyh­myyksiä
kuin sinä. Aamumessu on
nyt h>pussa, ja minun täytyy rien­tää
kotiin. Sinun korallejasi käytän
kyllä — niin. sen aion tehdä, aina­kin
siksi, kunnes joku toinen antaa
nu*Stille vielä parempaa.''
Ja hän nauroi nenäkkäästi, yltyen
tätinsä hyväksyvästä hihityksestä,
jalokivikauppiaan viekkaasta hymys­tä
ja kaikkien niiden . ohikulkevien
virnistyksestä, jotka olivat pysähty­neet
oven ulkopuolelle.
Rinaldon kasvot karahtivat ensin
tulipunaisiksi ja sitten tuhkanhar-maiksi
päivettyneen pinnan alla. U l ­kopuolella
oleva katu ja joen vesi, ja-lakivet
ja koruesineet ja sininen tai-alv;
aiseru:nasta päli^^ipungista en­nenkuin
Oita\va5ia tuli pääkaupun­k
i , ja-Jotka pelastuivat suuresta par­lamenttitalojen
tulipalosta viimeisen
maailmansodan aikana.
Canadan pyrkimys auttaa myöskin
sokeita tiedon tielle on tehnyt nxxh-dollise^
ksi omistaa yhden suurimman
''braille^-^kirjaston. Ne\v York Poin­tin
ja Mixm Tvpe sokeiden kirjaston
maaiknass;*. Ensimmäinen vapaa l a i ­nakirjasto
sokeille perusteltiin v, 1906
ja on niilä nyt toiminnassa Ca­nadan
kansallisen ^okeainyhdistyksen
yhteydessä kuudessa suurimmassa -
kanpungissa.
vas hänen yläpuolellaan sulivat hä­nen
silmissään yhdeksi pimeän ja va­lon
sekamelskaksi, ja hänestä tuntui,
' k u i n hänellä olisi ollut hehkuvan-kuuma
rauta päässänsä.
"Sin^ 9let pettänyt m i n u t ! h u u ­si
hän äänellä, joka oli kimakka kuin
hevosen hätähuuto. ''Sinä olet pet­tänyt
minut! Sinä olet s&anut kai­ken,
mitä. minulla or^maan päällä,-
ja sinä petät minutr''
N i i n halpamainen kuin tyttö oli­kin,
säikähtyi hän nyt kuitenkin, mut-
' ta hän oli röv^hikeä ja julma ja ylpeä
vallastaan. ' T f ä n seisoi kädet puus­kassa
myymälän ovella ja nauroi R i -
naldolle hävyttömästi vasten kasvo­ja.
^•Kaiken mitä sinulla on! Tödel-laikin'kannatti
mo-koman -tähden men-nä-
naimisiin. Sinä olet kaunis poi^ka,
Näldo; mutta sinä olet tyhmä. Isä
on oikea>sa. Onhan kyllä mukavaa
tavata joskus ja suudella, mutta kun
on naimissa, niin pitää olla vohlan-paiiitiä
"ja silkkipukuja; Kun minä
kerran ^ menen kirkkoon, poikaseni,
niinse ei-täpahtu körallikoristeen täh­den:''
Shten-hän- veti - hunnun tiulcem-malle'päänsä
ympäri, tyrkkäsi euk­koa
kylkeen, nyykäytti päätään van­halle
Juutalaiselle ja aikoi kyynär­päillään
raivata itselleen tien pienen
väkijoukon läpi, joka oli kuunnellut
hänen sanojaan ja yllyttänyt häntä,
koska liän oli niin kaunis ja röyhkeä
ja huvitti heitä. Mutta Rinaldo sei­soi
hänen ja heidän välillänsä. Hän
oli viskannut haettunsa maahan, sil­mät'
paloivat hänen päässänsä,- hän
kiristeli hampaitaan, raivosta ja hen­gitti
raskaasti huohottaen.
