Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 22, 1947

              1947
cmMimnnu L A U A X T A I X A , HELMIKUr>C i 2 PÄIVÄXX
i»wnwiBMWMmnimimiMuiMhn)in|i4i^;,nniipnBnti,nitiuii|fuai,n^
S i v u 7
tämän kirjan kalliina juuri sen
opettavaisuuden vuolisi, mikä si-sältjry
tosiystävyyteen. Jos esi­merkiksi
muistaisimme lauseen:
•Miksi näet reaskaii_y^^ sil­mässä,
kun et näe malkaa omassa
silmässäsi?" niin se jö Vjaikuttaisi
hyvää ystävyyssuhteisiin. Opet­tavien
lauseiden huomioonotta­minen
voi aiheuttaa sen, että kun
esim. kuulemnie jonkun puhuvan
ystävästämme pahaan olemme
valmiit puolustamaan häntä ja
muistuttantaän: "JSs olet syytön,
n i i n heitä häntä kivellä", ja se
tavallisesti auttaa. V
Rupesinko tuossa liikaa saar­naamaan,
jonka johdosta joku
tuumii: onpa tuo muori hyvä
raamatun tutkija. No, ei siinä
ole mitään pahaa, luen ja tutkin
kaikki ^ mitkä käteeni sattuvat.
Eihän ihminen muuten tiedä
maailman menostakaan.
Toivon, että tuo kultainen ys­tävyys
sä.iljdsi aina keskuudes­samme.
MANDI-MUORI.
Rakkaalleni
Tää sairaus on mtia pidättynyt
sinun luotasi kauan pois,
kaksi vuotta on umpicn kulunut
enkä vieläkään luoksesi tulla voi.
• ' • >
Mutl' olJzaamme kihsivälUsiä vaan,
ajan kanssa mc voimme vo^taa;
edelleenkin täällä mun oUa paras,
vaan uusi päivä meillekin koittaa.
Sinä siellä kun kotona aherrat
tulevaisten päiviemme varalta -
ei hukuta elämän pörtcisiin,
kun rakkaus säilvvi rinnoiSsa.
Siis hyniyssj suin ja uhmaten
kovinipiakin kohtalon kolhuja
pää Pystyssä kuljemme eteenpäin
mutkaisia elämän polkuja.
LE.I LA E,
Onnittelen 60^vuo-tista
veljeäni
John Hilliä, Superior, \Vis.
U el m ikuu n a, heleänä
syntyi poika potra.
Parkui pahuus, isä tuumi:
"Tuolle nivieks' Jussi.^*
Kilpaa kasvoi siskoin kanssa,
i'ippcliit jo voitti,
iiähkääs micsnä vaimoväen
iitrra olla koitti.
l uodet vieri, Jussin päässä
kultakuume iti,
Amcriikän mantereelle
lähteä jo piti.
Heittää heila kotimaahan,
punaposki^, kaino.
Lirusilmik vastassa on,
unhoittuu jo Aino.
Kiersi Jussi siellJ täällä,
päätyi IViseonsiniin.
Supiriorin kaupungissa
koti omiin nimiin.
On maalarina heilunut
siellä vuotta monta,
joskus lienee kamppaillut
myös romctiisin kanssa.
Xyt kuusikymmenvuotias,
eipä vuöBei paina,
ikä s olkoon puoliväliss\
toivoo siskos Alina.
Rouyn, Qnc, Canada..
, • , . .••II. • , . ,
Pimeänä, sateisena ihana a i t i il
yks!näinen matkustaja alas junasta,
joka oH pysähtvTi^t v a i n muutamiksi
sekunneiksi ja jatkoi taas kolisten
m a t k a n s a , Vielähetken näkyi pi­meydessä
punainen ""valoiäplä, s':-
ten sekin katosi?
Tämä yksinäinen matkustaja e:
ollut kukaan muu kuin sankarimme,
rapörtteri Otso Halla. Hän nosti
sad^takkinsa kauluksen pystyyn,
tarttui matkalaukkuunsa, käveli py­säkin
ainoan lyhtypylvään valopii-r
i in ja jäi odottamaan, sillä konttori­huonekin
o l i pimentynyt. Sivuovella
k u u i i hän salvan kolahtavan paikoil­leen
j a lukon rapsahtavan k i i n n i . H i ­taat,.
laahustavat askeleet kuuluivat
pimeydestä, lähenivät. Pian 0;so
näki vanhahkon miehen, j o k a palKsin
0{itui toista jalkaansa. Mies aikoi-nähtävästi
sivuuttaa hänet"" sanai-kaan
sanomatta, mutta Otso kiiruhri
pysähdyttämään hänet.
