Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 17, 1946

              LAUA>;TAlXA,ELOKUrX 17 P \ I V Ä X \ •
SUKUPUUN
SIIMEKSESSÄ iKirj. LASTU
T7'ATSG.LA killittelen pää kaliel-
IV laan eräsui ny'k\päivien suur-
Iti'hiurhenayte:-mää.- - -—" '
I Hni tapa vaatii ja hengen aate-
! j^,„5'velvoitiaa sellaisissa ta-pauksissa
i \i|;r3dat{amaan kirkkaita kyynelhel-
I miä, Sydäineni olisi varsin (kova, d-
I Ien minäkin sitä tekisi. Siis vu-oda-i
;an kaksi kyyneltä, yhden kummas-
•zii-a silmästäni. Taloudellisisita
syistä olen lottunut • aina demaan
säästäväinen. Verka!ll'een_ vierivät
j,o — eivä: silmäni, vaan kyyndhel-jnet
— alas poskiani ja putoavat
odottavaan kouraani. ' SydaW fus3;aa
\rml katselen niitä, varniistäJLiduh
niiden kirkkaudesta. Sitteriitäaiinän
kourani ylösalaisin ja — huofkaan.
alistuA-^sti. Aivan kuin
V3rb3rougn'r jaarli laihjoittaessaan
kaupunginvaltuustolle Conisbrough-n
Jirjian. Sen, jonka nimi elää ikuises­ti
Sir Walter Scotfin kuolemattomas­sa
teoksessa ••Ivarihoe". Tai Ply­mouthin
jaarli lahjoittaessaan St.
Faga'n'in linnan \VaIes'in kansallis-iTiuseolle.
Eivätkä nämä ole ainoat iahjöituk.
set nykyisessä.Englannissa, eivät lä-himaimkaan.
Niitä tapahtuu kym­menittäin.
Tuskin kuluu kuukautta,
etteikö joku näistä vanhoista ritari-linnoista
siirtyisi jonkin trustin hal­tuun.
Niin on käynyt William Val-loi-
tajan perustmalle Hastings'ille,
joka tosin on jo melkein raunioina ja
yksinäisenne, romanttiselle Li-ndisfar-.
ne'IIe kautta maailman kuuluine ka­lustoineen.
Ja samoin tulee käymään
ruhtinaalliselle Knole-rinnalle, missä
on 365 huonetta ja 52 rappukäytä­vää.
Mikä paratiisi se olisi piilosilJa-oI^
Ton ynnä niille, jotka raikastavat
vaihtelua, .\j3tella, että ihminen
osattaisi elää jokaisen päivän vuo­hta
eri huoneessa!
Entä mistä tämä ääretön lahjoi-
'•'-s^.imma? Kukaan viisas ihminen
uskoisi sen olevan pelkkää hyvän­tekeväisyyttä.
Eikä hänen tarvitse-fcsan
uskoa. sUlä se johtuu vain sii-
'•3,e'tä näiden vanho-jen sukujen jäi-
~ hiillä, joilla vielä sattu-
"'^den eteen ja astui tupaan. -\ino
riisunut päällysvaattensa ja
^ t ä peittuheen hudvinsa, ja niiden
oli ilmestynyt niin kaunis tvt-
Srmon mielestä jo aivan neitonen,
han aivan säpsähti. Joksikin
••'l^anrapäykseksi siinä katseet yh-
>^'2t. Aim>n kasx-oilla läikdhti vie-
_ puna ja svniinsiniset sihnät sä­dehtivät.
olisi Simo halunnut tästä pe-
^^'a pitkiin aikoihin lähteä, mutta
'J-'"tyi, sillä kämpällä häntä varmaan
^.'P^-i^myen odoteltiin.
liten^"^' "J""^^
]U>^ästi. Simo, ja kiitos, kiitos:"
^J-^asti. Aino. Tulen sinua vie-tä.^
I.TfP'^^'^^"^ päästyä Simo heit-
. . uorman päälle selj^feen, ve-li
^r":"^'' IK^itteekseen ja katse-
'J.'''"'^'- ^^^^^^ vähä väliä
fttei , niin linnoavana,
nan ollm koskaan mftö:Jn c«T.
^'^^^ tuntenui
malta on henki tallella — on liian
paljon, aivan liian paljon päänvaivaa
saadakseen hii-nojensa—tulot, menot
ja verotaakat edes vaakaan, puhu­mattakaan
tasapainolain pykälistä.