'"Katsokaab-äntä, te siellä ulkona!"
huusi- hän. "Hän on 'kotoisin vuo-rilta.
r tyhmä kuin lammas ja liehakka
kuin kissa, pelkkää teesikentelyä. mie-listelyä
ja petosta. Hän on ottanut
minulla kaiken, mitä minulla on, ja
luvannut tulla, kanssani papin luo,
mutta saatuaan mitä on tahtonut
hän ivaa ja pilkkaa minua. Taivas­ten'tekijä!
Portto teidän kaduillan­ne
on parempi ihminen kuin hän.
Multa Iräö ei saa elää irvistääkseen
toisille miehille vasten kasvoja ja lu-motakseen
hänet niinkuin on minut
lumonnut. Voi. te kirotut-punahuu-let,
jotka olette kuin ruusu!"
Ja hän iski tj-ttöä voimakkaasti
vasten suuta, niin että hän kaatui
selälleen jalokivikauppiaan myymä­län
lattialle, ja kumartuen tvtön vii
hän riisti korallit hänen kaulastaan,
käsivarsistaan ja tukastaan ja pieksi
niillä raivoisassa vihassaan hänen sil­miään,
posikiaah ja suutansa,xniin et­tä
tytön kasvot viimein oTivat veri­senä,
muodottomana möhkäleenä, yh­tä
rikkinäiset kuin korallikoristeet-kin.
Läsnäolevat huusivat apua, mutta
kukaan ei uskaltanut tulla myymä­lään
Rinaldoa hillitsemään. Hänen
vihansa lauhtui tämän mielettömän
raa'an purkauksen jiilkeen, hän antoi
lattialla viruvalle tytölle halveksivan
potkun. sysäsi hänet tiellään ja astui
kadulle pää py^tj^ssä ja sieraimet le­vällään,
rihla vavisten.raivosta ja o-mantunnon
soimauksista.
Ei kulcaan uskaltanut koskea hä­neen.
Hänellä oli oikeus tehdä mitä
q\\ tehnyt, ja läsniiolevat olivat yhtä
miehrr hänen kanssansa.
"Naiset teke\-äi usein kunnon po­jasta
rarvoisan pirun", sanoi vanha
harmaapartainen ukko väkijoukossa.
Rinaldo, katsomatta ofkeaan tai va­sempaan,
työnsi heidät syrjään ja
meni sillan, y l i .
Kun poliisi tuli. oli se liian myö­häistä;
Rinaldo oli sekaantunut nii-
• hin ihmisjoukkoihin, jotka virtailivat
ulos kirkoista, ja pii pian kadonnut
näkyvistä vanhan Oltrarno-nimisen
kaupunginosan pimeille ja mutkik­kaille
kaduille. Ainoa, mitä poliisi­miehet
saattoivat tehdä, oli korjata
pyörtynyt tyttö ja viedä hänet lähim-
|<:fin sairaalaan. Hänen henken­sä
ei olliit vaarassa, mutta hänen
kauneutensa oli iäksi mennyttä.
KULTAINEN SYDÄN.
Keko sen päivän istui Xonna Tessa
kotona odottaen Rinaldoa. Kun hän
auringon noustessa oli mennyt vajaan
päästämään kanat uj^s, oli hän huo­mannut
risujen olevan epäjärjestyk­sessä,
ja kun hän otti ruukun lattian
syvennyksestä, htiomasi hän rahojen
olevan .poissa.
'•Poika on: ne ottanut heittääkseen
tytiöletivkalle", sanoi- hän itsekseen.
Rinaldo oli lähtenyt' virfckamatta
sanaakaan hänelle: aivan varmaan
hänoli' mennyt kaupunkiin. Kain päi­vä
kallisteli iltaan ja aurinkö oli las-kemaisillaan,-
tuli muutamia juoru-ämmiä
hengästyneinä vuorta ylös,
ja kertoivat hänelle- tapauksen sel­laisena
kuin olivat sen kuulleet.
