Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 29, 1947

              — Leon, sinä et saa lähte^ Islantiin
, . .sinä ypit yhtä hyvin olla tyytyväi­nen
kalastelemalla lahemmillä vesinä.
Se on aivan liian kaukana, näetkös. Ker­ran
voi mennä sinne, mutta ei tule enää
koskaan takaisin . . . E i , sinä et saa läh­teä
Islantiin.
Leski Kervella syleili uudelleen poi­kaansa.
— Me'astumme vanhaan kotiseu­tuumme
Camaretissa, jota sinun isäsi
e» koskaan voinut unohtaa. Siellä voim­me
elää rauhassa. Älehän olemme siellä
kaukana tästä kauheasta merestä, joka
on vienyt minun Tristan-raukkani.
Samassa astuivat sisään Leon molem­mat
sisaret Yvonne ja Louise. »He oli­vat
kymmenen ja 15 vuoden vanhoja
reippaita, päivänahavoittamia tyttöjä,
jotka olivat nähneet päivän, valon Bre-tagnen
luodoilla. Äiti tarttui heidän
käsiinsä ikäänkuin suojellakseen heitä­kin
siltä vaaralta, jolta hän tahtoi poi­kaansa
varjella, ja sanoi yhä uudestaan:
—Leon ei saa mennä Islantiin . . .
me asetumme asumaan Camaretissa.
Tämän hän sanoi erityisellä ponnella
oikealla bretagnelais-murteellaan, joka
niin hyvin sopi ympäröivään luontoon,
•muistuttaen iskevällä tavallaan aaltojen
iskuja kylmiä kallioita vasten.
Kervella kuului vanhaan islantilaiseen
kalastajasukiiun. He olivat umpimie­listä,
rohkeata ja kärsivällistä väkeä,
jotka seitsemäntoista sukupolven ajan
olivat taistelleet myrskyä ja merenaal-toja
vastaan. Ei Tmhempää kuin 23 su­vun
jäsentä oli löytänyt hautansa aal­loissa
— niinhyvin isiä kuin poikia —
mutta suku oli kestänyt tämän tappion
ja kyennyt säilyttämään olemassaolonsa;
Kuolema nieli lakkaamatta miehiä Ker-
-vellan suvusta, mutta naiset vomia-kasrötirisia
kun olivat — pitivät huolta/
suvun jatkamisesta.
— Leon, sinä et saa lähteä Islantiin
. . . me menemme alas Camaretiiri.
Ja kuten leski oli sanonut, niin ta­pahtuikin.
Kervdlän perhe vetäytyi
rauhallisemmille seuduille.
Camaret on pieni vähäpätöinen kau­punki
Brestin niemimaata leikkaavan
sisimmän lahden rannalla. Korkeat lare-tagndaisct
luodot suojelevat sitä merel­tä
ja tuulilta ja näyttää kuin olisi mei­dän
nykyaikainen kulttuurimme jättä­nyt
sen melkein koskemattomaksi. Ta­lot
olivat enimmäkseen pieniä ja vanhan-puoleisia.
Hotelleja puuttui tai olivat
ne ainakin aivan alkuperäisiä. Kalas­tuksella
elävä väestö taistelee kovaa elä-mäntaistelua
— kynsin ja hampain läy-tyy
ottaa vähäiset elämäntarpeensa.
IVfutta kaikki on kuitenkin hiljaista ja
rauhallista, juopuneita näkee tuskin kos­kaan
teillä ja väestön elämä on sääste­liästä
ja kieltäymyksiä täyTinään. Yh­tä
hy\'in ovat he t}ytj*\^isiä omaan
maailmaansa.
Tällainen oli ulkoa katsoen kaupunki,
jchon Kerveiran perhe asettui. Ja san­gen
helposti kotiutuivat he täällä.
Leon kalasteli. Hänen retkensä me­relle
eivät olleet samaa uskaliasta, roh­keata
laatua kuin Tristanin, mutta ne
eivät olleet myöskään niin tuottavia.
Meri se oK. joka antoi kalöstusonnen.
Jr kelpasi kyllä koettaa voittaa sen suo­siota,
mutta \'arovasti, sillä merellä oli
kolme tuhoisaa asetta — ryntäävä myrs­ky,
kavalat, murhaavat kalliot ja kaik­ki
niele\'ä sj^-yys. Meri on vaarallinen
tuttava, kutsuu kauniilla lupauksilla
kuin nainen, mutta lyö kuin kauhea jät­tiläinen.