Eikö siinä ole murhenäytelmää ker­rakseen?
Mitä sanoisivat ^esimerkiksi Berke-ley-
suvun esi-isät, jos näkisivät
asioiden nykyisen kulun? Berkeley-lirina
— missä Edvvard II murhat­tiin
V. 1327 — on ollut suvun hallus­sa
^vuodesta 1117, Se on mitä täy­dellisin
feodaali-ajan linnoitus aina
vallihautaan. nostosiltaan ja oike­aan
köramitukseen asti. Nyt sodan
aJkana 'kuollut viimeinen jaarli ei
jättänyt yhtään jälkeläistä. Ja pel­kistä
kuolinpesän veroista on jo
kymmeniä linnan tiluksista joutunut
vasaran alle. Onsko moista häikäile­mättömyyttä
ennen kuultu? "O tem-poral
O moresi" Voi aikoja! Voi
taloja! huudahtaisivat esi-isät ja
kääntyisivät haudoissaati. Elleivät jo
ole kääntyneet.
••]\rinun kotini on minun linnani"',
kuuluu vanha englantilainen sanan­parsi
ja vuosisatoja on se kirjaimelli­sesti
pitänyt paikkansa. Entä nyt,
mitä nyt tulee tapahtumaan? Xiin,
^kenties hänen on ruvettava sano­maan
nämä sanat samanlaisessa ää­nensävyssä
kuin suomalainen, joka
ei koskaan ole omistanut linnaa,
mutta itänyt — ja pitää — koti­aan
sellaisena.
Ah, nämä vanhat su\'ul! Xiitä
löytyy joka maassa. Suomessakin.
Oih, ja su'kuylpeys! Vuosisatoja van­hassa
puussa saattaa se hiljalleen ui­nailla
ja taas jonnain kauniina päivä­nä
versoa uudelleen ja puhjeta iha­naan
kukkaan. Suomessakin.
Muistan sellaisen puun . . . Ja
hymyilen. Arvoituksellisesti kuin
Mona Lisa.
Jatjkuu.
Ihmisen ei pitäisi olla pessimisti­nen.
Ei ainakaan aikoessaan soittaa
ovikelloa, sillä harvoin tietää Öiän e-deltä
päin mikä onni ja autuus saat­taa
häntä kohdata oven avauduttua.
Mutta minä olin juuri sellainen —
maailman suurin pessimisti — tui­jottaessani
kiiltävää, messinkistä ni-mikilpeä.
Se näytti .niin vieraalta
ja poistyöntävältä. Sellaiseksi ^e
tietysti oli tarkoitettukin, pelotta­maan
pois tungettelijat, jollainen it­sekin
tunsin olevani. Vaikka minul­l
a oli vaaleanharmaa aavistus, että
ensimmämen sana. forsfmästare,
merkitsi metsänhoitajaa, en voinut
käsittää miksi sen piti oUa siinä
ruotsiksi. En tiennyt metsänhoita­jien
kuuluvan kaupungin valiturm-pien
joukkoon, missä keskustelu
poikkeuksetta tapahtui ruotsiksi.
Alas, olin perin typerä! Ynnä maa­lainen.
Varsinkaan en käsittänyt
miksi minun — jonka koti oli oikea
ja väärentämätön aitosuomalaisuu-den
ahjo — olisi tulevana talvena a-sutlava
näiden valittujen luona. M i ­nulla
ei oHut siihen pienintäkään ha^
lua, multa loisin oli säädetty. Minul­la
ei myöskään ollut pJeneinJäkään
.sananvaltaa tässii asiass^i. Eikä y-leensä
missään asiassa.
Painoin siis vapisevalla .sormellan»
ovikelloa. Ovi avautui, ja muhkea
rouvashenkilö nyökkäsi minulle yl­häisyydestään.
-Jaha. jaha. Goddag!'VHän viitta-si
minua seuraamaan itseään, purjcöi-li
edelläni .saliin ja heittäy^tyi istu­maan-
sellaisella voimalla, että noja­tuolin
vieterit tuskasta vongaSitirat
ja sikkurat hänen päälaellaan tanssi­vat
iloista polkkaa.
