Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 31, 1942

              LAUAXTAIXA, LOKAKUUN 31 PXlVXXÄ Sivu S
keskellä Luojan kirkasta päivää,
tuossa hänen nenänsä edessä. Se
tuntui melkein mahdottomalta. Ja
ajatella, että hän, Virgil Wiggins,
voisi nyt lähettää lapsen vanhem­piensa
syliin ja roistot sähkötuoliin.
Mikä merkillinen sattuma. Hän nou­si
epäröiden ja horjui niityllä olevaan
autoonsa. Puron kohina kaikui hä­nen
korvissaan autoon saakka.
Vaisto kehotti Mr. Virgil \Viggin-
'ia pys>Tnään hiljaa.; Hän seisoi kuin
oatias tuijottaen tuuheiden oksien
iäoi muutaman askeleen päässä pori-jevan
puron suuntaan.
Puron toisella puolella d i maantie,
loka kulki upporikkaan Manningin
maaicartanon vieritse. Hyvin hoide-lussa
puistossa näkyivät kuUankiiltä-
\-ät hiekkapolut. Se oli todella kau­nis.
• '- ••
Mr. \Vigginsinä oli salainen into­himo:
runous. Nytkin hänellä, oli
muistio valmiina vaikutteiden mer-lutsemistä
varten. ^luistio ja kynä
olivat jo hänen kädessään, kun hä­nen
vaistonsa yhtäkkiä Ihnoitti—va­roituksen.
^
Hän säpsähti kuullessaan auton
äänen. Isokokoinen auto tuli mut-
.^antakaa näkj^viin ja pysähtyi mel­kein
hänen kohdalleen puron toiselle
puolelle. Kolme miestä nousi autos­ta.
He alkoivat keskustella kiihke­ästi
Miehet näyttivät peloittavilta.
Vain heidän toinen suupielensä liik­kui
heidän puhuessaan. Lopulta yk­si
heistä ärähti niin kovaa, että ^Mr.
\Viggins kuuli: ''Tule, Bermy, on pa­rasta
kiiruhtaa." Kaksi heistä hiipi
aeti. varovaisesti Manningin karta­noon.
Vahdiksi jätetty nojaili auton o-veen
ja tupakoi huolettoman näköise­nä.
Lähes kaksikymmentä minuut- hänen mieleensä, ja kylmät väreet
tia kului, mutta miehet eivät olleet puistelivat hänen ruumistaan hänen
tamiaan runoni^tkiä. Mutta
muistion yhden lehden hän oli kät­kenyt.
Hänen yönsä alkoivat olla kama­lia.
Hänen omatuntonsa ahdisti
häntä yhtämittaa. Rasitus tuntui
vallan tappavan hänet. Xyt hän li­säksi
tiesi, mitä roistot vaativat
Manningilta. Lapsi oli vielä elossa.
\Viggins liesi, että hän voisi vielä pe­lastaa
lapsen, jos . . .
Mr, \Viggins tiesi, että parin mai­lin
päässä oli valtion etsivien vartio-konttori.
Hän päätti poiketa siellä
ilmoittaakseen kaameasta ryöstöstä.
Poliisit pidättäisivät autonj - ja -lapsi"
'P'elästliisi.''Niin hän todella tekisi.
Se olisi hänen velvollisuutensa.
Hän käänsi autonsa maantielle.
Sitten hän hätkähti rajusti. Hän oli
kuullut oksien rasahtelevan. Xyt
hän näki vaarallisen silmäparin seu­raavan
liikkeitään. Hän näki osan
kasvoista ja tunsi miehen Peteksi.
Hänen sydämensä alkoi jyskyttää
niin, että hän luuli pyörtyvänsä.
"Taivas varjelkoon!" hän huudahti
hätäytyneenä.
Nyt hän muisti, että Pete oli jä­tetty
vartioimaan. Tietysti mies oli
nähnyt hänet. Hän oli varmasti hu­kassa.
