Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 16, 1943

              LAUANTAINA, LOKAKUU^N 16 PÄIVÄNÄ Sivu 7
JOONAS JULPPILAN nivusia pa­kotti
ja repi — leinikö lie ollut vai
se iskias. Syysmyrskyjen edellä se
^ pahat kujeensa näytti. -Nytkin
tuulla tuiversi ja Joonaksen nivusia
I aivan kuin kilpaa pakotti. Tuolta
isolta lihakselta se veti jä kiskoi äi-
^in jalankin koukkiiun, että otappa
f sitten ja kävele, jos koipesi suoraksi
^t.. Ja kun et saa, niin maahan se
[ vetää ihan vängällä . . .
Perunaa oli maasta nostettu satei­sena
päivänä ja silloin kun se oikein
otti ja repi, niin ei siinä auttanut ai-kamiehen
kuin tuskan kynsissä voih­kia
ja volista, jotta Amaliakin jo kiu­kustui
ja tokasi:
^'Menisit siitä ja saunan lämmit­täisit,
niin eikö tuo tokeneisi.'^
tinalaisen Amerikan maissakin noin
kymmenen prosenttia kansasta on
käynyt korkeakoulun, kun taas Yh­dysvalloissa
käy kaksi kolmatta osaa.
Tästä ei kuitenkaan pidä vetää sel­laista
johtopäätöstä, että latinalaisen
Amerikan kansat ovat maailman asi­oista
tietämättömiä. Kun ryhtyy
keskustelemaan työläisen tai kaup­piaan
kanssa missä tahansa noissa
maissa, huomaa ihmisten olevan yhtä
tietoisia asioista kuin vastaavat iuo-kat
meilläkin. Suuret nuorisojoukot
opettelevat englantia ja henkilöllä,
joka puhuu englanninkieltä, ei ole mi­tään
vaikeutta matkustellessaan Kes­ki-
ja Etelä-Amerikassa. Suurem­pien
kaupunkien sanomalehdet kestä­vät
vertailussa meidän suurkaupun-kierame
lehtien kanssa.
Latinalaisen Amerikan hallitukset
ovat muodoltaan tasavaltaisia. U-seimmissa
tapauksissa perustuslaki
on muovailtu hyvin läheisesti Yhdys­valtain
perustuslain mukaiseksi.
Hallitukset kuitenkin ovat vähem­män
kansanvaltaisia ja vakautuneita.
Vallankumouksia taf)ahtuu tämän
tuosta edistyneimmissäkin latinalai­sen
Amerikan maissa. Aina on ole­massa
mahdollisuus, että pieni ryh­mä
saa kontrollivallan armeijassa,
kukistaa hallituksen ja ottaa vallan
käsiinsä.
Hallituksen epävarmuus- h3rvin
suureksi osaksi johtuu kansan sivis­tystason
alhaisuudesta. Lukutaidot­tomuus
on suuri. Suuret osat kan­sasta
eivät lainaa huomioU politii- •
^le- Joissakin maissa köyhä kansa
elää rikkaamman luokan, joka ihalli-tusta
kontrolloi, riiston ja sorron a-laisuudessa.
Joissakin maissa, kuten
CHilessä ja Meksikossa, työväen ja
köyhempien luokkien johtajat ovat
päässeet hallituksen johtoon ja pane­vat
toimeen jyrkkiä yhteiskunnaUi-sia,
taloudellisia ja politillisia muu­toksia.
Latinalaisen Amerikan yliluokka ja
KcskUuokka on suureksi osaksi espan­jalaista.
Brasilia tekee poikkeuksen
7 siellä se on portugalilaista. Hai-
^ luonnollisestikin väestö on mel-
^ tykkänään neekereitä.
Sitä mukaa kun latinalainen Ame-kehittyy
ja kansanvalistus ko-kansanvalta
myös voimistuu
osassa maailmaa. Siten on nyt
^ käynyt Costa Ricassa ja edistystä
o huomattavissa useimmissa muissa-maissa.
Eikä tänäkään päiväiiä
ijtaattorisimmatkaan. LaUitukset
aöla voi olla yhtä raakoja kuin mitä
e ovat Euroopassa. Vaikka monU-
« limisillä ei olekaan valtiollisia oi-feuksia,
heidän yksityisdä
Arikaan sekaannuta.
lamaansa ei
Kirj. MALVIINA
Joonas vääntäytyi pirttiin, mutta
eipä selvinn3rt saunan lämmitykseen.