Kaiken tämän oli Kervella jo oppinut
ja saanut kokea. Mutta hän tunsi it­sensä
kuitenkin sangen onnelliseksi tääl­lä
Camaretissa. Leon meni kyllä usein
merelle, mutta palasi tavallisesti pian
kotiin. Louise hoiti taloutta ja kulutti;
vapaat aikansa nuoruudet! viattomissa
haaveiluissa. Kymmenvuotias Vvonne
kulki iloisena ja onnellisena jrmpäri luo­toja
ja raikas merituuli tuprutteli hänen
kiharaista tukkaansa kuten meriköyn-nöksiä.
Parin onnellisen kalastusmatkan jäl­keen
sai Kervelian perhe ostetuksi it­selleen
/muutamia lampaita.
Yvonnen hoitoon uskottiin lammas­lauma.
Hän l^ulutti nuo pitkät paimen-päivät
niin hyvin liuin voi. Hän poimi
kukkasia, hän heitteli "voileipiä" alhaal­la
lahdella ja puheli lampaittensa kans­sa,
huhuili kallioille ja merelle ja kuun­teli
kuinka kaiku palautti huudot. Raitr
tiissa meri-ilmassa kehittyi hänestä pian
kaunis kuin pronssipatsas.
Eräänä päivänä, kun hän oli menossa
poimimaan lehtokukkia kallion juurelta,
sai hän tikun sormeensa. Hänen imi-eSsään
verta haavasta lähestyi 13-vuo-tias
miehenalku ja kysyi jos se teki ki­peätä.
Hän oli ulkona vartioimassa
isänsä vuohia. Hän ei kylläkään näyt­tänyt
olevan niin kiintynyt työhönsä,
§illä vuohet näkyi\'ät olevan kaukana
ja kyllin etäällä, turvallisen välimatkan
päässä vartijastaan. Mxrtta mitä se te­ki?
Nuori vuohipaimen istuutui toisen
viereen-ja aloitti heti iloisen puhelun.
, — Mikä on nimesi? kysyi hän. ^
— Yvonne . . . Entäs sinun?
— Jeah-'Marie. Etkö tunne isääni?
Hän on usein 3arazeurin luona — maja­talon
isännän, kuten tiedät.
. — Joo — ehkä tunnen. Mutta mikä
on isäsi nimi?
— Dagam . . . ja hän on kalastaja.
— Jassoo! — Sinun nimesi on siis
myös Dagarn?
— Kyllä, aivan varmasti — ja minä
talo vieläkin kuin seitsentoistavuotiaallau
Koko Pariisi laulaa Mnen kanssaan
surujaan ja ilojaan, mutta .varsinkinHo-
Jaan,
tiedän kyllä kuka sinä olet, vaikka em­me
ole vielä sattuneet tapaamaan toi­siamme.
— Oletko sinä maalta?
— Ei, minä ^ en ole koskaan ollut
muualla kuin Camaretissa, mutta minä
tunnen koko rannikon täällä kuin viisi
sormeani — ja kaikkialla — täällä puo­len,
ja kauvaksi' tuolle puolen, selitti
poika viittoen sormillaan.
Osoittaen korkeita kallioita sanoi hän:
— Jos tahdot, Yvonne, näytän minä
jonain päivänä koko seudun sinulle tuol­ta.
— Oi kyllä, kyllä — sitä minä var­masti
haluan Jean-Marie.
Molemmat istuivat hetkfen hiljaa.
Heillä ei ollut muuta sanottavaa toisil­leen.
Sitten muistivat he kaittavansa
ja alkoivat etsiä lampaitaan ja vuohiaan,
jctka nekin \'ähitellen olivat alkaneet
tutustella keskenään.
. * * *
Siitä pitäen olivat Yvonne ja Jean-
Marie hyviä, ystäviä.
— Lampaat juoksevat pois Yvonnen
luota, sanoi muori Kervella jxiätään
pudistellen. Ne saavat tulla omin neu­voin
kotia, kun Yvonne ei muista niitä
enää paimentaa. No, lapset saavat
kernaasti huvitella, heillähän näyttää
olevan niin hauskaa yhdessä.
