Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 1, 1940

              LAUANTAINA, KESÄKUUN i PÄR ÄNÄ Shni 9.
(Jatkoa)
«Mainitsit; etteivät^kaiSB • saaiieet
g^niaansa, Roof", virkkoi Thandar
jojiiatoimituksen jälkeen.. ''Mitä sillä
taikoiUt?"
''Suuri Nagoola ei tappanut kaikr
ya", vastasi ilkeä naies, "Thurgi^^ei
"'"Sat sunnaansa.eikä, myösMäii' se:
^äxen, joka oli ^Thandarin---puoliso
jonKa Thurg -olisi, halunnut ryösr.
tää.?'-..
"Mitä?" Thandariii .kysynnys tuli
miftei kirkaisuna. "Eikö Nadara ole
kuollut?"
*'Maltahan", kehoitti Roof ja vei
häöet kallion juurelle. "Katsos tuo­ta!"
«Nim^V äänsi Thandatr."Olen en­nenkin
pannut nrefkille tuon ruumiin;
Miitta entä sitten?";
lioonsa. Pian alkoi savua tupruta,
kuten äsken kerroyi, ja kaUio etään-dotuUa
nahalla. Sitä hän suunnitteli
käyttää sekä peräsimenä että mela­na,
miten tar\'e milloinkin x^aati.
Vihdom oli kaikki valmiina. \Ti-dessä
Thandar ja Roof kantoi\^t ke-
\yen, karkeatekoisen aluksen mereen.
tyi maailman äärtä kohti. Mutta nyt ^ahlattuaan hyrskyjen ulkopuolelle
he kaikki ovat kuolleet.'
"Mitä?" kUjaisi Thandar.
"Niinj,, näin kallion vaipuvan eh-dittyään
kauas rannasta, hyvin hi­taasti^
kunnes enää \'ain savua kohosi
vedestä,"
Thandarilta.pääsi helpotuksen huo.
kaus.
"Näytähän", pyysi hän, "millä koh-din
kallio upposi veteeni"
Roof osoitti melkein suoraan poh­joiseen.
"Tuolla", virkkoi hän.
Päiväkausia Thandar aprikoi, mikä
oli saattanut olla se laiva ja keitä oli­vat
olleet ne -miehet, joiden mukaan
he laskivat sen taaksepäin vierivän
aallon harjalle, ja Thandar hypähti
siihen sen keinuessa veden pinnalla.
Tätä koetta tehtäessä ei purje ollut
muassa. Thandar halusi vain tietää,
pysyisikö hänen, veneensä pinnalla ja
pystyssä. Vähän aikaa se kellui,
mutta pian se täyttyi avonaisista sau­moista
tulvivasta vedestä.-
Vaivoin Thandar ja Röof saivat sen
kiskotuksi takaisin rahnalle. Nyt
olisi Roof luopunut koko yrityksestä,
mutta niin ei Thandar. Tosin hänen
intonsa lamautui hieman, sillä hän oli
pannut suuret toiveet pienen aluksen­sa
onnistumiseen.
Heidän kannettuaan hataran ky-selitti
Roof. "Hän koetti päästä käsiksi
puolisoosi, joka oli, ottanut turvapair
kakseen tuon luolan tuolla ylhäällä.
Sitten saapui joitakuita outoja mie­hiä,
jotka pitivät pahaa melua ke-pefliään,
ja Thurg. vaipui kuolleena
maahan — kova ääni oli tappanut hä­net,
pitkän matkan päästä. Sitten
oudot miehet tulivat tänne likelle, ja
Nadaraksi nimittämäsi nainen poistui
heidän seurassaan."
, "Mihin suuntaan?" huusi Than­dar.
"Mihin he hänet veivät?"
. "He veivät hänet siihen kummal­liseen
kallioon, jossa he asustivat —
jossa he tulivatkin. Sen kallion kal­taista
esinettä ei ikinä ole nähty.
Se kellui veden pinnalla.. Sen sei­nämässä
oli useita pieniä luolanauk-koja,
mutta ihmiset eivät tulleet niis­tä,
vaan kallion laesta, kapusivat sen
reunoja myöten alas ja lipuivat ran­taan
ontoissa, puisissa vehkeissä. Kal­lion
laella oli kaksi lehdetöntä puuta,
joissa oh vain hyvin lyhyet, suorat
oksat. Kallion loitotessa pois tupru­si
sakeata savua näiden puiden vä­lissä
olevasta lyhyestä, mustasta
puuntyngästä. Se oli perin ihmeelli­sen
näköinen, mutta ihmeellisintä
Miestä olivat melukepit, jotka sur­masivat
Thurgin ja Nagoolan kau­kaa,"
• • . . :
Thandar ei kuullut puoliakaan
Thiirgin -kertomtiksesta; Hähen ai­voissaan
pauhasi ja jyrisi yksi ainoa
ajatus: Nadara elää! Nadara elää!
