Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 23, 1944

              f^^inun apuanivf; #1
pisti piikkiäinen sormieeh, joka minun
f jävtyi ottaa pois, milloin puseron Jbi-
I i i tarttui puuriöltsäan ja rm
ix^ irroitettava, milloin kaatui hedel-
I liiälaatikko —^ ja eraän^^fe
nipesi parkumaan »ja apua huuta-rnaan.
Puussa ollessaan häntä oli
v ampiainen pistänyt; kaulaan. Löytyi
toisiakin työskenteleviä ladyjä, joita
minun täytyi usein olla passaamassa.
Varsinkin hämähäkit, ne olivat työs-
: antelevien ladyjen kauhuna. Ermen-pitkää
minun varsinaiseksi tehtäväk­seni
tuli ampiaisten, hämähäkkien ja
kaikenlaisten kt^pakuoriaisten puis­ta
säikytteleminen.
•'Öleni lähtenyt teille kuskiksi ja
kuskin tulee varttoa
"Mitä, aiotko sinä jättää minut
'flättänä'?"
"Minä en oikeastaan'aio mitäänj
odotan vain teidän määräyksiänne."
"Suostutko sinä minun määräyk- lady ihmeissään,
siini?" kysyi lady ja minä näin hä- - -
kykka ?" kysyin ladyltä todellalcin
uteliaana.
"Mitä sanot — Unikukka?"
Niin, Unikukkä." '
JSepä, ihmeellinen nimi on. Mistä
sinä sellaisen_nimen keksit?" kysyi
nen silmissään veikeän välähdyksen.
"Tietysti suostun-', sanoin.
• "Kuule siis. Ensimmäinen tehtä­väsi
on —" ja hän ojensi käsivarten­sa
viehkeästi hymyillen ja ruskotta­vien
huulien välistä vilahteli valkoi­nen
hammasrivi. "Käy kiinni — tuo­hon
noin .
"Unikukka on kukan nimi, joka
yöllä sulkee lehtensä ja menee nuk­kumaan."
Otin ladyn käsivarresta, kuten käs-
J: olin puun puhdistanut peloittavista-^ kettiin. Minä tottdin. Siinä astut-möraimkäisistä,
uskalsi työskentelevä
iTadynousta puuhun hedelmiä poimi-maaftr
Pari päivää kesti työskentelyä, kun
löii yiikonpää. Lauantaina päivälli-tiin
rinnan käsikoukkua puiston lyh-käiseksi
leikattua ruohokenttää. M i ­nä
toimitin:
''Eii tiedä teidän nimeänne. Mi­nun
nimeni on Alle — " j a kun aioin
sen jälkeen emme lähteneet pellolle, jälkmimeni mainita, katkaisi hän:
ladyt olivat jo emien syöntiä pukeu- "Siinä on tarpeeksi. .'Ml."
r^uneetsunnuntaitaivarte»; ja .ruoka- >^ • Toi^idiset lyhentävät pitkiä nimiä
•pi^ä muistutti ^emnrän^ ja sätiojia; räkasta'v^^
;^ääiää, kaupungissa, -^kuin^ ^maalla
työskentdevien naisten aterioimista.
Puin itseni parhaimpiin ja kiiruh-
Kohta päivällisen jälkeen autoja
^rupesi lähtemään karCajiolta.^
J hedehnävainorlla ij^slfc^t^
]ialaimee't vietyä sunnuntaita far­milla.
Matkalla fordillani niinut yl-^
lätti samainen lady ja huusi:
: "Mr. Ali, l i d l Mr. Am . ; -
Jä kun pysähdytin ja käännyin la­dyn
puoleen, kiiruhti hän puheilleni
:ja hengästyneenä kysyi: ,
7 *^VIr. Ali, kuinka te aiotte viettää
simniintain?"
, "Juuri sitä olen aprikoinut itsekin.
.Minä olen täällä yksin kuin orpo piru,
minulla ei ole tuttavia täällä eikä ko­ko
Califomiassa."
"No, sittenhän te teette minulle
pienen palveluksen, teettdiän?" kysyi
lady. •
"Teen kyllä, niidelläni teen vaikka
suurerikin palveluksen."
' kasta puhetapaa. Allen nimi yleiehsä
sanotaan .AU.
"Ikävä kyllä, näin pitkällä ollaan,
ja minä en vielä tiedä teidän nimeän-ne",
sanoin uuddleen.
— "Minun nimeni on — on — varto-han
minuutti. Niin mikäs se minun
-nimeni onkaan!" Hän poimi puis/ton
penkereeltä Californian unikon, jonka
hennot silkkilauhkeat lehdet kimalte­livat
väriltään samanlaisena ladyn
kiiltäväksi maalattujen kynsien kans­sa.
"Kuinka sinä -— haluaisitko ni­mittää
minua tämän nimellä?"