Ja Jumala tietää, että heillä oli haus­kaa!
\Tidessä kulkivat hc ympärislös-sii
kaikkialla ja kalliot kajahtelivat hei­dän
iloisesta naurustaan. Kun oli pa-kovesi
ja meri pakeni luotojen taakse,
voitiin kosteista vuoriluollsta kuulla hei­dän
nuorteat, voimakkaat äänensä yli
meren pauhunkin, kun he huutelivat toi-silleen.
Jean-Marie näytti hänefle kuin­ka
kalastus tapahtuu, sKnätoiitaessä.oli
hänellä kuitenkin kovin alkuperäinen
kalusto — vain yksi,koukku |a siinä
syöttinä" vudrisiniptikka. Väliin kahlai­livat
he polvia myöten vedessä ja naut­tivat
tavattomasti piUoutuessaan toisil­taan
korkean, pehmeän meriheinän se­kaan.
Ja väliin he olivat nii|i rohkeita,
että uskalsivat astua johonkin pieneen
veneeseen, koetellakseen merimiestai^
toaan, tosin kyllä ihan rannikon lähei­syydessä.
Nousuveden alkaessa seura^at he
mielenkiinnolla veden'nousua ja vetäy­tyivät
sen mukana maata-kohti. Vvonne
sitoi kimppuja ja seppeleitä-kuleista —-
kapsifoliumia, hochia, eternelliä j a tim­jamia
käytettiin niihin — mitäpä muu­ta
kukkasia itara kallioluot<)-maailma
voisikaan tarjota.
Ei mennyt. päivääkään, etteivät he
olisi>keksineet jotain uutta soppea siellä
täällä kallionkoloissa, johon meren aal­lot
ei\'ät ulottuneet, mutta tunsivat kui­tenkin
niiden lyövän kallionkielekkeitä
vastaan.
Ja kun oikullinen meri peloitti tai yl­lätti
heitä, oli Jean-Marie aina valmis,
kuten kohtelias ritari ainakin, kanta;
maan pikku ystävättärensä pois vaaral­lisista
paikoista. Toisinaan meni, hänen
ritarillisuutensa niin pitkälle että hän,
kaikki voimansa ponnistaen, nosti Vvon-nen
käsivarsilleen ja kantoi hänet jolle­kin
kalliohuipulle, näyttääkseen hänelle
koko avaran maan, kuten hän sanoi.
Silloin nautti hän tavattomasti, koko
nuoren ja kokemattoman sydämensä in­nolla,
kun, Yvonnen tuulessa liehuvat
hiukset kutkuttivat hänen kasvojaajii.
Siten kuluttivat aikaansa nämä nuoret
taimet, joita kauniimpia tämä köyhä
seutu tuskin-koskaan oli nähnyt.
Jean-]Marie vei myös pikkuystävänsä
paikoille, joihin ei kukaan matkustavai­nen
vielä ollut uskaltanut mennä, — kor­keimmille
kallionhuipuille ja Icauimpana
meressä oleviin kalliorotkoihin. Siellä
makasivat he kaikessa viattomuudessa
ja rupattelivat lapsellisesti kaikkea, kor­kealla
pään päällä sininen taivas ja al­iansa
vyöryvä kohiseva meri.
Heidän lapsenmielensä ei säikkynyt
vähästä, vaan ottivat he kaikki vastaan
omalla iloisella tavallaan. Tulipa myrs-puuska
tai vyöryvä suuraälto, tervehti­vät
he sitä iloisilla huudoilla ja naurul­la.
Vähitellen opetti Jean-iMarie —
kotikaupunkinsa kasvattina — Yvon-nelle
jokaisen^ paikan nimen ja merki­tyksen.
— Katsos, tuolla on Penglas — ja kol­mas
huippu täältä on la Fourche — ja
kaukana — kaukana tuolla on la Por-queth.
Ja Jean-^Marie seisoi vieressä
varmana kuin kokenein vuoriopas.
Yvonne ei koskaan maailmassa ollut
muistanut mitään nimeä, eikä muista­nut
niitä nytkään, varsinkaan näitä yh-teensotkettuja
nimiä vuorenhuipuista,
luodoista ja saarista; hän kuunteli mie­luummin
Jean-Marien kutsuvan vuohi­aan.