Roistot pääsevät selville hä­nen
nimestään ja osoitteestaan. Ida
ja pikku \'irginia muistuivat heti
vieläkään palanneet. Mr. Wigginsin
jalat'alkoivat kangistua. Hän kur­kisti
varovaisesti leh\'ien lomitse ja
näki vartijan kääntyneen puroon
päin. Miehen vasemmassa poskessa
näkyi suuri arpi. Mtitta Mr: Wigr
giTB ei oikeastaan tietoisesti käsittä-ajatellessaan,
mikä kohtalo näille
mahdollisesti tulisi. Sitten hän vais­tomaisesti
painoi poljinta, auto lähti,
ja hetken kuluttua hän sivuutti var-tiokonttorin.
Mutta hän ei pysähty­nytkään,
vaan lisäsi vauhtia ja ajoi
kotiinsa. Kello oli silloin viisi. Mr.
nyt huomanneensa sitä, sillä hän oli Wiggins ajatteli kauhistuneena ret-yha
vielä paikan kauneuden lumois­sa.
Vihdoinkin hän havahtui ja päätti
hiipiä jonkin matkan päässä niityllä
seisovaan autoonsa. Mutta silloin
juuri miehet palasivat kartanosta.
Mr. Wiggin5in silmät laajenivat, sil­lä
hän oli nähnyt toisen miehen sy­lissä
mytyn, josta kuului heikkoa va­litusta.
Mr. ^Viggins oli varma, että
aiiehet olivat kuulleet. hänen iänni-keään.
Hänen vaimonsa Ida oli käy­tännöllinen
luonne eikä ymmärtänyt
runollisia ihmisiä. Mutta hän ei
milloinkaan saisi tietää, että Mr,
\Viggins harrasti sellaisia, kaikkein
vähiten hän kertoisi tämänpäiväises­tä.
Iltalehdet kertoivat jo suurin otsi­koin
tapahtumasta. Virgil oli yhtä
kauhistunut kuin Idakin. Hän ei
uskaltanut hiiskuakaan siitä, että oli
tyksestä huohottavan hengityksensä, ollut tapauksen silminnäkijänä. Ida
^•aikka kukaan heistä ei katsahtanut- tietysti pakoiltaisi hänet heti soitta­kaan
häntä kohdeiL
•'Saitte siis hänet, Dutch?" varti­jana
ollut mies huudahti.
"Tottahan nyt. Mitä varten luu­lit
meidän tulleen tänne, Pete?'' Pu­huja
kääntyi sitten Bennyyn. '-Me­ne
lapsen kanssa takapenkille ja las-hänet
lattialle. Minä ajan. Jää
sinä,
maan poliisille, jos tietäisi asian.
Mutta samalla hän oli kovin levoton,
sillä lehdet kertoivat nuoren Mrs.
Mamimgin olevan epätoivon partaal­la.
Mr. Wiggins taisteli omantuntonsa
kanssa kolme päivää. Hän harkitsi,
kertoisiko poliisille tietonsa. Siten
Etsi\'ät olivat taas käyneet hänen
luonaan. Etsirät teki\-ät hänet le­vottomaksi.
Voisivathan lapsenrj-ös-täjät
ryhtj^ä epäilemään hänen kes­tävyyttään
ja sulkisi\-at \*annuudek-si
lyijyllä hänen suunsa. Hän oli nä-
P.äklen- seairaavan itseään.
Ja kerran toimistoajan päät>ttyä,
hän näki toimiston uuden käjtävän-puhdistajan
kulkevan toimiston lasi­oven
ohi. Hän näki miehen \'ain \-i-laukselta,
mutta miehessä oli jotakin
tuttua. Aivan oikein, hänen vasem­massa
poskessaan oli arpi. Siis Pe­ter
I \*eri tuntui jähmettyx-än hänen
suonissaan.
Katuikkuna hänen selkänsä taka­na
oli avoinna. Hän kääntyi nopeas­ti
ja tarkasteli katua. Siellä ei ollut
ketään, jolle hän olisi voinut antaa
hätämerkin. Kääntyessään uudel­leen
hän näki puhelimen. Hän olisi
hyvinkin ehtinyt tarttua siihen, ellei
olisi jäänyt kuuntelemaan viereisestä
huoneesta kuuluvia askeleita. Ku­kahan
siellä mahtoi olla?