Naapurin Mari juosta hökelsi tupaan
leivän lämpimäinen sylissään. Äl­listyi
sitten isännän nähdessään, kun
töinen-voiMd ja volisiT Tuumasi sit-
• ten touhuisasti miten Alitalon Kus­taa
oli kaupungista tullut kuin nuorra
miesnä konsaan. Sinne qn kuulema
tullut sellamen "ihmetoihtori", joka
pian nivuset notkeiksi nuorruttaa.
Niin pauhasi Amalia puhua ihmetoh-toristaan
että Joonaskin jäi moista
puheentulvaa kuuntelemaan. Unoh­tui
siinä jo iskiaiskin . . .
"Joo, jos minä vain Joonas olisin,
niin tekisin kuin Kustaakin. Meni­sin
kaupunkiin ja hierottaisin kerran
— ja vaikkapa kahdestikin ^— niin
eiköhän leini lähtisi."
"Mitenkähän tuo olisi jos koettai­si",
tuumaili siihen Joonaskin har­vakseen.
"Pitäisi Kustaalta kysyä
missä se sellainen ihminen asuu."
Joonas nousi ja yritti siirtyä hel­lan
puoleen piippuunsa tulta ottaak­seen,
kun se iskias taas pahemman
kerran nykäisi . . . keles! Mutta sit­ten
kun se oikein otti sisulle, niin Joo­nas
jo äytyi, sieppasi lakkinsa perä­seinältä
ja lönkytti ulos. Huuteli
siellä sitten perunapellolla olevalle
Amalialleen:
"Laitapas eukko sinä se sauna läm­mitä,
minä ajaa pyörä37tän kaupun­gissa!"
Ja lönkytti edelleen portille
päin, jossa vanha foordin rämä seisoi
yksinäisenä ja joltisenkin raihnaise­na.
Niisti sitä jonkun kerran nenäs­tä,
aukaisi iportin, istui sitten ohjaus-pukille
ja ajeli menemään.
Olisi siinä Amalia kovastikin ällis­tynyt
ellei Mari olisi ehtinyt selvittä­mään
äkillistä muutosta, ja samalla
kehumaan Alitalon Kustaan kaupun­gin
kokemuksia. Kun Amalia sai
kuulla että Mari oli lämpimäisten
kanssa matkassa, niin otti perunasä­kin
syliinsä ja sanoi kahvit pyöräyt-tävänvä
. . .
, Joonaksen foordi ryki ja nytkytti,
mutta niin se taival taittui. Ei mat­kaa
ollutkaan kuin noin parisenkym­mentä
mailia kaupunkiin. Oli siinä
Välillä poikettava Alitalon Kustaan
luona tiedustelemassa sen ihmetohto-rin
olinpaikkaa. Olipa hyvä. että
Kustaan mökki oli tien vieressä ettei
tarvinnut pitkästi poiketa.
Kustaa oli halonhakkunsa kun
Joonas siihen portille porhalsi ja ke-hoitti
Kustaata lähemmä siirtymään.
Hän iski kirveensä pölkkyyn ja astui "
portille kuulemaan mitä miehellä oli
asiaa.
Kuultuaan että hierojaa toinen
tarvitsi, niin yltyi kehumaan:
"Sellainen se on — lyhyenläntä
naisihminen — ettei luulisi niin vä­keväksi.
Mutta kun se sinua kopris-taa,
niin jdipa, tiedät pihdissä olevasi,
ja kyllä siinä leinikin pelosta vapisee.
Viikon minä sillä reisulla olin ja vii­si
kertaa se minua kopristeli . , ."
"Viisi kertaa", pääsi Joonalta. "Ja
minä kun käskin eukkoni saunan läm­mittämään."
"No miksikäs se aikamies nyt ker­rasta
tulee. Mutta kyllä se sauno­minenkin
poikaa on. Menetpahän
sitten 'joskus uudemman kerran kop-risteltavaksi'',
tuumaili Kustaa loh­duttavasti.