"On käyty hakemassa Matteota",
sanoivat he puhuttuaan kaiken mitä
olivat kuulleet, " ja hän oli vallan kuin
järjiltään" mennessään Mas kaupun­kiin:
Näyttää siltä, kuin poikasi oli­si
ostanut joukon koruja ja lyönyt ne-mäsäksi
tytön päähän. Se on kerras­saan,
ikävä juttn. Hän pysyttelee
nyt piilossa.^ Kuka olisi uskonut sel­laista
niin siivosta ja iloisesta pojas­ta?"
*
Nönna Tessa istui liikkumatta kuin
kivestä veistettynä, mutta jatkoi keh-räämistänsä.
"Rinaldo- on kiltti poika'', sanoi
hän; ''jos hän on tehnyt 'jotakin vää­rin,
on hänet siihen ärsytetty''.
Mitään muuta kuin ne-sanat eivät
juoniämmät saaneet hänestä irti, ja
kun he kysyivät, mistä Rinaldo oli
- ottanut rahat, vastasi Nonna Tessa,
että poika'oli säästänyt ja ettei hän
koskaan voinut-ottaa mitään sellais­ta,
mikä ei ollut hänen omaansa.
Vö saapui, ja hän asetti lyhdyn a-vonaiselle
tuvan ovelle merkiksi sii­tä,
että hän valvoi ja odotti. Hän ei
riisuutunut eikä mennyt makuulle,
ja lapsi nukkui lattialla, mutta herä­si
silloin tällöin huutaen, että NaJdi-nolle
oltiin pahoja.
Tunnit kuluivat hitaasti, pitkät,
helteiset kuuttoman kesäyön tunnit;-
ei ainoastakaan ääntä kuulunut, pait­si
.vmpärilentelevien pöllöjen huutoja
ja joskus niiden pyydystämän rotan
vikinää. Vuoret'oiivat pimeän pei^
tossa, toinen toisensa takana, ja ilma
oli kuiva ja täynnäMaijianon har­janteella
kasvavien honkien tuok­sua.
Toisia ihmisiä tulee vuorta ylös
puhuen samasta tapauksesta. Kaikki
kertovat mielellään pahoja uutisia.
\ anha vaimo kuunteli rauhallisena
• ja k\imänä heidän sanojansa.
'•MifTä tahdon kuulla mitä pdjalla
Itsellään on asiasta sanomista, ennen­kuin
mitään uskon", intti hän itse­päisestä,
eikä häneltä voitu saada
•mitään muuta vastausta.
Väsyneinä lähtivät naiset Matteon
asuntoon.Vmissä he räpättivät ja it­kivät
ja kilvan maalailivat tapausta
niin kauhistavilla väreillä kuin mah­dollista,
ja kaikki talon asukkaat
huitoivat ja huusivat minkä jaksoi­vat.
Mutta Matteo oli vidä kau­pungissa.
. ^
Nonna Tessa istui oven ulkopuo!e!-
la kehräten, mutta hänen kätensä
vapisivat, niin ettei h ä n voinut pidellä
pellavaa vakavasti; pikku tyttö, jdka
ymmärsi, että jotakin ikävää oli ta­pahtunut,
mutta oli liian nuori kä­sittääkseen
mitä se oli, istui hiljaa hä­nen
jalkojensa juuressa-ja leikki su­rullisena
muutamilla ruohonkorsilla
pikku kivillä ja hyönteisillä, jotk^
niiden joukossa Jsulkivat.
; Kun aamupäivää oli kulunut jon­kun
matkaa, pani vanhus kattilan tu­lelle,
asetti siihen muutamia leivän-viipaleita-
ja antoiiapsen syödä, ra-at-t
a i t s e - h ä n ei-voinut nauttia mitään.
