Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 12, 1944

              Ui
''h
.li;
Sivu 4
LAUANTAINA/ laX^KXJXJN 12 PÄIVÄNÄ
Pitkän ja kuys^tj n jäl­keen,
olimme Wawonan kanssa liik­keellä
seuraavana aamuna jo aurmgoR
Lähtiessäni kaitspin mukaan} noin
kyynärvartta pitkän, ja tukevan pali­kan,
jota voisin käyttää tukepgmi
ylhäällä levähdyksen aikan^. 'Riisuin
takkini ja kenkäni ja aloin - qttta^ ias-ympärillä.
Huomasin, kohta, -että
seuraavan levähdyksen ^perästä^i^
nuh oli päkkö %hent^ yaiitieeli^^ k ^
4oa. Kuinka 5e Mvisipäiasäj^s^
ollut miettinyt.^. Vaikka olikin ym-märrettäyä
asia, että .puun ylhäzina
pierienty^sä^niiie väljenöB/ niinisit-tenkään
en sitä seikkaa lähtiesisäni
9llut ^0!tt?i^^t,
yl(fe: jä .arj^ioiii mukaan ;€rtaMui|ijf^-
• iXohoÖn hieman pulikan pam
1k^%aii siipispankkaa ja sanoin että:
^^Jbs^ina^m^ol^ u
« H ä - n ^ ^ olisi pitänyt tehdl
^ i l l | siinä.si]tai^^
ncÄ^aau;" että kotkan silmät ovat
kohnesataa kertaa tarkemmat kuin
I h ^ n . u|Ru]fi^^ ^ipaisi^
metsässä ja toisinaan rantahiuteellä
eteenpäin, tehden matkaa pairhau-t€
OTkme mukaan. Ko^ta matkamme
alussa tulin huomaamaan, että aikai­sempi
pelkoni ty.tön vastuksina^ ole­misesta
ei pitänyt paikkaansa. Sen-^
sijaan, että'iyttöä olisi pitäiiyt "feie-noston"
ufeisten tavalla metsässä kul-rclla.
Se flli rinyuilemista, {|(^ koh­ta
.ensipaujäisillä ^keleillä tahtpi ma­sentaa
yrittelijän luontoni.
. E n ollenkaan tietänyt, oliko ku­kaan
ennen sellaisilla vehkeillä moi­seen
yritykseen ryhtynyt, tahi oliko
sellaisessa onnistunut, .eukä tiedä si­tä
vielä tänä päivänäkään. Mutta
kiessamme a^yustella, pujotteli.^^^^^^ siiuä ei hillut ^ikaa enää l^iiikoida.
pusikossa .niin liukkaasti-.ja notke- ^jehen luontoni on uäet sellainen,
4sti, ^Uä minulla oli täysi työ pysy- että kun on jokin tehtävä, «iin se
täytyy tefedä, vaikka mikU piisi.
HäT^jöittelin nykäyksiä, vanteen-noustessa,
^ffloilimme uutterasti y^^leits^ :vahvapaiffisen petäjän\k^^^ • « e ^ i alimmaiselle . < ) ^ i ^ l k , M»-^^^^^^^{^
dgn ]^?dii^plm!ePilwa5^^
t^ .Noustessa .muutin ,3mtft^,^.^^^
tMytlyin vanteen «isJäUe ja ihä«l?ii ikifileTOp ini^rkip
nouseminen helpommilla pam»i^tuk- jfi s^mirtla ji^^^
sill^. 4ksetin vaut^ep leiitin ^Ifeäni iipur^n^a ^)äätäni J^ohden. Xas^
t^ftkse ^iuftlolden ^ l e ^*a siinll ^^u- olin y^t^^npp^a^kuin. kotka. Sieppa-miillaui
.nojaten vanteeseen ;Saip4»«o- gin .sääP^tä mol^ käsin, mut^
jennusta;l^sly.arsilleni. Tä^gäiUudes- se-pH ^Jlanelämäni loppu. Kotkan ,voi^
sa asennossa .nouseminen joutui "kiih- ma IlmasBa piikin cacvaamattoman kp-tyneellä
vauhdilla, ja vaikka petäjän- va, se itempasi .miiiun .painoni ylös,.
p_ai;k,ki yiempänä M y i .;aileäpintai§em- jalltani rkoiputuivat oksalla ja minä
maksi kuin alkumatkassa pii, iiiin kadotin tasapainoni,Jioiperruin.ja pu-opin
pitämään jalHani ilipsahtamatta. t o ^ . ,Chmi kuitenkin 5uosi minua.