"Pienessä vinttikamarissa se eukko
asuu. Nim ovat kapeat ja kiertävät
portaatkin, että selvinpäin sinne väin
pääsee. Mutta o l l ^ hieman hipra­kassa,
niin jojpa tottavie tulet len­nossa
alas", jutteli\Kustaa ja nauraa
höräytti omalle sukkeluudelleen. Kä­vi
sitten selittelemään miten sen ih­misen
löytää. Kun Joonas tunsi ole­vansa
täysin selvillä hänen olinpai-kaistääh,
hiin misteli tääs fodrdiään
ja lähti jatkamaan matkaansa. .Ajat­teli
sitten yksikseen ajellessaan mi­ten
"friskiltä" Kustaa hänestä näyt­t
i . . . että taitaa siitä hieromisesta ol­la
joskus apua.
Kaupunkiin päästyä etsi Kustaa
K-sen poortitaloa, jonka talon pihalta
menee raput sinne Kustaan selittä­mään
vinttikamariin. Löytyihän se
lopulta. Joonas kiipesi vintille. En­simmäinen
näkemyksensä oli naisih­misen
takapuoli. Taisi olla se hie­roja.
Kontallaan siinä oli kynnyk­sen
luona ja kuurasi lattiaa. Luut­tua
kuivaksi kiertäessään kääijnähti
Leena ja huomasi miehen jalat.
"Sus siunatkoon!" kiljahti hän ja
sitten intosi: "Hittoako te ihmisiä
säikyttelette! Menkää nyt tiehenne
ja sassiin, muuten raiskaan tämän
lattianluuttuusveden silmillenne, niin
jopa tiedätte tunkeutuneenne yksi­näisen
naisen asuntoon!" Leena jo
nousi ja oli luuttiiineen niin uhkaa­van
näköinen ettei Joonaan muu aut­tanut
kuin vetäytyä taaksepäin. Ei-
<pä muistanutkaan kiertäviä portaita
«ja huiskahti kapealta astuimelta len­nossa
alas.
, ^Humalassa tuo juutas taisi ol­l
a . . . " mutisi Leena, mutta hätään­tyi
itsekin siinä sen verran että riensi
katsomaan miten miesparan oli käy-
•nyt. Ehtipä siinä auttamaan Joo­nasta
ylös.
"Hiero'jaa minä tässä olen vailla'',
änk3rtti Joonas, "mutta kovin ollaan
tuimia tässä talossa kun ei asia-taan..."
"Herrijee! Hierojaako? No voi
mun mitä. Minähän se olen ja noin
vain ajelen dollareita portilta pellol­le,
ikäänkuin ne köyhän käteen niin
helpolla tulisivat. Tottahan sitä nyt
annetaan anteeksi kun minä niin säi­kähdin
. . . " anoo 'jo Leena katuvaise­na.
"Mennään toki ylös. Minulla on
siellä kahvi kuumana ja hieromapuk-ki
odottaa."
Eikä siinä Joonaan muu auttanut
kuin kavuta ylös, vaikka leinin lyö-miä
nivusia äskeinen lento pahim­min
kolotti.
Puhdasta oli Leenan kamarissa,
mutta olipa siellä monenlaista ha­juakin
—- lääkkeet ja linjamentit le­musivat
niin oudosti, että olisi siellä
vaikka minkälainen yskä parantu­nut.
Leena kaikessa touhussaan lait­toi
kahvikupit pöytään ja kaatoi jo
vanhanmaan pannustaan hierottaval­le
kauniin väristä, virkistävää juo­maa.
Joonas tykkäsi kuumasta kah­vista
ja särpi sitä kupinlaidalta niin
että olisi vaikka pihalle kuulunut.
"Sitten ei muuta kun riisutte ja
käytte tuohon penkille maallenne",
kehoitteli Leena.
Niinhän siitä lopulta suoriuduttiin
hieromaan. Leena otti rasva-astian­sa
ja istui hierottavansa viereen. Si­veli
rasvaa niinkuin tapa vaati ja a-loitti
"kopi-istelunsa".
''Aijai, ei niin lujaa!" hihkaisi Joo­nas.
"No — hellästihän se tuo% naisen
käsi kurittaa", lohdutteli Leena sa­noin
lujaa otettaan. "Onko teitä
koskaan hierottu?" kysyi hän sitten.
"Joo. Olin minä kerran — viisi
\'uotta sitten —naapuriperukailla.
