Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 1, 1945

              Sivu 6 LAU.^NTALNA, JOULUKUUN 1 PÄIVÄNÄ 194$
lii'
Us
lii-
Kun lapsuuden aikoja muistelen,
niin heti ma ongin tai luistelen.
Se elo Joli suurta ja ihanaa, '
sitä cn voi koskaan unhoittaa *r-kesäyönä
kun matoja nypittiin
ja aitojen yli kun hypittiin,
housutkin meni polvelta räsäksi,
-varpaatkin lyötiin kiviin "mäsäksi.
Niin paljon me kaikkea toimittiin,
paperossin paitakin poimittiin.
Niitä meillä taskut pM pullaan
ja niitä sitten koettiin piilottaa.
Vaan aamulla retki'kun taas aletaan
ja käydähän kätköä katsomaan,
oli tupakkamme sen tien hävinnyt,
äiti oli aarteemme löytänyt.
Nyt alkoi se kauhea jupakka —
*'Taas pojat on polttaneet
tupakkaa!"
Silloin se meitä hirvitti niin,
kun äit* vtti armotta haivenista
kiinn*
huutaen: ^'Voi teitä kakarat,
nyt minä pehmitän pakarat,
ja jos vielä kerran polttavan nään,
iin totisesti kierrän ma irti päihi!
Siinä sitten iiidille luvattiin
ja itkua kurkusta tupattiin:
"Jos äiti ei enää meitä iyö,
niin tuppakkaa emme polta myö!
ff
ff
*'jodia paikkaan ja kyselleet joka ta-
(hoha, vieläpä (käyneet sinun päivä-työpaikoissasäkin,
kunnes ^lopulta
äfckäsin«ne tulla tänne. Mitä on-ta­pahtunut?"
V
.'^'Shh! Olkaa ihiljaa", varoitU
Valpuri ja jdhti nuoret oleskeluhuo-neeseen.
"Täällä on syntynyt lapsu­kaisia
ja minä olen ollut vastaanot­tamassa."
. "Mutta »hvA-änen aika, äiti, miksi
et soittanut? Et voi kuvitella nuten
me o lemme olleet huolfesamme!" sa-
. noi Pauli. ~"
''Niin, ajattelimme sinun joutu­neen
auton alle, tällaisessa tuiskus­sa",
säesti Violet.
"Voi lapsikullat, kunpa olisin dhti-nyt
ajatella puhelinta. Mutta tällai­sissa
tapauksissa ihminen menettää
kaiken ajattelukj^ynsä muuhun,
pairsi siihen, mitä on odotettavissa.
Kylläpä te poloiset näytätte raihnai­silta.
EtteTble yhtään nukkuneet.
Olen paihoillani, että aiheutin teille
niin paljon vaivaa . . . mutta samal­la
olen hirveän onnellinen tietäessä-ni,
että te todella niin paljon minusta
ajattelitte."
"Niin paljoni" kiihtyi Violet.^"Ei.
hän kellon viisaritkaan kulkisi eteen»
päin, ellei sinua olisL 'Oh, my deal
honeysuckle, kunpa tietäisit miten
me olemme olleet- {huolissamme."
Tyttö pu-hkesi hermostuksen kyy.
neliin.
*No, no, ei pidä itkeä tai muuten
täytyy minunkin yhtyä siihen. Kuu­le,
Pauli, sinä rnenet ja ajat Maudin
auton talliin ja sitten lääidet joutui­saan
kotiin katsomaan lämmityslait­teen
perään. Sinä, Violet, tiilet mi­nun
kanssani yläkertaan ja paneu­dut
maata vierashuoneeseen. !Minä
soi:an äidillesi ja ihnoitan missä olet
sekä lohdutan parhaalla taidollani.
Kas niin, nyt toimeen!"
Ja niin tap>ahtui!
M.4L\TINA.
Vaan heti kun päästään nurkan taa,
min savu se ilmassa tupruaa.
Ei sitä enään muistettu,
mitä jtuur" oli äidille luvattu.
Kun syksy sitten tuli taas tapoineen,
niin siimat ja onget ne vapoineen
iallelletalveklitällSttiin ^
ja siinä ne sai olla keväisiin.
Vaan koulut ne ovensa avasi
ja siellä ne pojat ravasi.
Sinne mennessä, tullessa tapeltiin
ja toisiamme kivillä nakeltiin.
Vaan lapsuuden vuodet ne vieri pois,
että oltihin tuossa jo kuudentoist* —
se ikä on kaikista ikävin,
kun ei' kelpaa kenenkään sakkikin,
kun liiaksi vanha on lapseksi .
ja mitätön kun vielä on mieheksi;
ei kelpaa vielä kummiksikaan,
ei käräjätuvassa todistamaan.
Vaan kuuliparta alkoi jo tuntua,
vaikka hienoa vielä kuin untuva.