B^en elämänsä sai uuden sisällön,
^vapisi ajatellessaan, kuinka suu-räiJ
vaaroihin hän oli antautunut,
^yt hänen oli totisesti elettävä. Nau-f^-
ja huutaen hän alkoi hyppiä,
tietoi käsivartensa äUistyneen Roo-fiö
ympäriUe ja pyöritti luolamiestä
^*ssa- valssintahdissa. Nadara
«l^-Nadara elää! -
Tiskin päivä paistoi, Imnut lau-:
loivat, luonto oli entinen oma itsen-....
^?JiIpeä, huoleton. Nadaraoli hen-
^ ja si\istyneitten ihmisten pa-
Mutta sitten välähti häneii
epäUys.
*^tikö Nadara vapaaehtoisesti
Nadara oli vapaaehtoisesti lähten37t.
... n Thnr^n nn.mi-' selitti ^Pä^l^ättä oli joku hyväntahtoinen, häyksensä poTnTusuveden ulottuvU-
«Se on Thurgm ruumx. , sehtU n^erenkulkija kuultuaan hänen ta- t/ThandarJstuutui maahan eikä tun-rmansa
ottanut hänet mukaansa ko­timatkalle
pois tämän kovan onnen
saaren- kauhuista ja yksinäisyydestä.
Ja nyt miestä jäyti kiihko päästä hä­nen
jälkeensä, etsimään kautta koko
maailman löytääkseen menetetyn ra­kastettunsa.
tikauteen tehnyt muuta kuin tuijotti
vuotavaan veneeseensä. Sitten hän
nousi, huusi Roof in mukaansa ja lähti
metsään. Puolentoista kilometrin
päässä Thandar seisahtui erään puun
della ja palasi sitten noutamaan pur­jetta.
Sekin toimi mainiosti; vaikka
olikin varsin raskas ja kömpelö, ja
Han kulutti lopun päivästä purjehtien
ja uskaltautuen ulapallekin.
Hän meloi aika paljon, siliä Waldo
Emerson tunsi paremmin muinaisten
kreikkalaisten soutualukset-kuin pur­jeet
ja purjehdustaidon, joten hän
enimmäkseen purjehti vain myötätuu­leen
ja> meloi pyrkiessään johonkin
muuhun suuntaan. Mutta kaikesta
sufa huolinmtta tuotti koe hänelle
suurta riemua, ja hän malttoi töihtus-kin
odottaa hetkeä, jolloin pääsisi
lähtemään sivistysoloja ja Nadaraa
kohti.\
Seuraavat kaksi päivää käytettiin
ruokavarojen ja veden hankkimiseen.
Muonan ja juoman Thandar pani lu­kuisiin
kurpitsoihin, sulkien niiden
suut samalla kumimaisella aineella,
jolla hän oli tehnyt veneensä veden­pitäväksi.
Hän leikkasi villisian,
kauriin ja lintujen lihaa ohuiksi kais­taleiksi,
jotka hän kuivasi hiljaisella
tulella. Tässä työssä avusti Roof
häntä, ja vihdoin oli kaikki valmiina
yritystä varten.
Hänen lähtöpäivänsä aamu sarasti
selkeänä ja kirkkaana. Lievä etelä-
Laivan odottaminen tuntui mal­tittomasta
Thandarista mahdottomal­ta,
sillä hän tiesi, ettei laivaa mahdol­lisesti
ikinä saapuisi. Oli vain yksi
vaihtoehto, ja jos Waldo Emerson oli- Sitten he palasivat alukselle.
si käj^tännöllisemmin tuntenut sen
maailman, johon hän oli s>Titynyt,
olisi hän hylännyt sen ainoan vaihto­ehdon
tyyten mahdottomana. Mutta
Waldo oli käytännöllinen ja viisas
ainoastaan alkeellisen ympäristönsä
-villissä elämässä, johon olosuhteet oli­vat
hänet pakottaneet. Ja niinpä hän
päättikin ryhtyä niin huimapäiseen
ja ajattelemattomaan yritykseen kuin
ihmisjärki suinkin saattaa keksiä.