Sinne oli tullut hieroja, j a onhan se
siellä vieläkin humsteetarina. Ke­huivat
sitä maasta taivaaseen, ja kun
reumatismi sai mihiika hiin k(yvan
otteen, niin käyäsinpä sitten hierot-tcmiassa
— joo. Mutta sivelyä se
vain oli. Levitteli ruokaäöljyä pitkin
pintaa, jotta peti lainehti — joo!"
vakuutteli Joonas ja hihkaisi taas:
" A i j a i e i niin lujaa!"
Puheltiin siinä sitten perheasiois­ta.
Tuli kerrotuksi silloisen hiero­jankin
elämäntarina aivan tarkkaan.
Miten hän oli kirjeenvaihdon kautta
tutustunut erääseen yksinäiseen mie­heen,
joka asusti naapurikylässä.
Suurkaujpungissa oli kuulema ollut
sitä ennen ja hieronut rikkaita leide-jä.
Oli kaiketi säästänyt jonkun
summan raha^^, ja sitten kun tuli
naapurikylään, niin sinne jäi. ."Lie­nee,
rakastua röpsähtänyt vanhoilla
päivillään — joo."
Joonas siirt3d sitten kertomaan it­sestään.
"Sanoi pojaimulikkana tul­leensa
tähän maahan setänsä lainaa­milla
rahoilla. Oli ollut metsäkäm-pillä
enimmäkseen. Sitten vapaa ai­koinaan
kaupungissa oli jounut ja re-sunut
kuten muutkin metsämiehet.
"Kyllä sitä nuorna miessä otettiin
ryyppy jos toinenkin. Eivät sisus­kalutkaan
siitä vastaan panneet —
joo. Mutta eipäs oteta enää sillälail­la.
Taisivat sisukset piloille mennä
silloin nuoruuden hulluudessa. Sain­han
sentään sen verran säästöön, et­tä
tein Suomi-matkan, ja suurta her­raa
minä siellä pelasin. Joo! Pela­sin
niin kauan ettei ollut muuta kuin
matti taskussa. Sitten se peli loppui
— joo!"
"No, olitteko silloin naimisissa?"
kysyi Leena väliin.
"Naimisissako? Vielä mitä. Poi-kamiesnä
sitä sellaisia reissuja teh­dään.
Minä olin aina sitä mieltä et­tä
akka ja kapsäkki on Amerikassa
tiellä. Mutta mikä lienee minutkin
huilannut. Nyt sitä ollaan oltu nai­misissa
jo kolmekymmentä vuotta.
Väliin on sopua ja väliin riitaa. M i l ­loin
mistäkin tuulee — joo. Sellaista
se on tuo ihmisen elämä", huokasi
Joonas sitten lopulta.
Mistä lienee johtunut kun sellaisel­le
puhetuulelle tuli. Eipä muista­nut
välillä enää olevansa hierojan
pukilla.
"Onko teillä perhettä?" kysyi
Leena.
"Joo — neljä poikaa. Kaikki
maailmalla. Kaksin me vanhat siel­lä
farmilla. Mistähän johtunee kun
ne eivät tahdo ne nuoret pysyä siellä
— pois vain mieli tekee heti kun toi-sellek)
rmmenelle ikä vetää — joo . . .
"Eihän se meidän farmihommam-me
mitään suurta ole. Mitäs me
kaksi vanhaa. lehmän kanttura on
siinä, jotta maitoa saa. Vasikka on
että syksyllä saadaan paistia. Kano­ja
ei ole — nehän söisivät jo ennen
tienatut leivänmurut. Sitten kun me
kuolemme niin talo jääpi siihen, ruo­hottuu
ja maatuu. Kakai)a siitä
huolta pitäisi. Ei kukaan, kun po­jatkaan
eivät maata perusta viljellä.
J o o . . .
"Siellä meidän perukalla on kaksi
farmia, joissa on laudat ikkunoissa ja
ovissa. Vanhukset niistä kuolivat ja
nuorempi sukupolvi lähti kaupun­kiin
työhön. Sanoivat sen paremmin
kannattavan. Ja nuoret ovat nuoria.
He kaipaavat vaihtelua, mutta mitäs
me vanhat. Olemme tyyt)rväisiä kun
saamme olla rauhassa — joo . .•,
«'1K arpaloita siellä meillä päin kas­vaa
julman paljon. Kyllä niitä nyt
saisi kun olisi noukkfjoita. Mutia