•'Hyvää iltaa!"' sanoi hän kohte­liaasti.
"Anteeksi, voisitteko neuvoa
minulle tien neiti Elmira Holmin
huvilalle? Olen, nähkääs, aivan vie­ras
näillä'seuduin/'
"Näillä • seuduin"', vastasi mies
epäystävällisesti, ''liikkuu nykyisin
paljon vieraita, jotka kysyvät tietä
.\utiolinnaan. Jos he ottaisivat mi­nun
neuvoni huomioon, n i i n he P3'-
syisi\-ät sieltä poissa. Itse vanha
neitikin.*'
" X e i t i Elmirako? En ole koskaan
tavannut häntä, mutta tietääkseni
olisi hel}>ompi siirtää vuori paikal­taan
kuin saada hänet muuttamaan
mielensä. Ja minulla on vähän sa­mantapainen
luonne. Onko huvila
kaukanakin, h&rra . , . herra . .
'•M?la"', murahti mies. -Olen
sähköitäjä ja samalla junanlähettil-iä.
Asun tuossa ratavartijalla.'' Hän
lähti ontumaan kohti asumusta, joka
tummana, kyyhöttöväna hahmona
erottui pylvään himmeän valokehän
ulkopuolella. Otso kohautti olkapäi­tään,
otti matkalaukkunsa j a seurasi
häntä. Moista hapannaamaa ei hän
muistanut ennen tavanneensa. Tun­tui
siltä kuin mies olisi vihannut ko­ko
ihmiisukua. Liekö hän edes
kuullut äskeistä kysymystäkään!
M u t t a äkkiä mies pysähtyi. He
olivat tulleet portille. •
••Tuossa on maanii^. seuratkaa s i ­l
a ! Parin kivenheiton päässä, va­semmalla,
on A u t i o l i n n a . Siitä ei
voi erehtyä.""
••Monet kiitokset, herra i\ie!;i.
Tapaamme ehkä toistenkin!""
Mies murahti jälleen epässlväsii.
löi port'n kiinni jäljessään ja k a V -i
rakennuksen varjoon.
Sade oli melkein lakannut Otson
tullessa maantielle. Hänen silmänsä
alkoivat jo tottua pimeyteen, joten
hän ei sytyttänyt taskulamppuaan.
Siellä täällä hän saattoi nähdä suuria
vesilammikoita astellessaan pitkin
tietä. Sen v-asemmalla puolella ko­hosi
synkkä kuusimetsä, oikealla oli
"aukeata. Xiitlyjä, päätteli Otso.
Ojissa virtaavan veden yksitoikkoi­nen
solina »ja hänen omat askeieensi
soraisella tiellä erottuivat tcrävin.i
hänen k o r i i n s a . Metsästä kuului
ajoittain ikäänkuin syvä, surullinca
hujkaus. Jossain huhusi huuhkaja.
Otso tunsi lievän puistatuksen ruu­miissaan
j a kiirehti askeleitaan. H i in
ci suinkaan pelännyt. Ei, hän tunsi
' v a i n , että hänellä ehkä o l i synnyn­näinen
vastenmiel!sy\'^ yössä huhui-le\'
aa hj^hkajaa kohtaan. Sitten
hän naurahti itsekseen. Olipa neiti
E l m i r a tosiaankin valinnut viehätfä-vän
maankolkan asuinpaikakseeiil
\T^ääItä kuusien loniasta näki hän
nyt valon pilkahtavan, 'H5h kaivoi
esiin taskulamppunsa, sytytti s e n ja
suuntasi valokeilan kuusikkoon, piel­lä,
noin viisikymmentä metriä tiestä
syrjässä, kohosi mahtava, linnamai­nen
rakennus, jossa o l i tornikin. X ä -
hemmäksi tultuaan hän näki, että ra­kennus
oli hyvin vanha, joskus ollut
väriltäiin valkoinen, mutta maali o li
rap'ssut po's ja harmahtavia seiniä
peitti ikivanha . v i l l i v i i n i . Ikkuna-
, atlkai olivat kapeat'ja kaarevat kuin
kirkossa. " Tämä siis oli Aut.iolinna.