Mutta se oli varma merkki vaan,
että niin sitä mieheksi vartutaan.
Ainahan kun kuka ripille piMs*,
elämä kävi niin miehekkäaks';
oli housut jo pitkiksi vaihtuneet,
polvihousujen muistotkin haihtuneet.
Meille pastori tuimana jutteli,
niin ankarasti katsoen nuhteli:
"Voi voi teitä pojan jidlikat,
ie olette niinkuin mullikat;
te synnissä siinneet ja- syntyneet
ja syntistä elämää eläneet;
öisin ootte pappilan omenapuiss*
ja päivillä liikutte piiput suisfsf \
Vaan pyhänä ripille laskettiin,
viinillä huulemme kastettiin;
sitä tippanen valahti kielelle,
vaan ens* ryyppy oli se miehelle.
En muista jos itkeä nyyhittiin
ja kyyneleitä poskelta pyyhittiin,
vaan tuntui kidh uudesti syntynyt
ois'
kun pääsi lasten kirjoista pois.
Nyt iltaisin ulkotia puuhailtiin
ja tyttöjä nurkissa luurailtiin;
sydän rinnassa ilosta hyppeli,
kun mieless' oli suloinen kumppali.
Vaan kotikylän tytöt oli tuttuja,
ne meist* oli kuulleet juttuja;
kun yritimme ottaa heitä kiinA',
niin kuulimme: Menkää te
hemmettiin r
Nyt letkavarsipiiput leuoissa
mc tuumimme yksissä neuvoissa,
että eiköhän mennä naapuriin,
siellä on tyttöjä — niin ja niin.
Niin maantietä myöten me astellaan
ja ylväinä sylkeä ruiskitaan.
Siinä on ääntä ja elämää,
kun miehet ne menee ja saim jää.
Pian rupesi näkymään taloja
ja joissakin vier oli valoja,
ja kun tultiin yhäti likemmä,
niin peli soi yhdestä pirtistä.
Nyt iloisina sisulle asteltiin
ja tyttöjä lempeästi katseltiin.
Vaan silloin joku lampun rikki lyö
ja pirtissä olijat peittää yö.
t
EJ kuulunut ääntä enää pelistä,
vaan akkunat alkoivat helistä.
Ja kun ovi oli ulkoa salvattu,
niin seisoimme siinä kuin halvattu.
Vaan seinässä kun hieman halotti,
niin kaverini askelen älotti,
hän hyökkäsi lyötyhyn akkunaan,
minä perässä tapasin pihamaan.
Ja onnellisesti kun näin hypättiin,
niin maantielle kiireesti lykättiin,
ja oi sitä tomua ja tuoksua,
kun nää pojat pisteli juoksua.
Väsyneenä kotia kun saavuttiin,
niin Ä ä retkestä tuumailtiin, —
että "mukava se kyllä on heiluttaa,
vaikka siinä juostakin joskus saa!"
Nyt tuuma tuli lähteä kotoa pois,
ei olla ahtaissa nurkissa noiss*,
maailmalle avaralle kulkemaan,
etsimään elämän onneaan.
Kyynel kirkas äidillä silmissään
oli poikia hyvästi jdttäissään.
Hän toivotti onnea parastaan —
ei pelata, juoda, ei varastaa.
Vaan kun me tulimme maalmalV,
olikin jo varkaita kaikkiaU*.
Jos ammattia tuota ois koittanut,
ei siinä os mitään voittanut.
Siks' päätimme jättää kuivan maan
ja lähteä merelle seilaamaan —
oltiinhan ttdtu jo miehiksi,
vaikka oli jäStykin pieniksi.
Kun katselimme suurta parkkia,
ei tarvinnut pitkästi karkkia,
se päätös tuli aivan itsestään
että merelle, merelle lähdetään.
Ja kun portaita laivaan astuttiin,
niin siinä jo hieman kastuttiin,
kun taivaalta vettä niin riputti
ja ttdvana niskaamme tiputti.
Niin laivamme rannasta ulos ui
ja seilit ne tutdessa pullistui.
.Ahkerasti nyt toimessa häärätään
ja tehdäUn aina niitä määrätään
niin mukavasti laineilla lullattiin,
ja köysissä niin näin pidlattiin.
Laulaen vain käy liieiltä työ
ja laineet ne laitaan tahtia lyö,
Jlt)tse!la katseltiin laivalla
sydensynkkiä pilviä taivaalla.
Joku vanhempi seilari sanoiksi saa:
"Nuo varmasti myrskyä ennustaa."
Siiriä on kapukin jo äkkiä
ja kävellen pitkin täkkiä
kovat komentosanat on huulilla,
joita oppinut on myrskytuulilla.
Vaikka ilta oli tyyni ja laukea,
yöllä myllersi myrsky niin kauJiea.
