Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 6, 1949

              Saarir jota kissat su^phm Uacock: *
Kirj. wciijä^Ec^Akr
Tyynen meren etelä^a^iTadtu
ren läheisjydessä on siaariparätiisi, jonka
saatte omaksenne jos vain pj^dätte sitä.
Leppoisat laineet suutelevat sen rannik­koa
ja korkeat palmupuut huojuvat
plasiillisesti tuulessa. Syvissä lahdissaT
on makeaa vettä ja kaikenlaisia hedelmiä
kasvaa troopillisissa puissa.
Muita ennenkuin kiirehditte pyytä­mään
Kissasaaren omistuslupaa, niin
varoitan, että tarvitsette kokonaisen ar-meiian
sotaväkeä ajaaksenne* saaren
asukkaat pois. Kissasaaren omistavat
kissat tuhannet ilkeät, laihat, vihaiset
kissat, jotka tähän _saakka ovat onnis­tuneet
ajamaan kalldti saarelle pyrki­neet
ihmiset tiehensä.
Tämä omituinen Tyynen meren ku­ningaskunta
sai alkimsa noin sata vuot­ta
sitten, kun lukuisia rottia ui hiiksi-rikon
tehneestä laivasta saarelle. En-sksi
saaren asukkat edvät olleet tie-
(ääkseenkään "nidstä, mutta pian rotat
lisääntyivät nopeasti. Ennen pctHää ne
hyökkäsivät ifamiste% kin^puun. Nii­tä
yritettiin hävittää keuk^ niahckdli-silla
keinoilla, imutta turhaan. Lopulta
saarella asuvien ihmisten piti ottaa omai­suutensa
ja paeta saareltä."^"-"
Tahitin ranskalaiset viranomaiset vei­vät
useita kertoja myrkkyä hävittääk-seen
rotat saarelta, mutta myrkky enem­pää
kuin pyydykset eikä savukaan aut­tanut.
Toivottomat viranomaiset päät-tivzt
lopulta antaa saaren liljaksi sille
henkilölle, joka voittaisi ; siellä olevan-vihollisen.
, • V; •
Eräs Tahitissa vieraillut: ranskalainen
tutki asiaa ja keksi keinon — kissoja!
Hän vei saarelle SOO kissaa, päästi ne'
vapaiksi rannalle ja palasi itse Tahitiin
odottamaan tuloksia; .
Kun hän jonkin viikon perästä palasi
saarelle, olivat kissat Ehavia, kehräten
tyytwäisinä. JaljeHä <deyat Wat py-^
syttelivät piilossa. Viranomaiset Tahi­tissa
olivat niin iloisia, että pitivät lu­pauksensa
ja lahjodttivat saaren mieherie.
N)rt, kun hän pääsi Tyynen meren
hedelmäUisen saar^ omi^t^^stksi, perus­ti
tämä ransk^ainen kanafarmm. Kaik­ki
meni hyvin joBäcäia&aa, kissat työs­kentelivät
rottien tuhoamiseksi ja saa­ren
omistaja r&astui. Mutta sitä anukaa
kilin rotat hävisivät^ l^äÄtyivät
Ei kestän>4fcaua«k*im, kissat alfcodvat
syödä kanoja, siälä rotet olivat loppa-ceet.
Omistaja yritti fc^MtiloOTstit, pitääk­seen
kissat kontrollissa, ihirtta turhaan.
Lopulta ei hänellä oUut enää muuta
neuvoa kuin koöta maallinen omaisuu­tensa
ja paeta saarelta:
Kissakuningaskunta alkoi njrt toden­teolla
kasvaa. Kissat olivat pian niin
ällejä ja hurjia, että ne pyydystivät
krapuja ja kaloja. Suuret merikilpikon-flatkin
joutuivat niiden saaliiksi.
Tyynen meren astifckaat pelkäävät
Kissasaartaj sillä jo§ kukaan yrittäisi
3stua maihinj joutuisi varmasti näl­käisten
kissojen revittäväksi Toismaan
jotkut uskalikot ovat yrittäneet veneel­lä
lähestyTsaaitav nmtta ädklä iie^ovat
joutuneet kääntämään veneensä kokan
ulapalle, nähdiss^an :ra^ JoidöMT
ariseviä jä syj^ksäv» ^is(>fi^' vdiimnav
ja kykenevina^ipttkytiist^^
takuntaansa.
oinenus Jonesin
järkyttävä kohtalo
Tämän jutun on kirjoittanut Canadan tunnetuin hun^
Stephen Leacodt. Hänen kirjoittamansa kirjat — ja mitä on kymmeniä, ovat
kaikki humoristisia ja niissä ruoskitaan ankarasti KirjcKttajän elinaikana val-^
linneita oloja ja varsin sattuvasti. Toivomme voivamme juötaista tulevaisuu­dessa
lisää tämän kuuluisan humoristin tuotteita.