Hän istui liikahtamatta, mutta hä­nen
ajatuksensa toimivat huimaa
vauhtia. Sitten hän teki päätöksen­sä.
Hän päätti soittaa poliisikomi-sarioUe
ja esittää valituksen etsivien
yhtämittaisista kuulusteluista. Rois­tot
voisivat muuten epäillä, että hän
sittenkin tietää jotakin. Viereisessä
huoneessa vaaniva mies kuulisi nyt
hänen keskustelunsa ja antaisi siitä
rauhoittavan selostuksen tovereilleen.
Päätökseensä tyytyväisenä Mr.
\\'iggin5 tarttui hymyillen kuulotor-veen.
'Toliisilaitokselle, olkaa hy­vä."
alutta sen enempää hän ei ehtinyt­kään
sanoa. Hänen eteensä oli pon-nahtanut
arpikasvoinen mies, jonka
kädessä oli uhkaava ase. Hän tunsi
mehen hyvin. Siinä Pete nyt oli,
'Tankaapas puhelin pois", mies
komensi.
Mr. \Viggins ei liikahtanutkaan.
Hänen kuivettuneet huulensa vavah­telivat
hermostuneesti, kun hän yrit­ti
sammaltaa: "Mi-minä vain . . ."
Isokokoinen pistooli miehen kä­dessä
laukesi kahdesti. Mr. \Viggin-sin
kädet heilahtivat ja hän kaatui,
kaataen tuolinkin. Hänen päänsä
kolahti ikkunalaudalla olevaan kuk­karuukkuun,
joka putosi kadulle .
Mr. AViggins kuoli.
pean raporttinsa, ja poliisi alkoi he­ti
toimia.
Konstaapeli Mulligau tarkasteli
huonetta ja ihmetteli, miksi tämä
murha oli tehty. Sitten hän muisti,
että häh ehtisi mainiosti tupakoida,
ennenkuin pojat saapuisivat. Etsi­essään
savukkeita osui paper4>ala
hauen sormiinsa. Vilkaistuaan sii­hen
hän melkein jähmettyi,
•Pete, Dutch, Penny Hän
luki lisäksi kuvauksen roistojen ulko­näöstä
sekä sanat: "Mamiingin lap­si.'-
Konstaapeli Älulligan kohotti kä­tensä
ohimoilleen. Asennossa seisten
hän katsoi kunnioittavasti vainajaa.
"Jopa nyt jotakin", hiin mutisi.
"SyoksjTi tänne' haukkuakseni jon­kun
huolimattoman liikemiehen tai
kömpelön xMhtimestarin, mutta sään­kin
Manningin lapsenryöstö jutun
ratkaisun.' Hän tuijotti Virgil Wip-ginsin
ruumista. "Hän ei tosin näy­tä
siltä — ainakaan tuossa kunnos­sa'',
hän mutisi, "mutta hiin oli te­räksinen
mies."
Ida \Viggins menetti'paljon menet­täessään
miehensii, joka oli uhrannut
henkensii pelastaakseen Manningin
lapsen. Mutta hänen suruÄsa lieve-'
ni paljon joka kerran, kun hän sai
kertoa ystävättärilleen miesvaina­jansa
urotyöstä.
Viimeinen toivomus
Xäin unta: vasten seinää .
minä vankina kyyhötin . . .
Ja eversti kaskipäinen
ja viiksiii ryövärin,
ntua viitaten sapelillaan,
murisi: — Sclva sitten ties!
Mut viimeinen pyyntös sentään,
piru vie, toki vinkaise mies f
Xiin selkäni suoristin, virkoin:
— Ah, Herra Kenraali, suo '
Firenzcen minun matkata, missä
silkkiorjat huivit on nuo.
Sillä sen, jonka sieltä ostin '
kerran vaimoni harteille,
sinä päivänä, jolloin hän itki,
vei sotamichcnnc.
Sen jälkeen soisin vielä
nähdä kotimaanikin,
oman eukon ja pirpana^ kouraa
pudistaa isäukkelin.