Katselin kaunista kukkaa, joka häi­lyi
ohkaisessa varressaan ladyn hyp­pysissä,
ja sanoin:
"En ole koskaan ennen nähnyt mosaikkirappuja toiseen kerrokseen,
tuonlaista kukkaa —" Rappusten yläpäässä meitä vastaan-
"Tämä on Californian poppy. Päi- otti univormuun puettu mies. Hän
väliä, auringon paisteella se valvoo kuletti meidät isoon saliin, joka pra-lehdet
avoinna ja yöllä, auringon las­kun
jälkeen, sulkee se lehtensä ja
menee nukkumaan."
Muis'tin unikon tai unikukan. To­siaan!
En ollut ennen koskaan sitä
"Sepä roman tillistä. Sano minua
sillä nimellä, Sanotko? Minä haluan
olla Unikukkai" -
"La^y Unikukka! . . ." nauroin.
Ja vasta ristitty Unikukka nauroi.
Me puristimme toistemme kättä.
Me astuimriie käsikynkkää pää­kaupungin
valtakadulla. Hän oli hie­no
nainen, kaunis kuin pahuus — ei­kä
vanhakaan..; Minä puolestani olin
räätälin koristama niin h3rvin kuin
mies olla v o i . . j a vielä edukseni sat­tui
niin ,etitä kalastuksen jälkeen kä­teni
näyttivät herrasmiehen käsille.
Tämä seikka Keneekin^ j i y y in tärkeä
näin kepuli-herran asemassa ollen.
Ojin sjis kai kelpo herrasmies, ladyn
silmäMä katsottuna, ja kelpaava vaik­ka
mihin; Nämä hienoudwi seikat ei­vät
ole kylläkään välttämättömiä
amerikkalaisissa oloissa lystiä pitä­essä,
mut'tä minussa oli vielä jäljellä
vanhanmaan. jjousua ja katsdin asioi­ta
suomalaiselta luokkarajojen kan­nalta.
{
"Tunnetko tämän kaupungin —
tarkoitan, tunnetko täällä paikkoja,
jonne olisi sopiva mennä?" kysyin
Unikukalta. ;
"Aivan yhtähyvin kuin tunnen vii­si
sormeani",.ja Unikukka näytti sor­miansa.
Me nauroimme.
Mentiin ovesta sisään ja noustiin
nieudessaan veti vertoja suurkaupun­kien
hienoston ravintoloille. Salin
keskilattia .kiilsi tyhjänä ja perällä
lehterillä näkyi soittajien telineitä.
Soittajia ei näkynyt, dkä näkynyt
Siinä kun aikamme juttdimme, niin ^^y^^ j^ytta olm jo pikkupoikase- paljon ihmisiäkään. Sanoin Uniku-lady
uudis^ti • pyyntönsä. - Hän asui
San Franciscossa ja tullessaan tänne
%niille hedebni^ .noukkimiseen hä-
J^e oli tapahltimnt kauhea onnetto-raiius.
Tiellä tullessaan hän oli aja­nut
kissan kuoliaaksi ja tämän takia
ijän oli vieläkin niin hermostunut, et-lei
uskaltanut lähteä itse autoansa
ajamaan. Hän pyysi minua ajurik-seen.
Tietysti lupauduin, miksikäs ei! Ko«
"^a uusi auto ja yhtä komea lady rin»
Dalle.
^ i i n lähdettiin. Lissuni minä jätin
^Timen alle nolona kyhjöttämään,
kuten työvaatteet jätetäiin sunnun-
*2in ajaksi. ' .
Tie Sacramentoon oli sileä, leveä ja
^kiilsi vasta öljyttynä auringon kirk-
^assa paisteessa. Olipa mieltä ylen-
„%ää ohjailla kahdentoista silinterin
^onetta. Siinä tunsiii esimakua rik-
'^iden elämän ylätkyiläisyydestä.
• Ajettiin Sacsamehtoon, Californian
pääkaupunkiin. Siellä löytyy korkei-palmujen
peittämä puisto keskd-ä
kaupunkia. Sen toisessa päässä
•^•^niottaa hallitustalon vanhanaikai-
^•^ kupooli. Kaupunki kuhisi elä-
»^•^ täynnä.
Sysäilin automme puiston laiteel­la
Parkkaustilalle ja kun nousimme
j^^Jkeille, kysyin ladyltä, milloin hän
'^juaa lähteä liikkeelle ja milloin me
toisemme tavataan.
,,^ady katseli kummeksien, nähtä-
^•'^511 ei hän minua ymmärtänyt. Sit-
'^•"Jhän kysyi!
".^lilU ^ mitä sinä tarkoitat?"
na kuullut nimen Unikukka, ja se ni­mi
oli jäänyt mieleeni.