Hän päätti rakentaa veneen ja lähteä
sillä aavalle Tyynellemerelle etsi­mään
sivistynyttä satamaa tahi alus­ta,
joka veisi hänet jonnekin.
Waldosta se tuntui varsin käytän­nölliseltä.
Luonnollisesti hän oivalsi,
että se oli hyvin vaarallista, mutta
eikö hänen olisi parempi kuolla yrit-ääreen,
jonka kupeesta hitaasti tihkui tuuli lupasi kiidättää häntä joutuisas-sakeata,
tahmaista nestettä. Than- ti pohjoista kohti. Thandar oli hur-dar
oli tullessaan tuonut kurpitsan ja jana toivosta ja kiihkeydestä. Röo-alkoi
nyt pienellä oksalla ammentaa fin piti lähteä hänen mukaansa, mut-ainetta
puun kupeesta kurpitsaan, ta viimeisellä hetkellä luolamiehen si-
Tunnin kuluttua kurpitsa oli täysi, su petti, ja hän juoksi tiehensä, pii->
ioutuen metsään.
Hyvä näinkin,
Jätettyänsä kurpitsan sinne Than­dar
ja Roof menivät lähellä luolakal-liotansa
sijaisevälle, paksua viidak-koruohoa
kasvavalle läikälle. Siellä
Thandar kokosi ison sylellisen kel­taista,
tuleentunutta heinää ja käski
Roofin tehdä samoin. Vietyään hei­nät
veneelle he hieroivat niitä uutte­rasti
kämmeniensä välissä ja loukut­tivat
niitä kivillä, muuttaen ne peh­meiksi,
sitkeiksi kuiduiksi.
Nyt Thandar opetti Roof ia puno­maan
kuidut löysäksi, pörröisekisi nuo­raksi
ja saatuaan hänen työnsä hy­vään
vauhtiin hän kasteli nuoran
puusta kaapimansa tahmieaan nestee­seen
ja työnsi sitä terävällä tikulla ve­neen
kaikkiin saumoihin ja rakoihin.
tuumi Thandar;
nythän hänen muonavaransa riittäi­sivät
kahta pitemmäksi ajaksi. Ja.
niin hän lähti vaaralliselle seikkailul­leen,
uhittelemaan valtavaa Tyyntä-merta
hauraassa ja vesilliskelpaamat-tomassa
simpukankuoressa niin var­mana
ja itseensäluottavana kuin tie­tämätön
ihminen konsanaan.
Tähän saakka oli luonto ollut suo­pea
Waldo Emerson Smith-Jonesille.
hänen ei ollut tarvinnut kestää kovia
tuulia eikä ankaraa aallokkoa, ja
nyt hän oli ollut vesillä kolmie päi-.-
vää. Tuuli oli koko ajan puhalta-,
nut etelästä päin, vaihdellen tällä
ajalla vain muutamia piiruja, mutta
_^ tettiin köhin ja ääripuuhun pantterm-
^okalaisten mukaan", kysyi hän taljasta leikatuiUa hihnoUla, ja kun
vai veivätkö he hänet vä-. runko oli valmis, pingoitettiin sen
iian?'-
he häntä-.väkisin vieneet",
Roof. "He puhelivat hänen
_ ^jonkun aikaa; jk sitten 1^
_ erään vieraan käden .omaansa ja
^ sitä, ja mies kiersi käten^M-^
Se työ vei lähes kaksi päi\'ää, ja
täessään etsiä Nadaraa kuin jäädä Eyn se oli suoritettu ja kurpitsa tyh- sittenkin alkoi Waldp Emerson epäil-,
koko elämänsä ajaksi toivottomuu- jennetty, palasivat miehet puulle lä ja olla huolissaan. Hänen vesiva^,
teen tänne Jumalan hylkäämälle saa- täyttämään sen jälleen. Tultuaan ransa alkoivat peloittavasti vähetä,,
relle?" sitten takaisin veneelle he tällä kertaa ja hänen ruokavaransa riittäisivät
Ja niinpä kävi käsiksi työhön, ai- virittivät nuotion. Roof pyöritti vin- enää _vain muutamiksi päiviksi, eikä
käen rakentaa venettä. Hänellä ei oi- hasti sormiensa ja yarpaittensa välis- hän siihen mennessä ollut nähnyt ai-.
sä kovaa puusälöa, jonka kärki oli noatakaan purjetta eikä maata. Li-koverrettuun
puupalaseen sijoitetus- saksi hänellä ei ollut hämärintäkään
sa, vähäisessä taulakasassa. Pian ko- aavistusta, miten hän voisi palata saa-hosi
taulasta ohut savukiehkura, joka relle, jolta oli äsken lähtenyt. Hän
sakeni vähän aikaa ja sitten äkkiä lei- osasi purjehtia ainoastaan myötätuu-i
mahti tuleen.
