Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 18, 1954

              Koulut ovat avanneet oveaisa taas tuhansille lapsille, jotka dvat ryhtyneet opis­kelemaan
esi kertaa koulujen sisäpuolella. Kuvassamme ovat sisarukset Jean,
John ja Judy Dimmock, West Hiilistä, Ont, kolmoset, jotka juuri kouluikään
pMstvään ovat alkaneet opintonsa.
Autonajurin onni
nä nähnyt ainoatakaan jalokiven sirpa>
letta.
Timantti an Brasiliansa |o nykv;ijin
har\-inäinen Se aika on ohi, jolloin Bra­silia
oli n>aailman suurin tknantin tuot­taja.
X y l y-iän saadaan vain värillisiä,
j i s . puolijalokHiä, mutta niitä sitä enem­män.
Jalokivien arvo ei kuitenkaan riipu
p:.ljoudei.ta, \aan harvinaisuudesta.
Ametisti on syvänsinen. purppuralle
vivahtava, hmimattavasti eurooppalaista
sisartaan kauniimpi jalokivi. Syvänkel-tainen
zitriini on puolijalokivi. Sitten on
ialotop:.a i . limmikin tai vanhan port­viinin
värinen, turmaliini, melkein min­kä
värinen tahansa, vaikka arvokkain
erittäin harvinaisena smaragdinvihreä-nä;
verenpunainen granaatti, krysobe-rylli.
joka loistaa pyöreäksi hiottuna
kuin kissan silmä, joksi sitä Brasiliassa
nimitetään]-in ja lopuksi Paulon löytä­mä
berylli, joka on harvinainen ja sen
vuoksi kaille Tämä berylli voi olla kul­lankeltainen
kuitaberylli tai punainen
kuin aamurusko, jolloin se on niorganiit-ti.
Berylli voi myöskin olla vihreä kuin
kevään ensinmiäinen lehti, tai vihreän-sininen
kuin merivesi, jolloin sitä nimite­tään
akvamariiniksi, merivedeksi.
Tällaisen sammaleenvihreän, sinivih-reän,
kimaltelevan akvamariinin löysi
autonkuljettaja Paulo Zamprogno. Sel­laisen
hinta saattaa olla kunnollisesti
hiottuna 50 dollaria karaatilta, eli 200
dollaria "rammalta. Paulo huomasi he­ti,
että hänen löytämänsä akvamariini
oli sangen harvinaista laatua ja että sen
kyky heijastaa sinertävää väriä oli erit- ^sta, että lentäviä lautasia tulee laskeu-
EI vara venettä kaada. Päivän hyvä
vitsi, jossa on totta toinen puoli, kertoo
eräästä amenkkalaise.sta asianajajasta,
joka on kilpailun kovassa koulus.sa kek­sinyt
sellaiseni nokkelan tempun, että
lähettää jokaiselle vastavihitylle käynti-korttinsa.
jossa on seuraavanlainen
teksti:
•Koska olette nyt menneet naimisiin,
on avioeron mahdollisuus myöskin tar­jolla.
Kääntykää luottamuksella puo­leeni.
Asianajaja Kric Dundley."
Mutta saman sananlaskun mukaan
toimii muuan toinenkin mies. Tämä ei
ole enää vitsi, vaan totinen elokuun jut­tu,
joka on eräissä su6malaisi,<sa s;ino-malehdis,
sä ollut totisennäköisesti oikein
kahdella palstalla.
Ky.symys on nimittäin eräästä eng-,
lantilaisesta kirkkoherrasta, jt>ka ke-hoittaa
seurakuntalaisiaan opettelemaan
'edes jossain määrin" tuntemaan kier-totähtii^
n käyttäytymistapoja, että voi­sivat
vastaanottaa ensimmäiset avaruu­desta
saapuvat vieraat asiaankuuluvalla
tavalla. Kirkkoherran nimi on R<mald
Cartmel ja hän kuuluu kuninkaalliseen
tähtitieteelliseen seuraan, kerrotaan
uutisessa.
