Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 17, 1937

              (Jatkoa) •
Kaunis kesäkuinen päivä alkaa va­laista
kolkolta näyttävää pikku kai-vosseutua.
Auringon ensisäteet jo hy­väilevät
korkeampia paikkoja. V ^
Nick Siillivan ja Tom bixon melo­vat
kanootillaan pitkin peilikirkasta
joen pintaa, josta kuvastuu luonnon
kaikkeus kuin avarasta, taiteilijan
maalaamasta taulusta.. • Toverusten
rinnasta tulvahtaa esille kevyt vapau­den
tunne, päästessään pois tiikahdut-tayasta
kaivosilmasta. - :
"Nick, eikö tunnukin todella hy­vältä
olla luonnon hdriiassa?" ,
"Kyllä. Tämä ori kaunista ja tätä
arvoa ei ihminen tunne ennenkuin
vasta sitten, kun pääsee ^iitä nautti­maan."
-v ^
Aika kuluu vaihtelevasta 3mipäris-tössä
nopeasti. Päivä oh kulettu jo
km ja terävät ukonnuolet viiltävät
avaruuden ulappaa.
"Epäilenpä, Tom, että hetken ku­luttua
saamme niskaamme oikein koi-ranilnian.
Taivas yhä synkkenee.
Kun pääsemme teltallemme, niin se
on paras kiinnittää lujeriimin, että em­me
joutuisi paljaan taivaan alle ole­maan."
Tuollahan se jo telttaa näkyykin.
Joen selällä m5rrsky riehuu jo täj^tä
päätä. Muutamassa minuutissa ovat
miehet varmistaneet yöpaikkansa ja
istuvat tupakoiden teltan edustalla,
tarkkaillen myllertävää näköalaa.
"Eipä totta vieköön, Nick, tilanne
olekaan aliarvioitava! Täällä näem­me
luonnon kaikkeuden. Kylissä ei­kä
kaupungeissa ei tiedetä kuin ai­noastaan
murto-osa tästä vaiherik-kaudesta."
On jo alkanut sataa, joten miehet melkem iltaan, kun arvion mukaan ^ .. . „ . .. ..
., .,. . V * i • * ovat siirtjmeet teltan ovelle la sima Viisikymmentä mailia on-katkaistu . „ . ^ ^ , , _ . _ _ , . _ . , „ . . . v , _ . . _ . ^ i . . . ..
vuolassa virrassa. ' Nälkä tuntuu jö,
olevankin, kun he vihdoin pysähtyvät
erään lahdelman suojaan. Paikka on­kin
oivallinen. Puhdas santainen
vaippa peittää rannikon.
"Olemme nyt Tom-ystäväni* kuin
linnun poikaset, vain sillä erqavaisuu-della,
että meitä ei ole emo hoivaa­massa."
-
Kanootti tavaroineen on vedetty
maihin, teltta pystytetty ja mahtava
rakovalkea rätisee kahviveden po­ristessa
tulella. Hyvälläiiälulla näyt­tää
ruoka painuvan.
Syönnin päätyttyä pistäytyvät to­verukset
tarkastamaan ympäristöä
pyssyt olalla kaiken sattuman varalta.
Luontoemo ei kuitenkaan pysy jat­kuvasti
yhtä ihanana, vaan se näyttää
toisinaan selkäpuolensakin. Niinpä
vaiteliaina tähystävät hämäryyteen,
kunnes voimakas räjähdys ja häikäi­sevä
valojuova säikäyttää heidät. Sa­lama
oli iskenyt rannalla seisovaan
ikivanhaan puuhun, repien sen kap­paleiksi
ja vihainen myrsk5rtuuli vis-kelee
vahvoja puunoksia. Yksi oksa
osuu kaikeksi onnettomuudeksi ka­noottiin.
"Peijakas, laitetaan teltan ovi kiin­ni,
tai muuten iheidät paha nokkii!'-
"Kanoottimme taisi saada voimak­kaan
sysäyksen kylkeensä. Onko meil-
4ä korjausvälineitä, jos niitä sattui­simme
tarvitsemaan?"
"Kyllä on, veikkoseni, mutta se
olkoon huomisen huoli. Mennään nyt
levolle, jos voimme sitäkään rauhassa
tehdä."^
Yö kului hitaasti. Salaman vä-
Kolmetoista taitelijaa s on työssä muistomerkin rakentaminen alotettiin
muuttamassa värillisiä ikkunaruutu- yhdennellätoista vuosisadalla, mutta
ja kuuluisaan Notre Damen kate- vieläkään sitä ei ole lopullisesti pää*
draaliin Parisissa. Tämän kuuluisan tetty.
mät jäljet toivat myrskyn voimak- mineraalia, huomaa Nick järven toi-kuuden
esille. Puita oli pirstoutunut sella laidalla kanootin olevan liikkeel*
kymmenittäin ja kanootin kyljessä oli lä. Kiroten hän kirkaisee, juoksee
ammottava repeämä. Yhden tukikaa- telttaan ja hetken kuluttua tulee ta-ren
särk)rminen antoi toveruksille työ- kaisin kivääri kädessään. Tom huo-tä
yhdeksi päiväksi. mioi tilanteen vakavuuden ja saa vii-
" Huomenna jatkamme keskeyty- me tingassa toverinsa rauhoitetuksi,
nyttä matkaamme, elleivät uudet vai- "Nick, hyvä toveri, älä. tee tyh-keudet
meitä yllätä. Kartan mukaan myyksiä. Missä sinun kiikarisi on,
meidän tulisi mennä tätä jokea alas katsotaan ensin, ketä he ovat ja vasta
noin viiden mailin riiatkan, kunnes sitten, jos on tarpeellista, käyttä-saavutamme
tuolla kohdalla näkyvän käämme pyssyjä."
nytkin. Taivaanrannalta on noussut läykset, jyrinä, sekä myrskyn aiheut- hyvin pienen joen, joka laskee ensi- "Olet ehkä oikeassa, suo anteeksi
uhkaavia pilvenhattaroita, jotka syn- ' ' . . . . . . . . ..
kistävät hämärt)rvää avaruuden sineä.