Jäin 'kohteliaasti seisomaan, mut­ta
hän viittasi tojseen tuoliin. Pol­vet
täristen .istuuduin sen iiärimmäi-selle
laidalle ja pelkäsin vallan vie­tävästi.
Sydämeni oli hypähtänj-t
kurkkuun, kieleni takertunut kitala­keen.
En saanut sanaakaan suusta­ni,
tuijotin vain typeränä kenkiäni.
Siinä sivumennen huomasin, että o-lin
jättänyt ne kiireessä harjaiianatta.
Vilkaisin ylös peläten rouvankin sen
huomanneen, mUtta hän oli vaipunut
omiin ajatuksiinsa. Myöhemmin .sain
tietää, että häti nimitti tällaista het-keä
paljonpuhuvaksi hiljaisuudek-seen.
Ja sattui sellainen hänen elä-.
.. . ^
mässään harvoin, perin harmin.
Minulle se ei kuitenkaan nyt pu­hunut
mitään ja kesti niin kauan,
että luulin hänen jo unohtaneen vä­häpätöisen
olemassaoloni. Vihdoin­kin
aukaisi hän sentään suunsa ja
kysyi, josfko puhuin ruotsia. Pudis-titi
kieltävästi päätäni ja pelkäsin
kahta kauheaaimiin. Hän käänsi he­ti
puheensa suomeksi ja ensimmäi­nen
hämminkini alkoi kadota, sillä
ihuieekseni se. — äidinkieleni — su­jui
häneltä yhtä hyvin kuin itseltäni­kin.
Ehkä paremminkin. Sillä, jos
äskeinen oli ollut paljonpuhuva hil­jaisuus,
niin voitiin tätä hyvällä
syyllä nimittää ylitsevuotavaksi pu­heliaisuudeksi.
Jaha, niin — he olivat .sopineet
äitini kanssa asiat jo keväällä, ja hän
halusikin mieluummin aivan suoma­laisen
tyttärensä huonetoveriksi,
koska hänen "lilla piansa" oli — hm
— hiem.an heikko suomenkielessii.
Seurasi kysymyksiä ja tutkimuksia.
Olinhan varmasti Se — ja — se?
Ahaa, vai niin, siis varmasti. Ikäni,
millä luokalla, y.m.. y.m.? Ynnä seli­tyksiä.
Hänen tyttärensä oli — hm
•— .sattumalta luokkaa alempana,
mutta oh. tämä suomehkieli . . . Her-re
Gud. se oli todella kiusallista!
Luonnollisesti minä ymmärsin, että
heidän käidinkielensä oli hamasta
muinaisuudesta ollut ruotsi, natur-ligtvis?
Tietysti, luonnollisesti minä
ymmärsin. Jaha, mutta eikö minul- .
la ollut enemmän vaatteita kuiti yksi
matkalaukullinen? Oh, siis laiva­rannassa?
No, voisin hakea ne myö­hemmin.
Ottaa tietysti ajurin^Jn-nea
tulisi hy\'äntahtoise.sti mukana­ni.
Ja oli kai minulla etukäteen
viisi ja puolisataa ylöspidosta ja vii­sikymmentä
ma^-kkaa soittotunneis­ta?
Sepä hyvä! Hän. kuten jo eh­kä
tiesinkin, oli itse forstmästarinna
ja talon rouva.
Tämän arvelin tarkoittavan sitä,
että rahat tuli ojentaa yksin hänelle.
Ja kuusi-sataa markkaani katosivat
ihmeteltävällä taidolla ynnä nopeu­della
rouva forstmästarinnan kau­la-
aukosta jonnekin pullean poven
kätköihin.
X i i n , puhuaksemme .soittoluntieis.
ta . . . Ja hän selosti liikuttavan ku­vaannollisesti
kuinika ensimmäinen
ehto sivistyneellä pcrhelytöllä oli ot­taa
musiikkitunteja. Varsinkin,
koska hän itse sattui — kuin taivaan
armosta — antamaan opetusta musii-ki.
s.sa. Xiin, tiety.sti hän itse myö.^
lauloi, mutta vain harvoille, perin
harvoille oli suotu siihen lahjoja,
ymmärsiirhän? Tietysti, luonnolli­sesti
minä ymmärsin._ Olin suora.s-taan
sivistynyt niputjain viimeisen
puolituntisen kuluessa.