"En ole tosin nähnyt lentävää lau­tasta,
mutta ei jnässä ole mitään naura-mistä",
kirkkoherra Cartmel huomaut­taa.
Hänenpä se pitäisi näitä asioita
tuntevana tietääl "On varsin mahdol-
BRASH-l.VA sanotaan tulevaisuuden
fuurvallaksi, rajattomien mahdolli­suuksien
ma^^ksi. jossa -voi tapahtua mel­keinpä
mitä Inhansa ja jossa rutiköyhäs­tä
miehestä, garimpeirosta (jalokivien
etsijä) voi tuMa yhdellä iskulla miljonää­ri.
Vielä muutamia kuukausia sitten On-can
erämaakylä oli vain nimensä (Onca
— jaguaarien luola) arvoinen kyläpa­hanen,
jossa ei ollut enempää kapakkaa
kuin gasolini.^semaakaan, mutta nyt se
on 50,000 aiukkaan kullankaivajakau-punki
kaikkine siitä johtuvina mullistuk­sineen.
Kai) keen tähän on syynä vain
sellainen sattuma, että autonkuljettaja
Paulon 194^-mallisesta Fordin kuorma-autosta
katkesi etuakseli tiellä Oncan
kylän kohdalla.
Autonku!jenaJ3 Paulo Zamprogno oli
juuri ennen joulua viime vuonna'kuor­ma-
autollaan matkalla Santosta Minas
Gervaisin vakioon raskaassa tiili-, kan-keutui
tielle kiroilemaan niin hartaasti
kuin vain brasilialainen autonkuljetta­ja
voi kirota. Takaa tuleva auto pysäh­tyi
hänen kohdalleen ja sen kuljettaja
Picuiero ryhtyi auttamaan Pauloa ma­naamisessa.
He manaeivat sen sukulai­sen,
joka oi! myynyt ikälopun Fordin
Paulolle, Bra-ilian hallituksen, joka ei
ollut tasoittanut tiellä ollutta kuoppaa
ja lopuksi Ircko Oncan kylän, jossa ei ole
edes huoltoasemaa. Kun tämä alkuoh-jelma
oli suomitettu, Picuiero lähti jat­kamaan
matkaansa ja lupasi lähettää
apua noin 75 mailin päässä olevasta
Alantenasta
Paulo oli tottunut viettämään aikaan­sa
Brasilian aavikkojen asumattomilla
teillä. Hän kaivoi kuormastaan kuivat­tua
lihaa, vaimonsa evääksi panemia
mustia papuia ja palan painikkeeksi pul­lon
mainiota sokeriruokoviinaa. Ravit-tuaan
itsensä kylläiseksi hän aikoi nu-gas,
kuivaliha- ja sokeriruokoviinalas- kahtaa auton koppiin.
tissa, kun hänen autonsa etuakseli yht­äkkiä
k ä t k e j a hän jäi tielle. Paulo las-
Iltapäivä oli kulunut pitkälle ennen­kuin
setä Levantjev hyvästeli sukulai­sensa.
Hän pyysi heitä vastavierailulle, mw\-
^3 Jegor sanoi:
— Kunhan täti ensin vierailee meillä,
nnn kyllä varmasti tulemme.
Kotiinpäin meloessaan ajatteli setä
onnellista pientä p e s ä ä , J o n k a ylpeän
su\-un jäsen on perustanut köyhän tor-
Pan tytön kanssa. — He ovat onnellisia,
jota iloa en itse ole saanut nauttia.
; heillä on rikkautta, mutta olemme köy­hääkin
köyhemmät, sillä kodissamme ei
rakkaus, ajatteli hän surullisena,
-^'tten välähti uusi ajatus herra Levant-
^•'>^a; — Luovutan Juhani Vilmille sen
'orpan tikm aivan omakseen.- Eikä
f"ernp, tarvitse tehdä päiviä torpan
^'Jokrasta. ajatteli hän, mieli keventy­neenä.
auraavalla kerralla vei setä häälah-
Je^orille ja Annikille. Lahja oli
rahana, eitä
'«avat.