Mutta mitä se teki? He olivat
onnellisia ja huvitteHvat lapsellisessa
viattomuudessaan. Ja eihän ollut help­poa
Yvonnen muistaa nimiä, tun itse
luodotkin, veden noustessa Ja myrskyn
ajaessa aaltoja, usein vaipuivat meren
helmaan.
"~Mutta mitään runollisuutta, mitään
maalailevan mielikuvitusta ei ollut y-lecnsä
rannikkoväestön mielessä, ci var­sinkaan
niiden — kuten nämä kaksi —
jotka olivat syntyneet ja kasvaneet tä­män
mittaamattoman, alati kuohuvan
meren äärillä. Voidaan sanoa, että hei­dän
mielikuvituksensa nousi ja laski yh­tä
haavaa nousu- ja pakoyedcn kanssa.
Se oli meri, ja taas meri, joka antaa
heille intoa ja innostusta — tuulet ali­tuista
ja loppumatonta musiikkia. Ja
se oli juuri tuulet, joita Yvonne — sa-
Canädän intiaani Harry Smith, Brant-
Jordin, Ont. intiaanialueelta, osaUistuu
io toisen kerran Holhnvoodin filmiin.
moinkuin Jean-Mariekin — hartaam­min
kuunteli ja parhaiten tajusi. Hän
ei pelännyt sitä mutta väristys kulki hä­nen
lävitseen usein, kun myrsk3Tipuus-ka
saavutti hänet luodoilla ja kieppui
Mnen ympärillään kuin villiintymt koi­ranpentu.
Se karaisi hänen nuorteaa
ruumistaan ja herätti hänessä cutoja
tunteita.. Hän kuunteli myrskyn pau­hua,
kuten joku toinen kuuntelee näky­mättömän
ääntä, jonka omistaja tun­tuu
suurelta ja vaikuttaa valtavalta.
Rotkoissa kuunteli hän myr?kyn ulvon­taa,
joka kaikui yltVmpäri kuin hornan
soitto ryskyen ja paukkuen ja vapisut­taen
maata. ^Myrsky ja tuuli — ne oli­vat
hänestä miltei suurin mahti r-aail-massa
— toisinaan oli se lempeä ja so­vinnollinen,
toisinaan kauhistuttava ja
sovittamaton.
•Voipa melkein sanoa, että se oli nius-ky
— tuulet — jotka antoivat Yvcnnel-le
hänen uskontonsa.
Islantilainen k^alastajaväki yleer^ä oa
vakavasti uskonnollista väkeä. Vvonne
Kervella sitä vastoin sai vähäisessä mi^
likuvituksessaan vaan epämääräisen kä­sityksen
uskonnosta ja sen vaikutubei-'
ta elämään. Hänen uskontonsa oli e-nemmän
taikauskoa, huolimatta siitä,
että hän^ei tuntenut mitään legeadoja
tai mielikuvituksellisia kuritteluita.
Rannikkoväestöllä oli jo synn\-nniinen
taipumus haaveiluun. Meri - äänen
käsityksensä mukaan — oli itsessään
niin syvää, niin tutkimatonta ja niin |
ikuisesti kaunista, että sen ehdottamas-ti
täytyi tehdä suuren ja valtavan vai­kutuksen
jokaiseen, joka tuli kosketuk­siin
sen kanssa.
Se oli senvuoksi, kun tämä kakftaja-väki,
niin Englannin kanaalissa ku^n • -
lännin rannikollakin, missii beilU «^
vain pienet majansa ja alukset on-a
heidi^_kaikkensa, niin suuresti ja ect«^
muuta kunnioittivat meren majestee
tia. . ,
.Aivan'tietämättä valtasi tämä l u -
non suuri runous, tämä luonnonpalvo
Vvomien. Hän voi usein pitkiksi ajo^
si vaipua riemumielin tarkastamaan ^
kuvia valkeita kallioita ja vihreitä nu-mia.
Niin, lopuksi kiintyi hänen
mionsa jokaiseen pieneen ^3'"^'
ja sen muodonvaihtelut huvittu^^ na.^
tä. Mutta ennen kaikkea huvitti ^
tä mcrenvaihtclut, veden en vann}
LAUANXAINA, -RiABBÄSKUUN 59 PÄIVÄNÄ