JEnsimmäi^enä -vaataani Uuli kuixa "liheässä^petäjänlatva^tertussa, oksien
heittoa ja jalkojeni muuttamista ylös- qksan tynkä. 3e ^koUi j ä y ^ c ^ lä^i PiidQ^essani,.^in 4^^^
päin. Muutamat nykäykseni e{»on- p „ j^
nistuivät, jalkani lipsahtivat useita ^ .3^5 .tMr^us^ (tpivpin-^^m Tunnustaa täytyy, että kotka pää-muistutti
tukkaa jättiläisen otsalla., kertoja ja minä jäin roikkumaan pit- i^i^uuden Jy^ntää yaftteen i m ^ ^ §iWwtplleitässäinsirc^
Kierreltyämme vuoren rotkoissa j a kinpituuttam puun kupeelle vantees- jpfca ^hä - v ^ ^ ^ ^ sai %mpa aika hölmö jättäessäni
rintamissa, vaivaloisten ponnistusten ta 4Jiihnipitäen. Kun feran vilkai- .phkasi t^dä l ^ u n .matiltani rAvolve^ni Wa.woi»aUe. J^uunjuurella
sin Wawonaan, niin hän näytti sdso- epäilyttäväksi. .CfcanKohd^e I^^itie^i en ajateU^^^
van joka ihermojännityks^tä pingot- tyäni vanne vcOi jo^äl^ennj^ Ä » ? ^ t - ka i n Ä t P j t t U n l ^ ^
tuneena ja valmima pillahtamaan it- k^iie^.^ttä täy.tyX^^^^^ y pU ifeaukanftl Kotka teki tpisen
kuun. El han^muHesanpnUt sanaa- -^pi -pi^^Ueu, saamatta iialsf» - * y ä k k ä y ^ e n ; ^ p u u n i kynsineen ja
kflan, -mutta se «aky ^ t t p i ;minun ^^rteiliani npj^^n, yanlLeen .leikistä, nokkineen, .iwnW pllessani r ä h n »
tekemäänpaatöksem. Ja^lmunpäa- Tätä ei pitkälle voisi mm Mxm ni ^mmök§alla. ^»ääni paukkui m
tQti§e§.ti pan.n^ padastani. tei-äyän inokan fekuisfea ja paitani re-
. .QksantyngäUä aeiyäJidin, ja km P^^5^ ^ n >kyi»sissä.. «Kinasin tais-päästin
Tiidokgen ii^ti ^ranteessa ja:ai- 'teluasentoon ja «nnöin pulikallani
teliä perässä'
Saayuimme vuoren juurelle, jonka
siileät rintamat paljaina kimaltelivat
ayrin^pn paisteessa. Vuoren kalju­jen
rinteiden tasaisella laella, phkai-sessa
maakerrpstumassa; kasvikunta
avulle, vihdoin viimein pääsimme va-
^ne|nä sen merenpuoleiselle laelle.
Siellä avautui Eteemme jUhlalJinen
näköala. Olimme kohonneet useam­man
puunmitan yläpuolelle metsäisen
tasanteen, joka allamme laajoina la-,
keuksina lainehti kuin viljapelto ta­kanamme
oleviin vuoriryhmiin saakka
'ja-rannan mukana se ulettui tasaisina
lakeuksina siintävään etäisyyteen ja
p.äättyi vasta silmänkantainan päässä
kaukaiseen taivaanrantaan.
^'Katso,,tuoJIa^''feuiidahti Wawona,
osoittaen vuoristoon päin. "Tuolla
männyn latvassa oh varmaan koltkan
pesä. Minä näin kotkan istuvan sen
latvaan, siellä on varmaan sen^esä."
Minä katsoin ja katsoin, mutta en
osannut löytää tytön osoittamaa puu­ta.
Wawona tiili likelleni, osoitti sor­mellaan
ja sanoi:
•'Katso sormeni suuntaan, tuon pe­täjän
tuuheassa latvassa on kotkan
pesä."
'Nousimme vuoren päällä yhä ylem-msL
ja kun olimme tulleet osoitetun
puunjuurelle, niin todellakin näin sen
latvassa kotkan pesän. En kuiten­kaan
jrtnmärtänyt, mitä •tekemistä
meillä piisi kotkan pesän »kanssa; mut­ta
Wawona sanoi:
töksehi «lii sellainen, «ttä .minä .nou­sen
ylös, nousen talJi^n ikänä hun­nusta
itseäni ini^he^i, suomalaiseksi,
eiikä kelpaavaksi ininnäkkä&i, — en
ainakaan sano ^koskaan i^eillökään, että
yritin, enkä päässyt.