Tuulen vienot henkäykset ovat paisu­neet
vihaisiksi vihureiksi ja joen pin­taan
on muodostumassa läkkapäitä,
jotka kirmaten kulkevat epätasaista
kulkuaan. Jo kuuluu etäistä jyrinää-tama
kohina kesti myöhään aamuyö­hön.
Vihdoin vallitsi hiljaisuus, jo­ka
toi tullessaan väsymyksen toveruk-sille
ja tuuditti heidät unten maail­maan.
Seuraava päivä valkeni jälleen kau­niina
ja tyvenenä. Myrskyn jättä-mäiseltä
järveltä." Tom. Kiikari, niin, se on tyynyni
"Sille järvelle ei siinä tapauksessa alla teltassa."
voi olla kaikkiaan kuin noin seitsemän Tom noutaa kiikarin ja samalla tuo
mailia. Mutta katsohan, tuostakin oman kiväärinsä. Tarkastuksen jäl-menee
pieni joki aivan tuon niemek- keen he tulivat vakuutetuiksi, että la­keen
toiselta puolen."
"Niin näkyy ja jos menemme sitä;
myöten, niin ei ole matkaa kuin kol­me
mailia. Hei, kaveri! Turhaan me
tuolta kierrämme. Kas, tämän jär­ven
eteläinen pohjukka on lähempänä
hellä heitä, mahdollisesti muutaman
mailin päässä asuu intiaaneja.
Nickin henkinen tilanne käy aina
vain huonommaksii Hän jo lausui
epäilyksensä julki toveriinsakin näh­den.
Tällainen epäilys oli liian raskas
O] j^OHTALO ompi töisUle raaka,
toiset ruusujen päällä ain* tanssia vo{.
Missä ompi se oikeuden vaaka,
joka kaiken samanlaiseks' loi?
Lumihiutaleita hiljaa alas putoa
vaipan valkean ne maahan kutoo.
Ne mieleeni tuovat menneet talvet
jä muistot auki repii monet arvet. •
sitä kohtaa, josta meidän on jälleen isku rehelliselle Tom Dixonille. Hän
pyrittävä toiselle järvelle ja sieltä yhä sairastui kuumeeseen ja houraili epä-seuraaville,
kunnes olemme saavut­taneet
matkamme päämäärän."
Toista yiikkoa matkailtuaan, ovat
Nick Sullivan ja Tom Dixoh pysähty­neet
erään vuolaan puron rantaan ja
heidän ensimäiset kultakokeensa pu-määräisiä
ja katkonaisia sanoja tus­kiensa
aikana. Tällainen välikoh­taus
jossain määrin avasi Nickin sil­mät
näkeniään todellisuuden toiselta
puolelta, mutta taas toisaalta se loi
häneen voimakkaan ahneuden ja hil-ron
pohjahiekästa ovat tuoneet tyy- jäisen toivon, että hän voisi anastaa
-Ystäväni luokse hiljaa hiivin
taas hiljaa — toivon siivin.
Muistatko valan, min* vannoin kerran sulle:
"Sinut unhoitan — se on mahdotonta nmllef"
. Arvata et voi sä varmaan
mitä nytkin mietin. ;
JEthän sitäkään sä arvaa:
tään Ulan kanssas* vietin!
itselleen kaiken sen rikkauden, minkä
he yhdessä olivat koonneet. Pirulli­nen
tunne kasVoi yhä voimakkaam-makkaammaksi
ja kerran, hullussa
sokeudessaan hän ampui laukauksen
kohti vuoteessa avutonna makaavaa
Tom Dixonia. liettävän työnsä teh­tyään
hän kiireesti pakeni kanootilla,
vieden mennessään kaiken kullan.
(Jatkuu)
Mun toiveeni ompi vain turhaa unta,
sinä löysit jo onnesi tien.
SM menneen kaikki unhoittaa voit,
önneti uuden säitselles' loit.
Niin kaunista nähdä on muistojen unta,
on lämmintä toivojen tie.
Sada vain hitjdäp^
mihuri^^ toiveeni Mu^
dyttäviä tuloksia. Juokseva hiekka
sisälsi kultaa runsaammin kuin mitä
he osasivat kuväillakaan.
Aika kului joutuisasti ja sitä mukaa
kasvoi kullanhimo. Tähän asti saa­vutettu
tulos olisi jo taannut heille
tuhansien dollareitten omaisuuden,
mutta se ei riittänyt vaan piti saada
enemmän, vaikka kuinka paljon ~-
niin vaikkapa loppumattomiin . . ,
Nick samoinkuin Tomkin alkoi
käydä hermostuneeksi. Epäilykset,
että heidät ryöstetään, kasvoivat päi­vä
päivältä. Varsinkin Nick oli toi-sinaan
aivan poissa oikealta tolalta. Viime numerossa, jossa lueteltiin
Tom oli pidättyvämpi ja henkisesti palkinnonsaajat HEKIN viimeksikäy-voimakkaampi
taistelemaan tätä vaa- dyssä levitysryntäyksessä, mainittiin,
Taa vastaan, joskin hän ruumiillises- että J. ISTU LA on So^ Pörcupinesta.
ti oli Nickiä heikompi. > Jstula on kuitenkin CONNAUGHT
Eräänä kirkkaana päivänä, heidän STATIONJSTA, jonka täten aikai-huuhdellessaan
lisää tuota kirottua semme.
Oikaisu