Mutta alkcholi antoi hänelle jaloja
täin arvokas ominaisuus.
Kun Mantenasta lähetetty apu seitse­män
tunnin kuluttua saapui, vihelteli
Paulo onneHisena viimeistä brasilialaista
iskelmää apuun tulleen autonkuljettajan
ihmeeksi. Tämä luuli löytävänsä kärtyi-sän
miehen, alutta hän ymmärsi asian
omalla tavallaan nähtyään tien vieres­sä
tyhjän pullon. Paulo antoi hänen jää­dä
omaan uskoonsa ja piti salaisuuden
omana tietonaan.
Seuraavana päivänä Oncan asukkaat
ihmettelivät ja pudistelivat päitään, kun
he näkivät Paulon tiellä peittämässä
kuoppaa. He eivät olleet milloinkaan
nähneet sellaista lähimmäisen rakkautta.
Mutta Brasj!'an kuumuudessa on mo­nen
pää seonnut ennenkin, he ajatteli­vat.
Kun Paulo oli "täyttänyt kuoppaa"
kolme päivät, heräsi kyläläisissä epäilys.
Mies voi olla hullu, mutta ei kai niin
hullu, että tävttäisi yhtä kuoppaa viik-komääriä.
Ja äkkiä he älysivät, mitä
ajatuksia. M.tä, jos hän aikansa kuluksi IPaulo lapioi. Hän oli — garimpeiro!
tasottaisi kuopan tiellä, ettei seuraavalla
kerralla taas akseli. Häneltä itseltään
nimittäin, t<»isille hän mielellään soisi
sen ilon. Hän kaivoi lapion esille ja läh­ti
heittämään hiekkaa tielle.
Silloin se tapahtui. Paulo iski lapiolla
voivat ostaa itse mitä ha-
Täti L
f!Ut.
eAantjev ei tullut. Ei alistn-
_ nn-kk. vuorostaan tarjosi sedälle
^ 'auksensa vastalahjaksi, jonka setä
^vdamellisellä mielihyvällä vastaan.
LOPPU
isoon varpaaseensa.
— Carramba! manasi autonkuljetta­ja.
Varpaaseen koski niin että ihan sil­missä
säkenöi.
Viimeinen carramba jäi kesken. Pau­lo
kumartui ottamaan maasta säteilevän,
vihertävän ja sinertävän kivenkappa-leen.
Se oli akvamariini: Sammaleenvihreä,
siniseen vivahtava iso akvamariini —
kaikkein arvokkain berylli-ryhmään
kuuluvista j ibkivistä.
Brasilialaiselle ei tarvitse selittää, mi­kä
on akvan^ariini. Ei ainakaan garim-l>
eirolle. Ja jokainen kunnollinen brasi­lialainen
on pohjimmiltaan garimpeiro,
jalokivien etsijä. Brasilialainen ei tar­vitse
muuta ^eikkailuhalunsa tyydyttä­miseksi
kuin etsiä jalokiviä Euroopan
kokoisessa maassa. Garimpiero on siellä
kulkuri, joki uneksii miljoonista.
Brasilialainen on elinkeinoltaan maan­viljelijä,
suutari, seppä, asianajaja tai
opettaja, mutta pohjimmaltaan hän on
garimpeiro ja tuntee jalokivien hyvät ja
huonot ominaisuudet, vaikka ei olisi i k i -
Huhu suu-esta timanttilöydöstä levi­si
kuin kulov.^lkea yli laajan Brasilian.