«Panin :parastani, ja uskokaa rminua,
että. juuri \oma. kp va päätökseni vai­kutti
sen, jotta nykäisyt ja vanteen-
. heitto alkoi onnistua. Hii! .. ^ . mi­kä
.rieiTiu sc .olikaan. Mieleni virkis­tyi,
luontoni lujittui ja minä .tunsin
puolet painostani 'keventyneen. Minä
nousin! . . . Joo, minä aiousin y M
ylemmä ijokaisella nykäyksellä, enkä
enää kertaakaan luiskahtantrrija Jää­nyt
vanteen varaan roikkumaan puun
kupeelle. Sitä menoa teti thetken ja
ennenpitkää mousuni ikävi samassa
tahdissa kuin tukkikämpillä maaton-katkasijat
^käyttävät. Erotus vain oli,
että heillä.ön kengissä iteräspiikit, jot­ka
puui&npeeseen ipotkaistuna pitää
yhtä varmasti ikuin rappusia ^tuissa,
ja minun Talaan ja 'kömpelön van­oin
lyhentää sen mittaa, niin silloin
oksa katkesi varoitusta antamatta ja
minä jäin roikkumaan avonaisen van­teen
varaan. Siinä asennossa oli
mahdoton vanteenpäitä yhteen sitoa
ja minulle jäi ainoastaan *käksi mah­dollisuutta
eteen: nousta ylemmäksi
puun tuoreille oksilla saakka ilman le­vähtämättä
tahi laskeutua alas ta­kaisin
puunjuurelle. Mutta kun olin
vaivalla päässyt matkan voitonpuolel-tuiman
iskun kotkan ruhoon. 'Kotka
löittoni ylemmäksi ilmaan, huitoi syl-täpitkiä
siipiään ja'kirkui vimmatusti.
Pesästä myöskin kuiilui kirkiimi^t^,
enkä nyt '^tiennyt -kuinka' 'monen kans­sa
dli välttämiätöEftä tapella.^
Taistelua 'kesti hetken aikaa epä­määräisellä
onnella. Kotka esiintyi
hyökkääjänä, sillä sen käytettävänä
oli ilma ympärillämme, minä sain
puolustautua puussa, oksista kiinni-le,
ainakin kaksi kolmea osaa jo teh- pitäen.
"Siellä on meille syötävää, j a :siellä =asemesta Ae ^käyttävät ehkäistä
myöskin löytyy jotakin kuivaa; jolla keveäa .temälarfcaa, joTsa on .mie-saamme
M e n syttymään.
IIK^ysymyksessä oleva puu öli •taval­linen
/inetsän"jöttöäinen. Sen" sorea,
oli^ton runko ^ulettui iUmaan kolme­sataa
jalkaa .ennenkuin ensimmäinen
oksai!iyi ^alkmv a i s o i n p a ynimäilä,
minh^ttpmuuden edessä.
SJliin,^itä«^ehdä?... 5«JytiWawo-i*
5U^i«llai^hy?it
;^Fkwus j a jpdko o^ nipiityksiä
joUa ?enihÄ^Ulä tunnustannt, ^ ^ytön
roljkea kys^my? 'ka«kc^Mi m»^^^
mpuden rmielestäni ja jjpudiiin -mietti-mpn
ffeeinojen iPH«li«n Jnouä^mi^li.
Ej^mmäir^h, ijoka >mieleeili dphtui,
• oli rnupifa, .m»Us rseltol^taj^i f » ^ ol­lut.
:M«istelin ^ti|?inpita ;V5«nl?% ikm--
kqamisista hinnan imuujin ^yli vaat­teilta
(punotuilla «nupriUa.
!*^Btsitään ^ohkainen vain-mable,"
sanoi W«wQna. ikäärikuin»piisi ajatel­lut
samaa kuin minäkin.
iPanliin toimeksi.
Kun oli nrnie -löytäneet -sopivan • van-
^epuun, niin sidoimme sen petäjän
ympärillä päät yhteen takkini vuoris­ta
revityillä kaistaleilla ja kiipeämi­nen
alkoi.
hen ympärillä \^iäiön kiinnitettynä.
Mmä sitä vastoin jouduin tekemään
samanlaisen ^urheilutempun aataniin-aikuisillä
bitumilla. Vanne oli vaikea
heittää puun :vähvän »rurigon jrmpäril-lä,
ja heitto^täytyi tapahtua ruumiini
sopivalla tempaisulla ja ^nopeasti.
Niin nyhdin itseäni ja heitin van­netta
aina vain ylöspäin. Matkani
kävi vanhanmaan kuokkamiehen tah­dissa,
hitaasti ja vaivaloisesti. Kun
kerran olin leikkiin antautunut, niin
sitä oli jatkettava. Neljä päivää syö­mättä
ollut vatsa kiljui ja oli saada
minut pois järjiltäni.