E RÄÄT ihmiset — ette te enkä minä,
sillä me olemme varsin järlÄymät-tömiä
—- mutta muut ihmiset, pitävät
hyvästien sanomista; niin äärettömän
vaikeana lähtiessään kyläilemästä tahi
iltavierailulta. Sen hetken lähestyessä^
jolloin vieras pitää välttämättömänä
lähteä, hän nousee ja änkyttää katkonai­sesti:
— No, nyt luulen . . . Johon isän­täväki
sanoo: — Voi, joko teidän on
mentävä?. Nythän on vielä aikaista!
Ja siitä sukeutuu surkutdtava kamnp-pailuJ
Luullakseni ikävin taltainen tapaus,
johon olen tutustunut, oli ystäyärauk-
£ani Mdpomenus Jonesin. Hän oli pap­pi
— sellainen oiva niiori mies, vain kak-sikymnientäkolmivuotias.
Hänen oli
yksinkertaisesti mahdotonta päästä
eroon ihmisistä. Hän oli liian säädylli­nen
valehdellstkseen ja liian sävyisä tah-toakseen
näyttää epäkohteliaalta. Niin­pä
tapahtui, että hän meni vierailulle
eräiden ystäviensä luo k^alomansa ai­van
ensimmäisenä iltana. Seuraavat kuu­si
^viikkoa olivat täysin hänen omiaan
— hänellä ei ollut mitään tekemistä.
Hän jutteli hetkisen ja joi kaksi kuf^ia
teetä, pakottautui sitten tuohon suureen
ponnistukseen ja virkkoi äkkiä:
— Niin, nyt luulen . . .
Mutta talon rouva sanoi: — Voi, ei!
Mr. Jones, ettekö voi jäädä vielä vähäk­si
arkaa?
Jones oli aina totuudessa pysyvä.—
Oh, voin kyllä, hän sanoi, tietenkin voin
Ken vihastuneena-oUen voi lausua
fempeän totuuden, hän on sankari.
kalUoita ja l ä n Ä i t i noita kato^^^
ta, jotka kumpikin öliyat ulufiariiiee^
nuoruutensa päivät turhille toivei­ne,
jotka eivät toteutuneet, tai eh­kä
toteutuvat virasta ^änn^ iHan
sarastaessa. ' r ;' /-^
— S i i ^ teidän ei tosiaan pidä
teä.--
Hän jäi. Häai joi yksitoista kupillista
teetä. Iita tuli. Hän nousi taas.
— No, hän sanoi, luulen todell#Jn
• • •
— €*iko teidän «entävä? fcysyr rou­va
kohteHaasti. Luulin, että ehkä olisit-^
te voinut jäädä päivälliselle . . .
— Niin, voiiäian tieterikin, Jones vas­tasi^
jos . . .
Siis. te voitte: ^tenKftjäädä^
varma, että mieheni ihastuu.
— Mainiota. Jones sanoi, siis jään.
Ja hän vajosi töistamfeeen takaisin is-tuisnelleeh,
joi mä&ättömästi teetä ja oli
surkean onneton.
Isäntä tuli kotiin. He saivat päiväl­listä.
Koko päiväillisen ajan Jones
suunnitteli lähtemistä puoli yhdeksältä.
Koko perhe tuumiskeli, oliko Jones tyh­mä
ja nyreä vai ainoastaan tyhmä.
Päivällisen jälkeen rouva ryhtyi hän­tä
piristämään ja näytteK hänelle valo-
Ikuviju Hah näytti hänelle koko perhe-museon
— isän-^non; ja hänen vaimonsa,
äidin veljen hänen pikkupoikansa ku-yati
tavattonian Ätiintolsan kuvan iisän
enon ystävästä biMikalilaiCTnivormttun-sa^
mkettafeenä^ tavattonaä^
lokuvan isosisän liiketoverin koirasta j^
h u i ^ häijynnäköisen naamiai^uvan
iCTSö paihölaiseicsi pukeutuneena. ^
Kello puoliyhdeksään mennessä Jones
oli nähnyt aivan tuhottomasti valokuvia.