Hänen kielensä oli kitalaessa kiin­ni;
hänen säärensä-kylmät kuin tal­vella,
ja vain vaivoin hän jaksai l i i ­kuttaa
niitä. Epävarmuus kidutti
häntä, mutta hän ei uskaltanut lähteä
minnekään tietoja, hakemaan, sillä
Rinaldo voisi tulla kotiin hänen PDIS-saoUessaan.
— Jos hän on tehnyt jotakin pa­haa,
tulee h ä n k y l l ä luokseni, ajatteli
hän:'; ja vaikkei olisi myöntänyt sitä
yhdellekään elävälle • onnelle, uskoi
hän; kuitenkin sisimmässään, että se.
mitä Rinaldosta sanottiin, oli totta,
koska, vuokrarahat olivat. poissa.
Alkoi hämärtää, eikä ketään tul­lut
enää hänen luoksensa. Täällä.
vuorilla' kaikki asettuivat, kirjeenkan­tajan-
ja hänen tyttärensä puolelle.
Vanha vaimo risti kätensä sylissään,
ja - yritti lausua Isä meidän, mutta
nuo tutut sanat eivät ottaneet. tul­lakseen;
hän. e i voinut niitä ajatella;
hän ei voinut ajatella mitään muuti
kuin poikaansa.
'"Tämä ei kenties koskaan olisi
tapahtunut, jollemme olisi olleet hä­nen
vastuksinaan, lapsi ja minä", sa­noinhan
itsekseen, ja se ajatus tuotti
hänelle' tuskaa ja omantunnonvai-voja.
^ Mitähän joS' Rinaldo on kuollut!
Jos hän epätoivoissaan ja rangaistuk­sen
pelosta, on surmannut itsensä!
Nönna-Tessa istui penkillä muu­rin
vierellä ja koetti silmillään tun­kea
pimeyden lävitse. Näätä hiipi
tien poikki!: liiaksi kypsyneitä \iiku-
Boita putoili ; kumeasti rapsahtaen
nurmikolle; isoja pilviä purjehti tai­vaalla;
kaikki oli tyyntä ja hiljais­ta
— tyv-ntä ja hiljaista kuin kuo­lema.
Jollei Rinaldolla olisi ollut häntä
ja tyttöä niskoillaan, vaan' hän oli>i
ollut y^ksin,- niin hän kenties olisi w i -
nut viettää iloista elämää ja mennä
naimisiin kenen kanssa hyvänsä.
Nonna Tessa oli elänyt monta pitkää
vuotta vaivoissa, kieltäymyksissä,
tuskissa ja epäitsekkäässä uhrautu­misessa
toisten -hyväksi, ja mitä hän
siitä hyvästä oli-saanut? Ei mitään.
— En ole saanut mitään siitä, ajat­teli
hän, ja-hänen päänsä vaipui nn-nalle,-
kun-vihdoin väsymys uuvutt:
hänen levattoinnutensa ja hetkeks:
tuuditti hänet- uneen.
Hän heräsi äkkiä, säikähtyneenä ja
vavisten kiireestä kantapäähän.
''Sanoitko mitään, poika?'' huu.-:
hän tuijottaen pimeyteen.
Ihmisolennon varjo tuli esiin pen­saikosta,
kiiti pienen ruohikon IX'::<-
ki ja lankesi polvilleen hänen eteer.sä.
"Minä otin rahat ja ostin hänelle
koralIe^'a, ja hän oli luvannut tulla
minun kanssani papin luo, muti--
petti minut ja pilkkasi minua, la
minä löin häntä, eikä kukaan enää
täsedes ylistä hänen kauneuttanNi.
Olen tehnyt syntiä, minä kurja. o'tn
varastanut teiltä ja lapselta. Oi iS'^-
äiti, kirotkaa minut ja antakaa mi­nun
kuolla! Minä ajattelin surmata
itseni; olin mennyt joen rantaan ja
kahlasin veteen, kunnes olin sima