Ensimmäisen kerran kun levähdin
nyt, niin alaslaskeutuminen olisi mer­kinnyt
surkeata tappiota, i i i in päätin
kiivetä henkeni edestä. Kummallis­ta,
vaikka oksalle .päästessä ölin lo­pen
väsynyt, niin nyt välttämättö­myyden
pakosta luonto tiili minulle
avuksi. Voimani uudistuivat j a mat­ka
ylöspäin rupesi siijumaaii uudella
kurssilla. Ylhäällä tuli vastaani kak­si
pientä kuivaa oksantynkää, jotka
sivuutin pysähtymättä. Kuitenkin
niistä oli se hyöty, että sain *hyvän
^ n varpailleni 'kummastakin.
Vihdoin pääsin tukevaan oksaan
kiinni; Alimman oksan lähettyvillä
seurasi toisia tuhkatiheässä, joten
•Pesälle noustuani, 'Uäin siellä kir­kuvan
kaksi ka^^aista, melkein emän­sä
kokoista Tpoikaa. Ne kirkuivat
vimmatusti .päät pitkällään, ja näytti
sille, että iriiilläftili aavistus, jotta vaa­ra
'heitä .;uhk^i. Silloin emä teki lo­pullisen
iiyökkayksensä. Se iski ra­justi
'kimppuuni raskaan painonsa ko­ko
vauhdilla, "kynnet ja nokka ojossa.
Mutta siinä se ^eredrtyi. Minä onnis­tuin
siepata ikaulasta ikiinni ja nyt
syntyi fturja vöttelu. Kotka .riuhtdi
vimmatusti, ^huitoi ilmaa pitkillä ^it-villääh
ja iterävät kynnöt Jiaroivat
fciiikkuisenaetsien ^vihollista. Mutta
niinun ofteeni öli varma. Pitelin va­semmalla
kädelläni tukevasta oksaa-mma
paäsm nousemaan ilman van- .
teen apua. Sidoin vanteeni" o k ^ n ^ laänö =^ .-«ikeäila kotkan kaulasto
kiinni ja oksalta oksalle nousten pää- lähefö rpääfä,; :K^^ li­sin
tuuhean latyatupsun kohdalle. ^eäsö;ja%oika^idhtöik^^^
Silloin näin kotkanpesän jnänpynk^^ K^iö tÄkt^ru-^^^
yassä. Onneksi häniääarriiomännyt kats|ifi ll^t^iSÄ
oyat-tukevia aivan^l^tyahmppuun,^^ Waw<ä^i^iin ge^näk^ silmää-ti,
joten .minun :^ tarvinnut peljätä ni otti;:ir miitutkauhusta ^t^^^
latvan heikkoutta. Hetken rimpuil- määh. ^uskan^iuurella, muutaman
tuanl^pääsin pesälle. Risuläjässä, sii- sylen päässä ptosesta, iso ruskea-yet
puolittain JeyäUään^m^^^ilHot- selkäinen^^tte^^^^
Z ^ m l i ^ fyvällemustiinvniskahöj^mln.^ S S e e n , ^.rusti takaar^i-sem
tehnyt matkaa nom kolmekym- ; levällään oleyat siipi^pkat .näytti- j a a n ^ k e ^ a n Ipotkaisuun, joka on
yat jättiläisen harteille ja .kaksi kii- ipe?Jcki hyökkäyksestä,
luvaa silmää .välähteli tuikeasti. yaaraoji uhjcaaYa. Minä kauhus-
"Joo, minä Olen .ro^p; pien tullut ta jäykistyin j a jos olisi ollut voimaa,
ryöstölle!\ .ajattelin. — "4^symyk- niin oi^in yarmaan hypännyt pantte-sessa
ei.ole nyt enenipää eikä vähem- rin ruisk^an. Silmänräpäykseksi un-paa
kuin lopullinen tuhpja,hävitys!" hoitin vaarallisen matkani ja siinä
•ajattelin yhä edeUeen. Otin pulikan -tulin .ymmärtämään sen, miksi
seikani takaa vyön alta, saman pi|li- mpoasti ihmiset,.pelastaakseen toisen
kolmekym
mentä jalkaa. Pistin pulikan puun­rungosta
vanteeseen ja siinä lenkin
päällä voin rauhallisesti levähtää. .
Nou3uni aikana Wa\vona oli innos­tunut.
.Hänen silmänsä säkenöivät
riemusta ja hän hyppi ja huusi ja neu­voi
ja kyseli, yhtenä tulvana paasa­ten
sanoja.