Taas äitini vanhan soisin
sitä herkkua laittavan,
minkä entispäiviltä muistan
niin oivalta maittavan.
1
Tapahtuiko rikos aivan hä-nen-
silmiensä edessä? Hänen aja- nenkin tyttärensä, tappaa Idan ja ha­ansa
sekautuivat. JHikihelmiä . ne itsensäkin.
kohosi hänen-otsalleen. Hän luuli Seuraavana päivänä hän sai kir-
PFÖrt>-x-änsä. Vasta auton, lähdettyä jeen, Roistot siis tiesivät kaiken 1
Jii^eeUe hän havahtui ja huomasi Kirje pakoitti hänet tekemään lo-Ä-
änsä kädessään kvnää ja muis- pulIisen päätöksen. Hän ei kertoisi
tiota. Hän alkoi nopeasti kirjoittaa, poliisille. Kirjeen lopussa oh sana
^^'^si hän sai \nelä selvän auton
'Numerosta. Sen hän kirjoitti muis-
Jiia..samaten kaikki nimet, jotka oli
j^uullut: "Pete, Dutch, Benny. . . . '
J^uksi hän muovaili joitakin lyhyi-
^- mutta selittäviä sanoja miesten
^Äonaöstä. Tällöin hän muisu Dut-chm
viikset, Peten arven ja Bennyn
P-^i-^^kinai^ea nenän.
^^r. Higgins ei ollut enää~runon-
^Hmärcn vaUassa. Hän lysähti
PtttmruneoUe ihmettelemään. Vin-
-Manningin lapsi oli siis ryöstetty
'kuolema', joka merkitsi sitä, etta
hänen elämänsä siinä tapauksessa he­ti
päättyisi.
Mutta vaikenemisestaan huolimat­ta
Mr. \Vigginsiä kuulusteltiin. Jo­ku
oli nähnyt hänen autonsa Man­ningin
kartanon lähetiyx-iilä ryöstö-päiväna.
Mutta \Vicgins väitti', ettei
hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään.
Hän kertoi sellaisesta taipumukses­taan
runouteen ja käsineistään yksi­näisillä
paikoilla, missä luonto oh
kaunista. Hän näytti muistioonsa
Konstaapeli Mulligan kuuli räsäh­dyksen,
kun kukkaruukku särkyi as­falttikatuun.
Hän vilkaisi ylös, nä­ki
avoimen ikkunan ja laski nopeasti
kerrokset. Siellä oli varmasti joku
kömpelö nahjus, joka tuolla tavalla
asetti 'ohikulkijat vaaranalaisiksi.
Hän päätti antaa hyvän läksytyksen
mokomalle. Katsahdettuaan särky­neeseen
ruukkuun hän huomasi sir­paleiden
joukossa paperipalan. Hän
otti sen ja kiiruhti nopeasti raken­nukseen.
Kuudennessa kerroksessa
hän tempasi oven auki ja syöksyi
\Vigginsin toimistoon.
Hän pysähtyi yllättyneenä nähty­ään
lattialla verisen ruumiin, mutta
selvisi hämmästyksestään nopeasti
ja tarttui puhelimeen. Vartiossa ole­va
päivystäjä sai kuulla hänen no-
Ja vihdoin tahtoisin saadöT
pari kirjaakin tuttua,
sekä kuulla sävelmän armaan
erään Veljen viulusta 1
Ja, kiittäen suopeudesta.
Herra Marsalkka, pyydän nyt
heti tavata ystävän rakkaan,
jonka tuoni on ryöstänyt . . .
Sc parrakas ryöväri nauroi
ja kohensi kaskiaan.
Sanoi: — Oitis lippaasta tästä
nyt Pyyntösi täyttää saan!
Xiin rasian taskusta otti,
latas, pistoolin, suuntasi päin . .
Herätessäni, armias, suoraan '
minä loistavan auringon näin!
VXO EXG.
1
7
il
1
Monelle nykyajan nuorelle tulisi
heidän syntymäpäivänsä aamuna
huomauttaa: Kunnioita isääsi ja äi­tiäsi!
• • •
Tietojen hankkimista siscUeen ci
ihminen koskaan kadu.