Hän noiiai.
— '^ft minun on tosiaan sanottava
hyvää yötä, hän virkkoi rukoilevasti.
— Hyvää yötäkö! hänelle sanottiin,
miitta kellohan on vasta puoli yhdeksän.
.Onko teiUä jotakin'tekenalstä?
— Ei, hän vastasi, minkä jälkeen hän
;imumisi jotakin.
Tällöin havaittiin, että-perheen lem-mikkivesa,
tuollainen, ihastuttava pikku
rasavilli oli piilottanut Jonesin hatun.
Silloin perheenisä sanoi,, että hänen oli
pakko jäädä, ja pyysi häneltä piipulli­sen
tupakkaa ja kehoitti häntä rupatte­lemaan.
Isä sai piipullisen tupakkaa ja
rupatteli Jonesin kanssa, ja tän\ä jäi
sinne edelleen. Joka hetki hän oli hyök-käämäisillääii
ulos, mutta ei voinut. Sit­ten
isäntä alkoi väsyä Jonesiin ja liikus-keila
edestakaisin ja sanoi IqpuHa rval-liseDa
aäncDä, että Jones voisi jäädä
heille yöksi, he voisivat laittaa hänelle
vuoteen lattialle. Jones käsitti hänen
tartcoituksensa väärin ja kiitti häntä ve­det
silmissä, ja isä sijoitti Jonesin vie­rashuoneen
sänkyyai ja kirosi häntä sy­dämensä
pohjasta.
Seuraavana päivänä aamiaisen jäl­keen
isä lähti työhönsä kaupunkiin ja
fätti Jonesin hyvin alakuloisena leikki­mään
pienokaisten kanssa. Tämä oli
aivan masentunut. Koko päivän hän
ajatteli lähteä. Mutta tilanne oli käynyt
hänen hermoilleen, ja se oli hänelle yk­sinkertaisesti
mahdotonta. Tullessaan
illalla kotiin isäntä liammästyi ja harmis­tui
nähdessään Jonesin yhä olevan siel­lä.
Hän yritti ajaa hänet pois ivalla ja
sanoi, että hänen ennen pitkää oli pakko
vaatia häneltä ruokarahaa, ha! ha! Tuo
onneton nuori mies tuijotti hetkisen hur­jasti
eteensä, sitten hän pudisti rajusti
isännän kättä, maksoi kuukauden ruo­karahan
etukäteen ja lysähti kokoon ja-nyyhkjrtti
kuin lapsi.
Seuraavat päivät hän oli alakuloinen
ja ^umpimielinen. Hän pysytteli tieten-
Jkin^rkihuoneessa; Jä raittiin ihnan ja
liikiinhan puute alkoi kiduttaa vaka­vasti
hänen terveyttään. I^n kulutti
aikaansa jik>m^ate«tä ja ^tselemallä
' valokirviä. Hän saattöi seisoa tuntikau­sia
tuijottamassa bcngelilaiseeh univor­muun
pukeutimieen isän enon ystävän
kuvaa — puhella sen kanssa jä toisin
ajoin kirota sitä katkerasti, öli ilmeis­tä,
että hänen jälkensä oli sekaantumas­sa.
' ' .. " . .\
Lopulta tapahtui luhistuminen. Se
alkoi hurjina kuumehoureina. Sitä seu­rannut
sairaus oli hirvittävä. Hän ei
tuntenut ketään, ei edes bengalilaiseen
univormuun pukeutunutta i^n enon ys­tävää.
Aika ajoin, hän saattoi kavahtaa
vuoteessa pystyyn ja huutaa: — No,
luulenpa . . . ! ja sen jälkeen^^yaipua
pieluksille hirvittävästi nauraeS: Sitten
hän saattoi uudestaan kavahtaa pystyyn
ja huutaa: — Vidlä kupillinen tfeetS ja
enemmän valekuvia! Enennnän valdcu-vial
'„ rj
Lopulta, kärsittyään kuukauden hän
lomansa viimeisenä päivänä heitti hen­kensä.
Hänen kerrotaan viimeisellä het-ki^
llään nousseen vuoteessa istualleen ja
kauniin, taivaisen hymyn päilyessä kas­voillaan
sanoneen: — No — enkelit kut­suvat
minua, pelkäänpä, että minua on
nyt lähdettävä. Hyvästi!
Ja hänen sielunsa pakeni vankilas­taan'
yhtä nopeasti kuin takaa-ajettu
kissa yli lauta-aidan.
