Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 29, 1955

              Hilja sai
aja sinne oli r
^'äin ollen ej
lyvä halu
voinut toiia t
Vanhaemäifta
^ nukkumaan ja
sa äänilajissa:
päivätyö saa
Käy heti
vielä huo
a, päinvastoin
•vaan . . . m
iikojJuun menosta, pani poika ko­vastaan,
sanoen mieluummin
la Tonkivan^a kuin vuosiksi kodista
lettuna olevansa herrojen koulussa,
"^cli io kyllin ponnistelemista, että
vliissä viikkokunnissa kan-
Toverukset KIRJ. MARJATTA
[kirkonky
l,,lua kiiyde5sä, mutta tietoisuus jo-huaniai'
kotiin pääsystä vaimensi
[ikävää, joka muuten olisi ollut voit-aont:
i. Kotona ollessaan hän var-iavain
seurasi joka paikkaan ilakoi-uitöä.
joka olikin ainoa hänen
lek seuralainen. Mutta tietäen
nvreän mielen tästä yhdessä olos-
[ l i h ä n nytkin kiertoteitä hiipinyt
;a.ten varjoon, josta saattoi nähdä
in reii^paan liikunnan ja kuulla hä-oT-
atekoisia lauluja heleällä äänellä
lavan.; Kuinka mielellään hän ölisi-vhtyiLvt
tytön lauluun, jos olisi ns-anut
— ja myös osannut niitä lau-
Tvttöhän lauloi mitä sattui ja
Iinaan nauroi kesken laulunsa. Hän
oli aina yllätyksiä tulvillaan. Ku-
„ sellaisen laulajan tahdissa pysyisi
uskaltaisikin. Tyttö oli niin yllä-
Isiä täynnä, että poika oli aina ihme-t
mitä se tarkoitti — juuiri kun on
iiidillisen hyvä, ja hoivaava, saat-vht"^
kkiä ärjyen komennella kuin
:äkin ruhtinatar orjaansa. — Otap-tiiosta
sitten selvää mikä hänessä,
iissä oli sisintä totta. . ~
Kas niin, siinähän sinä Väinö kul-io
oletkin. Miksi ihmeellä sinä usein
niin alakuloinen ja totinen, ikään-vaativalla
ääneUäB" maailma olisi pelkkä mustien mur-
[tten laakso? Etkö sinä huomaa mi-heleästi
aurinko paistaa, jäät ovat
letelleet myötävirrain mäl^ieä alas,
lut laulavat niin, että ihan sitä
iinnellessa ihmissydän sulaa. Sinä
in istua • jörötät tai makaat kallion
jlekkeellä. Etkö huomaa, että elämä
53, Hiljaa pi«)]i||pärilläsi herää koko voimallaan?
)si ensinnä istual-Hnä ainakin tunnen sen varpaistani
venyteltyään hyÄan nenäni päähän asti, että tämä
;si laiturille. Rätelämä on hunajaa, mettä — ei,
iraiehentohelo;Bi vieläkin parempaa . . . Olen ker-tarvitsee
iäläiset ja tei
aseta askareesi
yönaikan*^ jatl
it ennenkin tulla
'• yökuhnijoiu
•n jälkeen kit
tämästä myöh
i viimeistään pu
a puoli kaidet
lua makuutilalle
in käypä kone su
^volle hoputtan
hauska oli Hiiji
et vaatteet pud
solakan vartensa,!
olevia käsiään yJ
silmissä pilkistaeal
a huhuili:
5 on tehty, milloiil
Sitten •ottaeal
turjake, joka
m helteessä kuin!
n, sillä aikaa kuijj
lan raataa orjail
attakivellä maaihl
luuttaan palvoa!
I ajattele, että me|
aman ikäiset ja
iehenpuoli, miten
ämme töillä? SI'
tee mitään, ma
vaan olet. 'EU
ollen? Ajattelet-
•misesta paranee,
tten minä muka-itään.