"Linnea!-'huusi äitirouva nyt ruo­kasaliin,
missä jo h-etki.sen olin kuul­lut
jonkun liikuskelevan. "Mamma
lilla pia, tässä on huonetoverisi. Vie
nyt hänet . , .Äitirouva viittasi
kädellään erästä ovea kohden,
Käiinnyiu uteliaana istuimellani.
Jos olisin seisonut, olisin varmasti
pudonnut istumaan. iMammas lilla
pra Dii melkein pääiään pitc-mpi mi­nua,
rotevarakenteinen, tukevasää-rinen
ilmestys, jonka lyhyt ylähuuli
oli halveksivasti kohollaan. Sanaa-"
kaan sanomatta käveli hän huoneen
poikki ja .Xitirouvan kat.seesta näin,
että minun tuli seurata häntä. Tein
sen vastahakoisena.
Ovi sulkeutui jäljessämme. Olim­me
nähtävästi huoneessa, joka mei­dän
tuli.^i jrfkaa keskenijmme. Odotin
tytön sano vati jotain, mutta hän kä­veli
ijeilin eteen ja ryhtyi tarkaste­lemaan
itseään siitä sekä sivuttain
käsipeilistä, -kunnes tunsin olevani
liikaa koko huoneessa.
Istahdin tuolille ja mielessäni syn­tyi
pakoajatus toisensa jälkeen. Ajat­telin
jo täti Korpelaakin, missä olin
asunut edellisenä talvena, .ahtaat
olivat siellä paikat kuin Pielaveden
kirko.ssa. Viisi henkilöä sullottuina
keittiöön ja kamariin, pullaviipaieet
niin ohkaisia, että ne pysyivät pys­tyssä
vain, toisiinsa nojaten ja minul­le
vastenmielistä savolaista talkku­naa
rasvan kera syötiin siellä joika
toinen päivä. Sen tähden olin ollut
melkein nälkäikuoleman partaalla.
Sitä paitsi täti Korpela oli syvlisti
uskonnollinen. Niin syvästi, että us.
kaltautuessani lyseon vuosijuhlaan
lähetti hän Hanna-pi.kansa hake­maan
minut heti pois ja ky.syi kyy­nelsilmin
miksi, voi miksi en otta­nut
Jeesu.sta sinne mukaani.
'•Senkö kanssa hän siellä olisi
tanssinut?" kysyi eräs syntinen tyt­tölapsi
viattomin silmin. Ja täti
Korpela sairas.i viJkon ankaraa mie-lenjärkytystä
ja Hanna piika nyyh­kytti
aamusta iltaan niin, että tuskin
voinirme läksyjämme lukea. Joka
aamu hän myö-skin ohensi pullaviirja-leita.
kunnes pelkäsimme niihin kat-sockaan
— kosketuksesta ne ainakin
olisivat hävinneet olemattomiin —
ja vakuutti käheästi kuiskaten, ettei
täti enää kestäisi iltaan tä.«?sä synnin
ja turmeluksen pesässä. Ja että me
joutuisimme vielä syytteeseen mur­hasta
. . .yhyyh! Ei. täti Korpelalle
en uskaltaisi. Jo pelkkä, ajatuskin
sai minut hymyilemään, ja tyttö pei­lin
edessä kääntyi ympäri kuin ni­pistettynä.
' M i t ä naurat? Eikö minulla mu­ka
ole kaunis profiili?" kysyi hän
tiukasti.
Hämmästyin aika tavalla. Sel­laista,
en ollut ajatellutka.in. Mutta
nyr ajattelin. ^.
. '*On kyllä", vastasin totuudenmu­kaisesti,
sillä hänen plirlecn.sä olivat
säännölliset.
'Minut on piirrettykin!'' Hän
vilkaisi jälleen kuvastimeen. "Tai­teilijat
sanovat, että tällainen nenä
on vain aatelissukuisiila. Sinulla on
pystynenä!" la-ukaisi hän sitten.
Ensi kerran tulin »jatellcf^ksi omaa
nenä parfcaani. Kukaan ci ollut sii­tä
aikaisemmin huomauttanut. Kii­tos
ja kumarrus, ettei hän .sanonut
ylöspäin niistettäivä!
"Minä olenkin aatelissukua", hän
jatkoi. "Joku hirflu on vain jättänyt
afsanan pois nimestämme. Ja risti-
(mänimeni on oikeastaan Linnaea bo-realis,"
m
m
t l
. -Ai