Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 23, 1946

              Virran
filP, ff ftA^° ° yggo o 00 Q;Q Oq QQft(HK?QQgQOfl py ör teissä OLfl-g-g-g_W o ff ff p ff g o p o g Q o o o o o Q o 00 Q o P 9 a fl P PO o P o g gJUlilAAgJ
Jatkoa.
- S?ia5i?Ln sitä uskoa ilman seuro­jakin,
vastasi Mattila,
ljuopioh?
—Ei A!i\nikki :minusta mitään teh­nyt
ole. ,
. — Pidin Mattilaa oSkeana uäkonr
veljenä . . .mutta nyt puhuu .kylä
kaikenlaista, sanoo Rupttu.
— Kenestäpä kylä puhumatta Jät­täisi,-
eipä taida säästyä. Ruottukaan,
vastaa Mattila, nänkästyneenä.
- — Jaa, jaa, ärähtää Ruottu. —
Kyllä tiedän, «ttä «minä en miika an­na
palvelijoille tarpedksi ruokaa. —
alutta se ei ole (vi«lä siveettömyyttä,
e&ä€p^*umalan palvelemista! kivah­taa
Rxiottu; ^
• — Kuka'on palvellut epäjumalaa?
— Sinät ÖTet tehnyt itsellesi
epäjumalan nuoresta emännästäsi
ja kääntänyt katseesi Herrasta.
— Se on minun asiani. Tumma
puna hohtelee Mattilan isännän kas­voilla,
• —Himoillesi elät, sanoo Ruottu,
kiihtyneenä hänkin.
, —Itsepä tiedän, vastaa Mattila.
—'Kylä puhuu vaimostasi.
—iKylä ja taas kylä.— Jumala tie-
Itää enemmän kuin kylä, hän näkee
meidät, alati.
— Eikp Jumala kiellä ottamasta
sellaista naista, kähisee Ruottu. —•
Et ole enää kehdannut tulla kokouk-siinkaan.
— Mitä tarkoitat? Mattilan otsa­suonet
ovat puillistuneet ja suonissa
kiertää vihan tuli. Tekisi mieli ku­ristaa
tuo julkea kärryissä istuja.*
— Sanovat että emäntäsi synnyt­tää
toiselle miehelle.
— Se on katala valhe!"(karjaisee
^I^ttila, mutta tuskin saa äänensä
kuulumaan. — Kuka on sanonut
tuon, pä^ee sanoistaan vastaamaani
— Ka?kki sitä puihuvat . . .
— Siellä seuroisssiko puhutaan?
Kauniita uskovaisia! Kahdeksan­nen
kä^yn irikkojia. Parenipi ru­koilla
Juonalaansa kotona kuin t;illa
ikolkouksiin tekemään syntiä. Hyväs­t
i Ruottu!
R^ottu, huomaten sanoneensa chi-kä
liikaa, sillä eihjLn huhupi&eisiin
ole uskomista, huutelee jotain sovit­televaa
Mattilan perään, mutta tä­mä
ei kuuntele, va^n astelee myl­lyyn
kuin takaa-aijettuna.
— Joiko ne vehnät ovat menneet
läpi? kysyy hän niin outona, että
mylläri ihmetellen katsoo.
— Eihän se nyt sentään silmänrä­päyksessä
käy, vastaa mylläri.
— Kiirehtikää sitten niitä, hoput--
taa Mattila.
— Matnman luokseiko se nyt tuli
sellainen kiire? naljailee mylläri.
— Tee työtäsi! karjaisee Mattila
niin kireästi, että mylläri vavalhtaa.
Sitten syöksyy hän ulos ovesta ija kä­vele
rauhattomana pitkin p^a.
Ruottu hevosineen Ja kuoTminecti
•menee jo tiellä.
Juoksee hevonen sitten tiellä min­kä
kavioista pääsee, kun Mattila on
saanut viljansa jauhoiksi. 'Hevosen
suupielet vaahtoavat (ja (kyljet höy­ryävät,
mutta taukoaanatta, kuin hul­lu,
huitoo Mattila objasperiliä vauh­tiin
lisää." Keväinen päivä ei ole vie­lä
Kihesacään ilassa, kun hevonen sa­maa
kiireistä, menoa pihaportista pi­haan
kaartaa. Portinpieli säPkyy
tuossa anenossa ja, kuorma on kaatua,
mutta siitä ei Mattila välitä. Rir-
"sumatta h^uoholtävan iKe^^
tää ja harppaa rappuset ylös. Tuvan
ovessa tulee vastaan Saara.