Minähän
tinen.
n' oikein kikatti
1 lystikästä kat-raaistanut
mehiläisen mettä, kyllä
ioll hyvää, mutta suuren vaivan kaut-sitä
saa. Tiedätkös, kun Kalle ja
iu olivat löytäntet mehiläisen pesän
[rupesivat hätyyttämään varputupoil-niitä
pesästään pois ja huusivat mi-a
avukseen. Minä menin, eikä mi­llä
ollut mitään huiskaa ja juuri
n pojat saivat pesän käsiinsä, pör-li
koko mehiläisparvi minun kasvoil-li
ia ampuivat niin, että kasvoni oli-
!: monta päivää paiseita täynnä.
Hyvää oli hung^ja, mutta kalliisti
ä piti maksaa, että kun oikein ajat-en,
en tätä kevättä haluaisi vaihtaa
TTE olivat kasvinkumppanit, Kyiö-län
Anna ja suuren Peltolan liika.
Annan koU sijaitsi Peltolan maan
nurkkauksessa, pienen metsikön suo­jassa.
Kytölän Arne ja .\lma olivat
aikoinaan olleet Peltolan palvelijoita ja
sitten menneet avioliittoon. A^anha
isäntä oli antanut luvan pienen tupa­sen
rakentamiseen maalleen. Sieltä mo­lemmat
kävivät työssä Peltolassa.
Harvoin ehtivät he kotonaan mitään
•kohentaa. Peltolassa työssä ollessa ei
jäänyt liikoja aikaa eikä voimia koti-hommiin.
Lopen väsyneinä he heittäy­tyivät
'kovalle vuoteelle palattuaan
työstä. Talvisin oli vielä tupaa läm­mitettävä
ja piiita hakattava, jotta tar­keni
hatarassa asunnossa -viettää lyhyet
tunnit , . . Kuitenkin aika vieri eteen­päin.
Kesäisin oli tosin helpompaa,
sillä olihan luonnon puolesta varattu
lämpöä köyhillekin. " .
Näin jatkui kolme vuotta. Sitten
täytyi Alman jättäytyä kotiin.- Hän oli
ollut jo koko kevään huonovointinen
ja odotti nyt esikoistaan . . . Kovin
olivat Peltolan isäntäväet tuosta pa­lhoillaan,
olihan Alma hyvä ja uskolli­nen
palvelija nyt menetetty. Mutta
tuon pakon edessä eivät hekään mitään
voineet ja niin alkoi Alman hiljainen
kotielämä Kytölän pienessä tuvassa.
Oli aivan fkaunein kevät kesän aika.
Silmut aukenivat puissa juuri hiiren­korvalle,
tuomet ja kukat aukoivat
kukkiaan. Linnut pesänsä rakennus­hommassa
lauloivat ilonsa ilmoille.
Almasta tuntui ihanalle katsella
kaikkea heräävää ympärillään. vPelto-la:
ssa kulkiessaan ei "hän ollut ehtinyt
kiinnittää mitään huomiota ympäris­töönsä.
Aina vain sama työhön lähtö
aamuisin ja illalla väsyneenä palatessa
oli kiireihdittävä levolle seuraavaa päi­vää
varten voimia kokoomaan.
Ensimmäisenä aamuna hän saattoi
Aarnen metsänrajaan asti, missä pieni
peltoaukeama loppui. Siinä hän kietoi
'kätensä puolisonsa kaulaan ja suikkasi
suudelman. Tuntui kuin hän ottaisi
joitakin erikoisia etuisuuksia jäädes­sään
kotiin. Vielä hetken hän seisoi
siinä, katsellerf etenevän askeleita, sit­ten
pyörähti kotiin takaisin, l^apulla
'hän hetkisen viivähti. Katse osui ah­keraan
rastaspariin, joka laittoi pesään­sä
läheiseen puuhun. Laulaen ne ra­kensivat
kotiaan . . .
Alma aloitti myöskin omat touhun­sa.
Ensin hän päätti siivota hyväksi
pienen tupasen. Läheisestä lähteestä
hän nouti vettä. Lähteen ympäristöä
ei oltu koskaan paremmin puhdistettu,
joten hän nyt siivosi sen perusteelli­sesti.
Kaikkein pienimmätkin oksat Ja
risut^ hän keräsi yhteen. Jonakin iltana
Arne voisi auttaa häntä niiden poltta­misessa.