Polkupyörällä
halki Saharan
Ruotsalainenilngvald Wiberg on
ensimmäinen ihminen. Joka on
ajanut Saharan poikki Tunisista
Kairoon tavallisella polkupyörällä.
Hän on 27-vuotias. Matkaan kului
vajaat 17 vuorokautta, joista hän
. käytti kolme lepoon palmujen ja
telttakankaiden varjossa ja loput n.
300 km:n pyöräilyyn päivittäin.
Hän on kertonut matkastaan seu­raavaa:
"Se oli ihana matka, mutta nyt
olen väsynyt pyöräilyyn enkä aio
koskeakaan polkupyörään pitkään
pitkään aikaan. Lähdin Tunisista
aamulla ja ensimmäisen päivän ai­kana
ajoin 270 km. Sfaxiin saakka.
Alkuvauhti oli aivan liian luja.
Niinpä sain seuraavana päivänä
tyytyä polkemaan 160 km. Gabe-siin.
Kolmantena päivänä saavuin
Medenieen, hyvin mielenkiintoi­seen
paikkaan. Se oli aidoin ara­bialaisilla^
mitä näin matkani ai­kana.
Pysähdyin sinne kokonai-se|
ksi vuorokaudeksi ottaakseni va­lokuvia
ja kirjoittaakseni vaikutel-miani
muistiin. "'
Maaliskuun 7 pnä lähdin Misu-ratasta.
Seuraavat 800 km. Beng-haziin
olivat matkan vaivalloisim-mat.
Ei ollut mitään muuta kuin
erämaata, erämaata ja erämaata.
mtä kartalla näkyi kylinä ja asuin­paikkoina,
se oli vain sodan jäl­keensä
jättämiä raunioita. Tuhan­sia
hyökkäysvaunun jätteitä, rikki­näisiä
tykkejä ja lentokoneenhyl-kyjä
oli tieni varrella. Useita öitä
minun piti nukkua makuusakis^ni
pelkällä hiekalla. Useina aamuina
heräsin kuumassa Afrikassa jäy­käksi
kangistuneena kylmyydestä.
Tapasin ainoastaan joitakin beduii­neja,
joiden kanssa tulin mainiosti
toimeen. Olen monta kertaa jutel­lut
mukavia aavikon laivurien
kanssa, tietenkin m e r k k ikieieii
avulla. En unohda koskaan ihmeel­lisiä
öitä Afdkan kuun alla beduii­nien
nuotioiden ääressä. Vc^makas-ta
ja kuumaa teetä tarjotaan ara­bialaisena
vieraanvaraisuutena.
Pahin pulmani tällä aayikkömat*
kalla olivat villit koirat, jotka öisin
hyökkäsivät kimppuuni. Ymmär­rän,
että olin todella kummallisen
näköinen olento kiitäessäni kuun-loisteessa
eteenpäin ilman lyhtyä.
Joskus minun piti potkaista liian lä­helle
tulleita uteliaita koiria. Pa­hin,
mitä matkalla koin oli, mitä
ranskalaiset sanovat le cafardiksi
— aavikkotaudiksi. Tulee todella
sairaaksi siitä, että näkee tunnista
toiseen vain pelkkää hiekkaa.
Benghazi oli ihana paikka vietet­tyäni
kolme yötä erämaassa. Siellä
oli ruohoa, taloja ja ihmisiä sekä
ennen kaikkea puita. Pysähdyin
sinne puoleksi päiväksi. Neljässä
päivässä pääsin Bernan, Tobrukin,
Sollumin ja Mersa Matruhin kautta
El-Alameiniin. Tällä . tunnetulla
taistelukentällä oli jäljellä vain tu­hottua
sotamateriaalia, jokin pa­rakki
ja pieni rautatieasema. -
£n myöskään voi koskaan unoh­taa
sitä, kun Kheopsin pyrsuniidien
silhuetti ilmestyi näkyviin horison­tissa
ja tiesin päämääräni olevan
lähellä. Näky valtasi minut siinä
määrin, että minun täytyi laskeu*-
tua hetkiseksi pyörältä vetääkseni
henkeäni. Sitten hyppäsin Jälleen
satulaan ja innokkaasti polkien
pääsin 20 minuutissa Kairoon."
Elämä ei anna lahjaksi — pettymyk­siäkään;
niistä juuri useimmiten mak­setaan
hinta, jota joutuu suorittamaan
läpi eläntän.
LAUANTAINA, ELOKUUN 6 PÄIVÄNÄ, 1949 SIVU 9