Luonto näytteli meille nyt mahtiaan,
oli laivamme niinkuin lastu vaan,
se notkui ja ritisi, rutisi
ja mastot ne kovasti ttäisi —
vaalttopätsinä aallot ne lyö ja lyö,
voi kuinka on synkklt ja kauhea yö!
En tuulta ole nähnyt ma mokomaa,
vaikka muistelen elämäni kokonaan,
kun kaiken se mukaansa tempajaa
mitä vain suinkin se irti saa.
Ia kun salamat valollaan varjon tek\
tuuli sen varjonkin sieppasi hef,
utä alkaen nterehen viskoa
\a meitä sen perähän kiskoa.
Seilit kun kappaleiksi ratkesi
ja mastot kun keskeltä katkesi,
silloin me mentihin ahteriin
•ja hiljalleen siellä rukoiltiin,
että Pietari katsoisi korteistaan
ja päästäisi sisälle porteistaan,
jos oikein on kuljettu elämän tielV,
ehkä aamulla ollaan jo luonansa
sieir.
Vaa n aamulla tuuli vi%än lakkasi,
vaikka aallot ne vieläkin hakkasi
ja olivat niinkuin vuoria.
Minä poika vain pitelin moria.
Ei mastoista tietoa pursissa
ja mulla ci tietoa kurssista.^
Vain summassa laskin satamaan
. \j':.::_ast':\:^::,\/.
Näin pojat tuli Kultalaan
Karstulasi'.
Kun laiva oli saatuna laitttrHn
niin miehet ne käskettiin ahteriin.
Siellä ryyppyjä mnettiin kullekin'
ja tietysti mukana mtdlekin.
Siihen asti kaikki oli hiljaista,
vaan yksi jo pyyteli kiljaista,
että "huuanko minä vai mitä ma
teen,
ettei tää viirfatippa hukkaan mee?"
En rannassa kauan ma viihtynyt,
kun mieli'oH matkalla, kiihtynyi:
pussi selkään ja taivalta jatkamaan,
kun kerran olen päässyt nyt
kultalaan,
missä puisella veitsellä vuolla saa
itsellensä kultaa ja hopeaa;
missä runsauden sarvet vuotavat
ja makeat on syötävät, juotavat.
Vain vuosi tai muutama korkeintaan,
povitasku on taaloja pullollaan;
taas palajan rannoille kotimaan
ja elämänpäivistä nauttia saan —
ei silloinpa huoW ole huomisesV,
ei murhetta syömisesi, juomise5t\
vain järvien rannoilla loikoilen
ja säärtäni sannalla oikoUen.
Kun hotellissa tuttuja tavataan
ja tulomaljat turisten maistellaan,
niin viime vartti' pöytähän päntätään
ja rempseesti ruuma se räntätään.
Vaan koko yön heilumme hereillä
kuin konsana myrskyssä merellä —
ei lopu kirous ja ei lopu työ,
miljoonat lutikat ja täit kun syö.
V
Niitä koetimme hengiltä nitistää,
pyyhkiä ja kynnellä litistää.
Se kaveria iilkol jo suututtaa,
vaan minä naufelin: "Hah hah haa!
Näes kultaalanhan nyt uitu on,
totuteltava täällä on paljohan.
Tuon karjankin kaiken noin vaan
sain,
kun vaivaisen vartin maksoin vain."
Taas aamulla matkahan lähdettiin,
työpaikka väin ottamaan, niinpä
niin —
vaan paikat oli miehiä tulvillaan,
turha yritys pojille vanhan maan. —
Nyt alkoi kulkurin kurja tie,
jota ei tiedä minne se viimein vie.
Me olimme monissa vaaroissa,
maanteillä ja paksikaaroissa.
Meitä virkavalta aina vain vahtasi,
joka paikasta ajeli ja jahtasi;
me linnasta linnaan kuljettiin,
meitä ristikoiden taakse sidjettiin;
meitä rikoksesta suuresta syytettiin,
leipäpalaa kun nälkäämme
pyydettiin,
ja nälkä se ei tunne lakia,
kukin yrittää kaiken sen takia.
En osannut arvata lapsena
mitä nähdä saan harmajahapsena,
miten järjestelmä niin kamala
voi riistää julmalla tavalla. —
Tuolla raataja harmaine hapsineen
ja äiti armaine lapsrHeen
yhä kotia etsien taivaltaa
ja ^lämän armoa pyytää saa.
Vaan synkkyyden keskeltä aiot taa
jo vapauden aurinko valottaa.
Sitfi kohden raataja f kulkevat,
rivojansa jo yhteen.sulkevat.
Vaikka helvetin voimat ois irrallaan,
ne tulevat elämän vapauttamaan.
Siinä uskossa elän ja toimin oin
ja murheiden keskellä laulan vain.
AUGUST PETERSON.