5liehet kasasivat liekkiin risuja ja
oksia, kunnes nuotio roihusi hilpeästi.
Sitten Thandar otti kurpitsasta sit­keätä
ainetta, kuumensi sitä tulessa
ja viipymättä siveh sulaneella tah­nalla
aluksen ulkopintaa. Hitaasti ja
äärettömän kärsivällisesti puuhaillen
onnistui miesten tällä tavoin päällys­tää
koko veneen ulkopinta vedenpi*
tävällä aineella, joka saattoi uhmailla
veden vaikutusta miltei rajattoman
kauan.
Kolme päivää Thandar antoi pääl­lystyksen
kuivua, ja sitten alus pan-lut
muita työaseita kuin karkeatekoi-nen
veitsensä ja Sally Corwithin me-rimieheri
antama partaveitsi, joten hä­nen
oli tuiki mahdoton kovertaa ve­nettä
puunrungosta. Tulen avulla
kovertaminen ei johtunut hänen mie­leensä.
Vihdoin keksi ainoan mahdol­liselta
näyttävän keinon, jolla saisi ve­neen
kyhätyksi.
- VeitseUään hän katkoi pitkiä, not­keita
vesoja ja pieii^^^ oksia. Niis­tä
hän sonimitteli veneen rungon.
Roof auttoi häntä huvitettuna tästä
uudesta puuhasta. Kaaret kiinni-gyn^
een. Senjälkeenie verk->
kummaffisiin
asteKvatvlaaJanulapaa jatt: puiden
•^'^ nousivat niihin -
" ^ ^ ^ jo_t ka oKva.t..t uoneet heidät rr^:"-. . tuntia Thandar meloi sinne tänne Jah- kin niistä. Kartioihin oli merklttv
ja palaavat keUuvaan kai- ja peittäen sihnukan lujasti kunm si- -
päälle- pantterintaljoja. Nahkojen
reunat ommeltiin suolisäikeillä vas­takkain
niin tiukasti kuin Thandar ja
Roof suinkin jaksoivat vetää.
Keulapuolelle kimnitettiin masto,
ja; panttermtalja, josta karva oli kaa­vittu
pois, sovitettiin purjeeksi raaka-varaan.
Peräsimen Thandar
muovasi pitkästä, ohuesta vesasta^
taivuttaen sen toisen pään silmukaksi
leen. Jos tuUli pyörähtäisi pohjoi­seen,
saattaisi se sattumalta ajaa hä­net
takaisin saarelle. Muutoin hän
ei ikinä sinne pääsisi. Ja nyt hän äl-.
koi pelätä olleensa hieman ajattele­maton
poistuessaan maalta.
Waldo Emersonilla samoin kuin,
useimmilla muilla ikänsä kovalla maa-kamaralla
eläneillä ihmisillä oli kovia
hatara käsitys äärettömän laajoista^.,
katkeamattomista vesiulapoista, jotka
lohduttomina ja mittaamattomina
peittävät enemmän kuin kolme nel- -
Jannesta maapallon pinnasta. MifcäUi
fiän karttoja muisti, kuvitteli häm
tiin uudelleen koetukselle^. Sydän mielessään, että tyynellä ja sinisellä
kurkussa mies hyppäsi korkean aal- pinnalla, etenkin eteläisillä! merilläf:
lon harjalla kelluvaan veneeseen- oli saaria tuhfcatiheässä- Usein nlfden ^
Mutta hetkisen kuluttua hän lulk-' nimet olivat hyvin rauhoittairfaiMui-/
kasi. huojennuks^ta ja riemusta—- den muassa hän muisti sellaiset kuin/
alus kellui kuin korkki eikä se näyt- Seurasaaret^ Ystävyydensaaret ja Jour^
tänyti vniotavan vähääkään. Puoli lusaaret. Hän tpivoi osuvansa joile-fi
1
IS
tv.'