Joku muinainen ylimys o l i luultavasti
joskus rakennuttanut sen nuorikol­leen
huomenlahjaksi, ajatteli Otso..
Kuinka s? oH tullut neiti* Elmiran
haltuun oli hänelle yhtä siuiri arvoi-^
tus kuin itS3 vanha neitikin. Äskei­nen
valo oli varmaankin näkynyt
tornis.a, mutta nyt sekin o l i sammu­nut.
Kaikkialla \-allitsi pimej-s ja
hiljaisuutta rikkoi vain vesipisaroi­den
tippumindn maahan.
Otso astui ylös kivirappuja, sam­mutti
taskulamppunsa ja oli juuri
kohottamaisillaan kaarevan oven
vanhanaikaista messinkikolkutinta,
kun eteisen ikkunaan ilmestyi heikko
valo. Sisältä kuului askeleita, ja
murinaa. ^
" K u k a siellä?'" kysyi tiukka nais­ääni,
j a murina kävi uhkaavaksi.
Otso mainitsi nimensä. Salpa ve­dettiin
syrjään, jykevä ovi työntyi
auki. Lepattavan kynttilän valossa
Otso näki keski-ikäisen naisen aamu-takkisillaan
ja harm.aat hiukset ha­jallaan.
Musta ja ruskea Dober-man-
Pinscher, poliisikoira, hänen
vieressään näytti hampaitaan ja oli
sanasta valmis hyökkäämään tunkei­l
i j an kurkkuun.
'*Vaiti, Turma!*' komensi nainen.
K o i r a vaikeni, mutta seurasi'epä­luuloisena
ja varuillaan Otsoa, joka
nyt astui sisään, laski matkalauk­kunsa
lattialle ja otti haiun pääs­tään.
"Anteeksi, eträ häiritsen näin yö­sydännä.
Iltajuna saapuu tänne nii.i
hirveän mvöhään. O l i s i n vhlä h v v ia
vo.nut l u l l a nunmenn:!, paivajunassn.
mutta . . . "
••Kyllä liediin. iNIinä olen Saara,
emänr.iiitsijä. Olen ollut K l m i i a -
neidiji j)alvehikie.-Sa >iitä saakk;.
- k u n olin nu-ri tyttö. Tuula odotti
teitä, kävi päiväjunalla vastassakin,
mutta nukahti äsken enkä hennon­nut
herättää häntä junan A-iheltäes.-^ä,
vaikka hän pyy.'^!. Lapsi parka oli
niin väsynyt stn kaupunkimatkan
jälkeen. Taisitte pitiiä häntä yl­häällä
yöt läpeensä."'
' "Minä . . Otso aikoi sanoa,
ettei hän ollut edes tavannut Tuulaa,
nviUta keskcyttj sama.Nsa. sillä hän
ei tiennyt mifi; hänen tuli sanoa, mita
sanomalta jättää.
v N o . kyllähän minä ymmjirrän
nuoria. Eikä minusta tarvitse vii-litiää.
vaan P-lniira-neidistä. Hän on
hirveän tarkka, kun on kysymys
Tuuia-ta". M u l t a rii.sukaa nyt märkä
lakkinne, niin vien sen mennessäni
keittiiiön kuivumaan. Ja i-stuulul^ai
tänne takan eteen, jos teillä on kyl­mä.
Tuon heti ]eciä j a voileipiä."' '
Saara sytytti öljylampun matalalla
* pöydäll-l ja kiitosi kynttUökieen, Ot­son
takki käsivacTtfllaan ovesta, Joka
njihtävästi johti k e i u i ö a puolelle.
K o i r a oli last:eutunut pitkäkseen
takan edessii olevalle karhuntaljalle.
V a i k k a sen asento o l i k i n täysin rau­hallinen,
pää vaipunut etukäpälää
v a r^n, vahtivat sen silmät tarkasti
\ieraan liikkeitä. .