Vaivojaan säästämättä Alma rehki
kodin piirissä. Pian näyttikin ympä­ristö
paljon kauniimmalta. Ihaillen
seisahtui Arnekin illoin työstä palates­saan
sitä katselemaan. Eräänä iltana
hän haltioituneena sanoi: — Voi, miksi
emme ennemmin huomanneet tehdä tä­tä!
Täällä on sinun työlläsi paljon
parempi arvo kuin Peltolan laajoilla
patioilla.
Auttoipa Arnekin usein iltaisin ja
kun pieni Anna sitten syksykesällä nä­ki
päivänvalon, oli omassa pihassa jo
peruna kukassa ja aivan ikkunan alla
pari palsamia aukoi kukkiaan.
Alma ei ensin aikonutkaan mennä
takaisin Peltolaan työhön, vaikka hä­nen
odotettiin tulevan lapsen kanssa.
Kävipä, emäntä aivan pyy täplässäkin.
Hänellä itselläänkin oli juuri keväälli-nen
pienokainen, muutaman kuukauden
vanhempi x\rnen ja .\lman pikku tyttöä.
— Voisin aivan hyvin siinä sivussa
hoitaa sinunkin lapsesi, lupasi hän .-M-malle
. . . Eihän tämä nyt ole matka
eikä mikään lapsenkaan kanssa kulkea.
Mutta nyt oli Alma taipumaton. —•
Otan tänne käsitöitä, jos haluatte, mut­ta
en lähde lapsen kanssa mihinkään.
Tähän täytyi tyytyä'Peltolan emännän
ja olihan Peltolassa tosiaan paljon kä­sitöitä,
joita Alma voisi tehdä koto­naan.
Niin otettiin sitten talvi vas­taan
pienessä Kytölän mökissä. ~
Pieni Anna kasvoi ja kehittyi h>vin.
Hän oli suloinen vaalea tytön tyllerö.
Arnekin kiiruhti aina ensimmäiseksi
kehdon luokse työstä tultuaan.
Kevään tullen lapsi jo jokelteli omis­sa
oloissaan pienen siistin tuvan lattial­la,
milloin kontaten, milloin ryömien.
Alman -kalpeille poskipäille olivat myös
ruusut uudelleen puhjenneet. Olihan
hänellä aina vieraan työssä olleella nyt
paljon helpompaa omassa pikku tupa-sessa.
Ja iloisemmalta näytti Arnekin
pienen kodin -kaunistukseksi joskus jo­takin
rakennellessaan.
Vuodet vierivät ja .\rnelle ja Almalle
syntyi pienet kaksoispojat, Annan ol­lessa
silloin parin vuoden ikäinen. He
olivat kuitenkin liian heikkoja elämään
ja nukkuivat pois heti maailmaan tul­tuaan
. . . Kaiken rakkautensa koh­disti
Alma nyt pieneen tyttäreensä, me­netettyään
pienet poikansa. Kaunis ja
hyvin kehittynyt lapsi oli .\n*na. Vuo­sien
kuluttua hän sai juosta isän mu­kana
Peltolaan.
Sinne hän jäi usein Inkan kanssa,
leikkimään, sillä Inkallakaan ei _pllut
ikäistensä seuraa. Pojat olivat jo usei­ta
vuosia vanhoja Inkan syntyessä . . .
Aika vieri ja tytöt saivat aloittaa
koulunkäynnin. Yhdessä he kulkivat
kaulumatkan, vaikka Annalla tosin oli
matka pitempi, Täyt\-ihan hänen en­sin
tulla Peltolaan metsän läpi. Isä
tosin tuli iltaisin myöskin tuon saman
matkan, mutta aa.muisin sai Anna nuk­kua
myöhempään. Olisi ollut liian ai-
'kaista lapsen nousta ennen päivän nou­sua.
Isä koetti aina sovittaa aske­leensa
niin, että tytön olisi helpompi.
Koulussa kävi kaikki Annalta kuin
leikiten. Ihmelapsi, sanoivat optMtajat.
Tytön täytyisi saada enemmän koulua.
Niin päättivät Alma ja Arnekin. Kaik­kensa
he uhrasivat tyttärensä luvaksi.