— No, sartöö Saara, omalla tavai­llaan
isännän kiireisen paluun ym­märtäen.
-Kyllä ne ehtivät, kidca sen
sanan nyt jo myllylle asti saattoi.
Kovin on Oli to isäntä. Hiki helmei­lee
otsalla suurina pisaroina ja katse
tuijottaa.
. No? ennättää Saara toistami­seen
sanoa, ennenkuin mies sanoo mi-,
tään. ^Kamarista kantautuu siihen yl­tyvä
valitus.
—'Mikä — mikä siellä? kpiähtää
Mattila.
— 5iellä tehdään nyt sitä Helasen
Saulin poikaa! laukaisee Saara. —
On sanottava kaikiki yhdellä kertaa,
että näkee,, miten se vaikuttaa. — Et
kai niin hullu ole, että itsellesi sen
syntyvän luulet, jatkaa hän.
JVaikutiis oh todellakin sattuva.
Hetken seisoo mies kuin ruoskalla
vasten kasvoja sivallettu; Sitten
nousiee kasvoille uhkaava puna ja
Saaran pois tieltään työntäen alkaa
hän astua ka^narin ovea kohden.
— i*ois miehet! hosuu Sauna-
Heta, kylän vir'kaatdkevä kätilö ja
puosliäri kamarin ovella, mutta mies
tarttuu häneen ja työntää tiipaan.
—^ Herra Jumala tuota miestä I
Onko se hullu! kiljuu Heta pidellen
ni^aa,nsa, jota miehen sonn^et ovat
puristaneet. —Minä haastan sen oi­keuteen,
haastanpa kyllä, olkoon niin
Mattilan isäntä kuin onkin.
—Ulos talostani! Jyrähtää kama­rin
puolella ja Heta putoaa istu­maan
lähipenkille. Annikki lennäh­tää
tupaan ja kaatuu suulleen lat-tialie.
Saara ovipielessä siunaa.
— Ulos—ulos ja paikalla! rai­voaa
>iattila, aikoen uudelleen tartr
tua sydäntäsärkevästi fvalitt^vaan
vaimoonsa, tnutta Saara syöCksähtää
välim.
— Et sinä sitä- siinä käy ts^pa-maanl
sanoo hän ja s^a pideltyä
miestä niin, paljon, että Aimikki en­nättää
lyömij^ Hetan (luokse, joka
. auttaa, hänet jaloilleen.
— Mesnnään hierrän tähden ulos,
Annikki, kiirehtii Heta ja taluttaen
sairasta Annikkia ovelle.
— Tapipaa se meidät — hullu se
on — tule — tule . . . — Auttakaa!
huutaa hän kiraeällä kui4dkuäänellä
ulos Annikin kanssa päästyään, ja
vaikka se ei kauas kuulukaan, tul­laan
muonaraiehen tuvasta ulos. E-va-
Liisa jaElijas ovat iltapäiväkah­via
juomassa ollen nähneel, eittä jo­tain
tavatonta on pyt tapahtumassa
Mattilassa.
—' Herra nUhköön, vie emäntä tu­paasi,
minä pyöräytän kuumafcsi sau­nan,
touhuaa Heta Eva-Liisalle.
Isänt£^ oji htiUu tai humalassa. Ulos
ajoi meidät. Vieiaiyt emäniä tupaa­si.
Riehuk.oon se hullu sisäNä ja pi­täköön
kam^^insa ja tupansa.
—Annikki, miten on laitasi? kuis­kaa
Eva-I^iisa tuskan vääntämin
kasvoin ^netöonä seisoneelle Annir
kille,
— ' Eva-Liisa, en ymmärrä mis­tään
mitään! voihfkaisee Annikki
kuin se^kaisin ollen.