Se sai aikaan vuoden 1848 Kaliforniaan
suoritettua kultaryntäystä muistuttavan
kaaoksen. G.'»rimpeiroja alkoi virrata
kaikista Brasilian osista Oncaan jeepeil­lä,
kuorma autoilla, henkilöautoilla, lin­ja-
autoilla ja lopuksi helikoptereilla. E i ­vätkä
vain garimpeirot, varsinaiset jalo­kivien
etsijät, saapuneet paikalle. Hei­dän
vanavedc-sään saapuivat kaikki ne,
jotka halusivrt kaivaa jalokiviä garim-peiroilta;
ruokatavarakauppiaat, rihka­makauppiaat,
peliluolan pitäjät, viini­kauppiaat,
kaikenlaatuiset onnenonkijat,
temppujentekijät, ennustajat, huijarit,
ja tietysti kevytkenkäiset naiset. Valtio
lähetti paiha!le järjestyksenpitäjät jot­ka
ensimmäiseksi rakensivat paikalle po-liisiputkan
ja ensiapuaseman. Kullankai-vajakaupunk^
oli syntynyt muutamassa
päivässä \ h»ä pian jälleen hävitäkseen,
ja sillä oli kaikki trlapäisen yhteiskun­nan
hyvät ja huonot puolet.
Mutta Paulo oli jo saanut omansa.
Jalokivillä or tapana esiintyä pesäkkeit-täin,
ja hän ehti kolmessa päivässä tyh­jentää
pesäkettä melkoisesti. Hän huo­masi
tarpeettomaksi, jopa vaaralliseksi­kin
jäädä eniä paikkaktmnaHe, vaan
lähti Rio de Janeiroon, jossa hän sai 17
miljoonaa crnlzieroa akvamariineistaan.
tumaan maan päälle", isä Cartmel sa­noo.
Tosin hän er viittaa mihinkään
arvovaltaisempaan lähtee.seen, mistä
tällaisia tavattomia uutisia .saa, mutta
on jokatapauksessa aika varma poika
siitä, että eräänä kauniina päivänä su-kulaissetä
joltain kiertotähdeltä saattaa
pöllähtää maapallollemme, kentiespa
juuri hänen seurakuntansa maille, j ^
^iltä varalta häätyisi seurakuntalaisten
tietysti osata edes alkeellisimpia ava­ruuden
tapKjja.
Isä Cartmel itse puolestaan on jo val­mistunut
lautasen vastaanottoon. "Jos
jokin avaruuslaiva laskeutuisi tänne,
lausuisin minä Aldridgen kirkkoherran
ominaisuudessa vieraat tervetulleiksi
maailmaamme"', hän sanoo vaatimatto­masti
ja ystävällisesti ja mikäpä olisi
lausuessa, sillä "he vaikuttavat varsin
mukiinmeneviltä", nämä kaukaiset vie­raat.
Kyllä tämä hengenmies taitaa sitten­kin
olla tarkempi tuttu lentävien lau­tasten
asukkien kanssa, koska noin tut­tavallisesti
heistä juttelee. Tietää heis­tä
yhtä ja toista.
Hyvä joka tapauksessa on tietää, että
täällä maan kuoren päällä on sellainen­kin
instanssi, joka huolehtii taivaan­kappaleista
tulleiden vieraiden vastaan­ottamisesta.
Kun nyt isä Cartmel vielä
saa valmennetuksi seurakuntaan.«;a,
voimme me muut olla huoleti.
Kun sitten avaruuslaiva ei vain ajaisi
Aldridgen seurakunnan ohi!
Kaima.
Kiittämättömyys on aina
maaihnan pa&ka
Mary Margaret iRogers, 12-vuotia8
coloradolainen tyttö, joutui sairaalaan
sidottavaksi äskettäin, kun hiiri puri
häntä sormeen.
Tyttö pelasti hiiren kissan kynsistä,
mutta hiiri ei osannut olla kiitollinen,
vaan puri pelastajaansa sormeen.
Hänestä tuli melkeinpä kansallissankari
ja hänestä tullaan kertomaan kauan ga-rimpeirojen
leirinuotioilla.
Myöhemmin paikaHe tulleet löysivät
vain nppeitä, mutta useat panivat nä­mäkin
rippeet menemään äkkiä synty­neessä
ja ki:oavas6a Oncan timantti-kaupungissa.