'*01etpa sinä komea otus! sanoi
Otso ugoten mukavaan nojatuoliin
j a luoden tarkastekvan katseen ym­pärilleen.
Eteishalli o l i avara j a kodikkaasti
kalustettu^ sen lattia punaisista, k i i l ­lotetuista
tiilistä. Vielä hehkuvaa
a ^ t a k a n edessä oli toinenkin van-hanaikaiiven,
korki^^selustainen noja­tuoli
kirkasväris'ne tyynyIneen , ja
pienine sivupöytineen. Toiselle oli
jäänyt keskeneräinen käsityö, jokin
koriiommel. Takaat yläpuolella koh­tasi
katselijan silniaii kookas'öljy­maalaus,
yleväryhtisestä kaunottX-resta,
jonka paljak olkapäät hohti­vat
kuin alabasteri avokaulaisesta,
- hoikkavyötäröisestä ihapuvusta. Sei­nissä,
kummallakin puolella maalaus­ta,
oli kvo^measarvlnen, täytetty po-ronpää.
Eteishallia kiiytettiin luul­tavasti
myös ruokailuhuoneena, ajat­teli
Otso näifdessään rappujen ta­kaisessa
osassa ruokasitlin tumman
kaluston. Seinillä oli «seita muita-
• k i n maalauksia, mutta Otson silmät
kiintyivät jillleen naiseen takan y l l i.
Hän arvaili ijarhnillaan tätnän hen­kilöllisyyttä,
kun Saara, tuli takaisia
kantaen leetarjotinta. Laskettuaat
sen pöydälle ^katsahti hänkin maa­laukseen.
' •'Siinä on Elmira-neitl", sanoi hän,
•ennen nuorena."
" H i i n oli hyvin kaujiis". huomaut­ti
Otso.
"Kaunis — niin, ja tod-elIisuudess'i"
hän oli kymmenen kertaa kauniimpi.
Siihen aikaan hän oli yksi Euroopan
suosituimmista laulajattarista. Ruh­tinaat
ja jalosukuiset juhlivat häntä,
}X)lvistuivat hänen edessään, lähetti­vät
kallisarvoisia lahjoja . . . iMutta
mitä lörpöttelenkään! Teenne val­l
an jäähtyy."
"Olitteko te mukana hänen mai­koillaan,
Saara?"
'•Minä olin aina hänen mukanaai:.
Lontoossa, Pariisissa, \Vienissä, kaik­k
i a l l a . Kei.sarilli5es.sa hovissakm
. . S a a r a katsahti ympärilleen
kuin peläten jonkun kuulevan sa­nansa
ja .sulkeutui iikkiä kuoreenpa.
Oi.so huomasi, että oli turhaa ky-
.^i^llä enempää. Seurasi hiljaisuus,
jonka aikana Saara ajatuksiin.-!
puneenri kohenteli hiipuvaa hiillo?t;-,
ja Ot^a joi hitaasti teetiiän. Hänen
laskiessaan kuppin.sa tarjutlimelle
Saara havahtui niie* teistään, ot!i
kynttilänsä ja sanoi niiyttävänsä hä­nelle
tien makuuhuoneeseen. Koira­k
i n nousi jaloilleen, venytteli ja ra­visteli
itseään. Saaran kääntyessä
alkoivat sen kynnet rap.sahdel]a tii­lisellä
laltialla.
".\la.s, Turma!'' sanoi Saara pu­haltaen
lampun sammuksiin. ' ' S i ni
jiiät tänne." Koira palasi vastaha­koisena
äskeiselle paikalleen.
Otso otti matkalaukkunsa ja seu­rasi
.Saaraa yläkertaan. Heidän a-;-
kelecn.^a eivät .synnyttäneet iiäntii
rappusissa, joita pr^itti paksu matto.
Katsahtaessaan rappujen kaarlees-(,
alas, saattoi Otso erottaa siellä kaksi
fosforinhohtoista, hehkuvaa silmää.
Rappujen yläpiiässä, kahden k;'.-
j)ean ikkunan viilissä, oli suuri muo­tokuva
miehe.st-ä, mutta Otsolla ei
ollut aikaa lähemmin sitä tjirkastella,
sillä Saara eteni nopeasti pitkin kor- -