— Sitä naista ei suojella minun ta­lossani
jyrähtää sillpin päärakennuk­sen
rappusilta. Muutamalla harp-seisovien
luona. Silmät verestäen
tarttuu hän Annikin Msiyarteen,
mutta hänen kätensä riuhtaistaan ir­ti,
yakayin kasvoin seisoo Eljas
isäntänsä edessä.
— Jos ei tätä Annitkkia saa tuossa
tilassa suojella edes imuonamiehen
tuvassa /niin sitten häntä suojellaan
niuualla, sanoo hä:n päättävästi.
— Sinäkö uskallat! kähisee Matti­la.
— Minä, vastaa H i j ^ rauhallises­ti,
- r - Minulla on velä u^o.ja Jumar
la. Isäntä on ne näköjään molem­mat
undhtanut, tai ehkä ei,ole oikeal­la
tavalla .niitä omaksunut^^^
— Vie emäntä tupaan, komentaa
hän pelottomasti vaimoaan, ja Eva-
Liisa tottelee pelokaana isätitään
pälyillen, alkaen taluttaa tahdotonta
Annikkia muonamidhen asuntoon.
Mattilan raivo on äkkiä va&tunut
syvään lamaannukseen. Hartiat ko-kooii
lysähtäneinä jää hän seisomaan
pihaan Elrjaksen mennessä riisu»-
maan hevosta ja purkamaan kuor­maa.
Ei selviä ajatuksien kaaokses­ta
vielä mitään. Kaikki on kuin ha­jalle
lyöty..
— X"^^ sisälle, Jaakko, kutsuu
• ääni-jpäärakennuksen portailla. Siel­lä
on voitonriemuinen Saara. Näin
juuri oli hän toivonut kaiken^ käy­vän.
— Tule, Jaalako, ja käy lepää­mään,
mairittelee Saarg. miehen luo
tullen. T — Tule, kyllä ika,ikki selviää
hyvin päin aikanaan.
Mutta liiaksi on lamassa Mattilan
isäniä- huomatakseen Saaran voiton-,
ilon. Kun Saara tarttuu hänen kä­teensä,
seuraa hän tätä tahdottoma­na,
kuten J\nnikki äsken Eva-Liisaa.
»'^UThaan kuitenlkiii Saara hänen e-teensä
uutta vehnästä kiidättää> ja
kahvia ikuppiin kaataa. Ei näe mies
spcutää-n, ei ole halua syödä erkä juo­da.
Pois työntää, hän Saaran tarjoa­van
käden, ja menee kamariinsa, sul­kien
oven jälkeensä. Ikkunasta toi­seen
siirtyy tuvassa ra.uhaton 3aara.
Kuohun nyt vain menisi kaikki hy­vin.
Jonkun ajan kuluttua näkee
hän Annikkia vietävän saunaan, mut­ta
ei hän Annikisla ja- tämän tuskas­ta
välitä, isännästä hän on huolis­saan.
Kunpa vain ei tekisi mitään
itselleen suljetun oven takana. Täy­tyy
tuon jtuostakin hiipiä kanlarin
oven .taakse ja kuulostaa. Kävele­vän
kuuluu isäntä! - Kyllä tästä vie­lä
hyvä tulee. Saaran sydämessä
leimahtaa taas outo tuli, elämän
nälkä. '
— -Mitä minä olen tehnyt? sei-'
viää viimein kamarissaan astelevan
Mattilan ajatuksissaj* Ja vähitellen
selviää sitten kaikki. Tätä se oli
Annikin rauhattomuus ja pelko . . .
'ja sairaus. Tätä hetkeä, kaiken i l ­mituloa
Annfldvi pelkäsi. Saulia ra­kasti
Annikki kuitenkin, ja hänet
näia rumasti petti. Miten houkka
hän suuressa rakkaudessaan oli ollut-
, kaan. Pitihän tämä alusta alkaen ym­märtää,
SJksi tuli Annikki, annelle
. . . ^ . , . Mutta eihän rakkaudel­le
mitpn voi. Ei voinut Annikki, ei­kä
voinut hän. Rakkaus kai . . v
ja pettyminen., . . teetti tämänkin
mikä nyt tuli tehtyä. Kuinka sii^
Annikkikaan olisi' ' vomut iteköaaii"
harkita. ' " 'v.