"Tämäkö se on Californian Uni-kalle:
"Olemme väärässä paikassa • minä
haluaisin smne missä on muitakin ih-
Koska miesvoiman puute vallitsee Santa Claussin dcpartmcntissa-kin,
niin neivyorkilaiset naiset aikovat koettaa tcyttäa Iätä urohiUe
kiftiluvaa kunniakasta tehtävää. Mrs. Phocbc Seabrook (vas.) jo
valmiiksi varustautuneena ohjailee Gerdrudc Mandelia pääsemään
juhlalliseen asuunsa.
mism.
"Emmekä ole väärässä paikassa,
mutta olemme väärällä ajalla —- lii­an
aikaisin. Myöhemmin illalla tääl­lä
käy aika humu."
Istuimme verholla peitettyyn kop­piin
ja Unikukka tilasi itsdleen "ku-konhäntää"
ja minä tilasin "mallas-maitoa".
Kuultuaan juomatilaukseni
Unikukka hymyili iroonisesti ja kat­seli
minua ylimielisesti kuin lasta.
Minusta tuntui vaikealle, melkdn
nololle. En oikein tiedä miksi, mutta
niin se kuitenkin oli.
Kysyin aivan ajattelematta:
"detlko sinä naimisissa?"
Hän nauraa heläytti. Sitten hän
sanoi: .
"Vaivaako se sinua?"
" E i , tietysti, e i ! " tankkailin.
'^Oletkos sinä naimisissa?" kysyi
hän vuorostaan.
Nauraa heläytin minäkin ja sa­noin:
"Näytänkö mihä siltä?"
Unikuidia ojensi yalk^
pöytiän yli minvUe ja s ^ o i : j .
" E i enempi puhuta sellaisia' tyh­myyksiä
- . . suostuko? . . ."
Tartuin ojennettuun käteen ja lu­pasin.
Päätös tehtiin ja naurulla se
vahvistettiin.
Ulkona kadulla erkanimme joksi­kin
aikaa ja menimme omille asioil­lemme.
Minä kävin parturissa ja
Unikukka lienee oUut samoilla asioil­la,
koska iilankähmässä automme luo­na
tavattaessa oli jo niin myöhä että
kaupungin valot oli sytytetty.
Nähdessäni hänet lamppujen va­lossa,
oikein minä pdästyin ja nolos­tuin.
En ikinä olisi uskonut, jotta ih­minen
voi muuttua niin lyhkäisessä
ajassa kauniista ihanaksi, ja viehät­tävästä
lumoavaksi.
Nähdessään minun hämmästyksel­lä
katselevän muutoltaan, Unikukka
oli tyytyväinen. Iloisena hän sieppa-'
si käsipudestani ja veti auton ovelle.
"Nyt me lähdemme", hän sanoi.
"Minne?" kysyin.
".'\ja suoraan eteenpäin, kyllä mi­nä
sanon sitten kun käännytään."
Ajoimme ulos kaupungista, ja saa­vuttuamme
suurvuoriston laiteelle ky­syi
Unikukka:
"Varmaan smä tanssit?"
"Tietysti. Tanssi on minun pa­heeni",
sanoin.
Käännyttiin sivutielle ja sitä het­ken
ajettua jouduimme laajan klubi­rakennuksen
pihamaalle. Autoja ki­malteli
kaikkialla ja yhä lisää näytti
saapuvan. Sisältä kuului havaijilais­ta
soittoa ja kansan hillittyä liikettä.
Rakennukseen kuljettiin puutar­han
läpi mu tkailevaa käytävää myö­ten
; puitten dksilla riippui salaperäi­senä
himmeästi valaisevia kaikenväri­siä
ja -«mallisia paperilyhtyjä. Saa- •
vuimme" ihmisillä täyteen sullottuun
eteiseen, jonka sivusdnien levdstä '
kaariaukoista voi nähdä korkeakattoi-seen
saliin. Monivärinen valaistus
eteisessä ja salissa teki tulijaan mys­tillisen
vaikutuksen.
Kun Unikukka oli riisuutunut ja
tuli luokseni tanssiin valmiina, tuntui
minusta samalle kuin unissa kävele­minen.
Siinä moniväristen lamppu­jen
^himmeässä valossa/kun katselin.
Unikukan tanssileningin avonaiseksi
jättämää pyöreiden olkain soreutta,
säteilevien vitjojen ympäröimää hoh­tavan
valkoista rintaa ja vyötäisiin
asti paljastettua selkää, niin tunsin-ensimmäisen
kerran eläissäni uppoa­vani
ennen tuntemattomaan sukelluk­seen,
hekumallisen elämän suloihin.
Jokainen kohta mihin silmäni sattui­vat
naisessa, kiehtoi ja hurmasi luon­toani
puc!rc3sa vetävästi.
„ Il