Tavallsesti edistyi myöskin Inka. Hän
oli iloinen ja riehakkaampi kuin .\nna,
joskus aivan paremmin pahankurisen
pojan veroinen.
Koulun penkillä he istuivat vierek­käin.
Yhtä aikaa siinä painui kirjojen
puoleen tumma ja.vaalea pää. Inkalla
oli tumma tukka ja .Anna vaalea ja
vankemman kokoinen.
Koulumatkalla pistäytyi Anna usein
Inkan pieneen sievään kamariin. Yhtei­sissä
leikeissä aika riensi niin somasti.
Vain harvoin tuli pientä kinastelua
heille, mutta pian taas sulassa sovussa
erottiin. '
Kansakoulun päätyttyä he menivät
keskikouluun. Yhtäaikaa he läpäisivät
senkin . . . Sitten kuuluivat maail­massa
ensimmäiset sodan viestit. Tar­mokkaana
Anna silloin esitti Inkalle,
että menemmekö yhdessä sairaanhoita­jiksi.
Nyt olisi aika oppia siihen.
Olemme sitten valmiit auttamaan kär­siviä,
jos tulee sota.
Peltolan isossa tuvassa pohdittiin
asiaa. Äiti vastusti, eikä luvannut
päästää Inkaa . . . Tarvitaan sinut ko­tonakin.
Anna oli jo saanut luvan
vanhemmiltaan. Peltolan isäntä saii
kuitenkin suostutelluksi vaimonsa pääs­tämään
myöskin Inkan.
poikaa, joka ei ilaiseen hunajaan. Mutta oli miten
minä tykkään keväästä, se on yhtä
jorta kuin sinä ja minä, eikö olekin?
cad^ilmein tytönH^oika, joka oli luullut saavansa olla
lakuuntelijana pensasten varjossa, oli
lö, voiniasi kas-ftsäh^ noussut istualleen kuulles-in
niitä käyttäi-|pn t}^ön häntä huutelevan ja vielä
n tautia ole. Homman hän oli hämmä.stynyt tove-uoren
parin ^'m^^ nuhdesaarnasta. Milloinkaan en-typerällä
tavalla J|n ei Hilja ollut puhunut hänen lais-ludestaan,
mutta nyt Väinö ymmärsi-
• että ehkäpä tytön ajoittainen äreys
'^ui juuri tuosta hänen vetelästä saa-ittomuudeitansa.
Että hän olikin
'Itä katsellen viitsinyt antaa tytön
'^aa ja painavaa kantamusta kantaa
^11, niin monen monta kertaa. Hyi
*sti, minkälainen hän oli ollut-
Mutta eihän häntä oltu koskaan
auttamiseen kehoitettu, ei edes
^ntniokultakaan — mitähän he mi-
'^^ta aikoivat?
Jatkuu.
PiiiiÄlii
aina syntymää-lina
siihen, «ttei
; voi muka te-ali
lapset, eitä
3imia, jotta voi-ehdä.
staan herraa ja
tielle, sanokoot-hansa
YlimäeD
asta. Ainaton
ä löytyisi, mui*
joka pojasta,
ca ei ollut eri-paljon
muusta
knaauuppuun.k-i mat-™ milSI EHTI APUUN
)ikaa koske^-aiiHi^otenzassa, Eteiä-Italiassa leikkivät
huoleksi, teet-»Jat sotaa. Luciano Riocin joutui van-l^
si ja vangitsijat päättivät hirttää hä-kaikkien
sääntöjen'mukaan. Lu-riippui
nuorassa ja potki hurjas-ksi
pojan kaii-p kun sattumalta paikalle osunut po-
' "ensi hätään. ^
ön jouten, yhtä
pystyssä ilm^fl
7 r',n <^h^lash saapui kolmen kuukauden poissaolonsa jälkeen North Bayn lento-
^''Viyl skflähäZva^^^^^^ ja pikkutyttönsä vastaanottamassa "Welcome Ume,
kentälle, oit situu Daddy" plakaatin kanssa.
Lauantaina, lokakuun 29 päivänä, 1955 Sivu 5
mm:
v^^-
ti
•n .
r
.f.
• •