— Anniklki! Voi hyvä Jumala, mi-t^
n ki-peästi tämä viiltää. Mutta
kuitenkin . . .uäko ja Jumala, sa­noi
Elijas. Ei — tätä ei sittenkään
olisi saanut tehdä.
;Mattila syöksyy -äkkiä ovelle,
riuhtaisee sen aiiki ja on kaataa sen
— Missä on Annikki? kysyy hän."
T— Saunaan veivät juuri, kyllä se
siitä selviää, raiifhoittaa Saara.
Syyttävä tuäka raastaa nyt Mat-
- tilan sisintä. Rakkaus on pettymys­tä
ydmakkaa'mjpi;'Va3kka; ei hän sitä
sillä (hetkellä ym.märrä. Mitä siitä,
gos Annikki on riiikonut, ajattelee
hän tuskaisena. —- Onhan hän ih­minen,
lähimmäinen, tjota tulee aut­taa
hädän he^tlkellä. Armahtaahan
Jumalakin taivaassa. Ei sano mies
mitään .odottavalle Saaralle, vaan
;jättää.mvan ja yli pihan saunalle oi­kaisee.
fr—' Nyt se^:hullu tulee tänne, su­pisee
'Intetä, .savuisesta ikkunasta i-sännän
tulon nähden, ja pistää sal­van
.ovelle. — Et tule nyt, mies,
'annat sinä Ihmisen ainakin rauhassa
kuolla, mutisee hän, eikä ole kuule-vina^
Hkaan, kun mies kolkuttaa.
— Av^a nyt, Heta — ihan pai­kalla!
'kovenee Mattila lopulta oven
takana. / . «
—r- Enliä avaa! siiÖjähtää Heta
vastaan. — Ei täällä monta minuut­tia
enää elämä viivy. Tule sitten
pieksämään ruumista, se ei tunne e-nää.
lyöntejäsi. ,
Mattila horjahtaa tuon kuullen o-vea
vasten. -Kamala hätä valuu hä-neti
olemuksensa yli. — Ei^'-ii-ei!
Annikki ei saa kuolla! Uusi tuska
ajaa hänet liikkeelle. Hän rientää
sauna,n akkunaan, jä'^siitä sisälle kat­soo.
Lauteilla -makaa Anni'kki liik-kufmattomin
kasvoin. — Jumalia, au­ta!
Älattila lähtee harppomaan yli
pihan muonamiehen asunnolle. Eli-jas
ei ole tuvassaan, mutta tallilta
lopulta löytyy mies hevosia syöttä-masta.
Nuori juoksija valjaisiin pian!
hudhottaa Mattila, eikä jää kuun­telemaan
mitä Elijas sanoo, vaan
juoksee tupaan.
- T - Saara, laita kamarin vuode
kuntoon pian ja tuokaa Annikki sau­nasta
sipne. Tai haen hänet itse.
Niin sanoineen juoksee hän takaisin
saunalle ja Heta, joka on käynyt
kurkistamassa ovella, joko isäntä on
mennyt, on jättänyt miehen men­neeksi
huomaten oven salvan auki.
Nyt näkee hän kauhukseen isännän
hyökkäävän saunaan ja ottavan puo­likuolleen
Annikin Nkäsivarsilleen, ja
hän ennättää tuäkin siunata, kun i-säntä
taa/kkoineen on jo mennyt.
Saara seisoo tuvassa jäy^kkäna
kiukusta; kun mies tulee sisään taak-koineen.
— Joko vuode on valmis? ky5\y
Mattila.
— Onpa tuossa tuvan nurkassa
vuode, pane siihen, vastaa Saara.
— Laita kamarin vuode ja hetil
kivahtaa mies.
~ Olet sinä mies! Ensin potkit
ulos ja sitten taas korjaat kamariisi,
sähisee Saara, jonka on taivuttava
kiiskyn edessä.
— Ei tässä ole aikaa jaarituksiin,
sanoo mies. -r-JIenki on kysymyk­sessä
^ ihmiA^nki/kuuIctko! Olem­me
kaikesta tilivelvollisia Jumalalle.
Nyt katsoo Saara Jaakon sybssä