Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 13, 1943

              Vieri toinen viiklco. Länjpimästi
ja somasti vilkk^rv^t.;app€Ia^^t^
välistä. Nyt juotiin ap^gLS^aJlta-
};abvia, Inga .tunsi; sen haiJHji,. Sel­laista-
kahviavjeivät psanneet. muut,
keittää kuin anoppi,. . Aina hän • Jn-oall^'
pisti kahvin :mulc39ny,pulla^
^kkuleipää. SajraaUe; mielen Jiy^,
vikkeeksi.
Ja Fiatin kamarista loisti .himptieä
valo. Uunista se levisi. ..Matti.läm-.
mitti kamaria. Oljsipjijnukavaa loi-hoa
peiimeällä kärhunt^j;an^ tulen,
edessä. Matti nostaisi hänet.syliiij-sä,
kysvisi: "Vieläkö tytölläni on ikä­vä
Vilu puistatti Inga4. Huh, miten
kylmä tämä neits3rtkammio oli,'kyl­mä
kuin pohjatuulen, pesä. . Kukaan
\ ei ollut koko syksjmä sen uunia läm­mittänyt.
Vällyjen, välistä täällä sai
lämpimänsä Jiak,ea. Savolaisen tu­vassa
oli laiskankin lämmin. Voi,
Matti, tule hakemaan. Inga-kotiin!
Kolmas viikko vieri lopp.uun.
Ei tainnut Matti Inga^Sta,:valit­taakaan.
Iloinen: taisi. olla, ,kun pää­si
eroon ruikuttavasta, vikisevästä
muijastaan. Lyhyeen loppui Helmi­senkin
rakkaus. Fiatin- rakkaus taisi
olla samanlainen. Veräjällä hän nyt­kin
Riitan kanssa nauroi, Riitta!?
.Matti lienee huomannutkin raJcasta-vansa
Riittaa. Tyttöhän aivan ju­maloi
Mattia. Hän Matin sutat par­si,
hän Matin housut<paikkasi. Rii­tan
puoleen Matti aina kääntyi, kun
napin kadotti. Riitän kanssa hän
leikkiä laski, Riittaa hän kiusotteli.
Häntä, vihittyä vaimoa, arkaillen lä-ohi'',
vastasi Ellen.
''No, mistä tunnette Albertin van­hemmat?''
uteli porka.
''Enhän sanonut että heidät tun­nen",
sanoi EUen vähäsen harmis-i-
ian pojan terävyydestä.
"Anteeksi, sain sen käsityksen."
Poika ei ollut olleenkaan julkea
huonoista pukimistaan huolimatta,-
ia se ihmetytti Ellenia, joka muisti
kuinka hävytön-tuon pojan täti oli
-•'llut.
'*No", Ellen heltyi ja melkeinpä
sai hymyn jäykille kasvoilleen, "tun­sin
Albertin äidin — ja isän — mon-ti
vuotta sitten kotikaupungissani."
"Minun olisi pitänyt ^anoa että
Alberta täti on poissa", mietti poika,
vaan vartti on minulle suuri raha.
O^pmme köyhiä, vaan kunnollisia ih-i^
isiä, sanoo äiti — ainoastaan Alber-ta-
täti on — vähän- sellainen^ Niin
ainakin äiti sanoo, ja Alberta-täti on
hänen oma siskonsa. Vaan toiset
teistä eivät ole sellaisia — Conrad-eno
on maailman paras mies, ja kaikki
muut heistäovat hyviä.''
Ellen huokasi kiitollisuudesta; Nyt
iiänen ei siis tarvitse nähdä sitä nais­ia,
joka oli häneltä yhtäkkiä • vienyt
koko elämän onnen — joka oli jät­tänyt
hänelle ainoastaan nämä kyl-
"lät, yksitoikkoiset vuodet muistok­sensa.
Vaan min^kalainen olisi Mat­ti?
He olivat nyt saapuneet Tänsisty-neen
hökkelin eteen, j'onka alkumaali
oli jo vuosikausia ollut rautatien
Jioen peittämä. Ellen iiousi eturap-
PusHle ja oli soittaa. kelloa, kun op­paansa
hänelle 'huomautti:
"Ei kannata — se ei ole koskaan
soinut."
^'yt Ellen alkoi koputtaa, vaan Al-bet-
työnsi oven auki. "Isä ei voi
tulla ovelle — hän on sairas."
Jatkuu.
hestyi.
Kyllä- Riitalle riemua riitti, kun
hän:talosta lähti.- \^armasti olisi Mat^
ti aikoja hänet käynyt kotia hake-massa,
mutta Riitta -esti. Nytkin
hän tietyÄtifcielteli-M^nia, miksi he
.. muuten .näin hirveän kauan seisoisi­vat
tuossa veräjän pielessä;.— Hän­pä
yllättää heidät; .
Inga hiipi kuin kissa aitoviertä pu-.
helijain luo.. Omin korvin hän-tahtoi-kuulla
heidän puheensa.
• "Matti-kulta, sinun täytyy men­nä
hakemaan Inga kotia. Koko ky^
lä nauraa- teille", sanoi Riitta.
"Naurakoot! Minä en mene hake­maan.
Joka syyttä suuttuu, hän lah­jatta
leppyy, sanoo isä. Hän on oi­keassa."
"Sinun täytyy. Sinä olet niin on­neton.
Olethan laihtunutkin. V'aat-teesi
tippuvat pois päältäsi. Ja . . .
kuule/]Matti. Minä lähden pois ta­losta,
etten ole nuoren emäntäsi tiel­lä
"
ta . . .
"Sinäkö pois kotoa! Mahdotonta!
Mihin sinä lapsiparka menisit In-^
ga-saa tottua kohtelemaan sinua si­sarenaan."
"Sitä hän ei tee milloinkaan. Mut­ta
älä sinä minusta huolehdi! Hoida
omat asiasi! Älä myös isästä väli­tä!
Mene hakemaan Inga! Uskon,
että hän olisi jo aikoja sitten tullut
kotiin, jos ei olisi niin ylpeä. Et saa
vaatia häneltä liikoja. Matti, mene!
Mene minun tähticni!"
"Sinä olet hy>'ä t y t t ö . . ."
Enempää ei Inga kuullut. Hänoli
innoissaan astunut risun päälle. Se
rasahti poikki. Matin lause myös,
men.i poikki. ^Molemmat juttelijat
kääntyivät katsomaan rasauttajaa.
"Siinä paha, missä mainitaan", sa­noi
Riitta .ja lähti nauraen, tiehensä.
Matti loikkasi korentona veräjän
yli. Hän ei välittänyt Ingan torju­vista
käsistä. Hän otti omansa ja
vei tupaan.
Inga. oli tämän jälkeen kuin^msi
ihminen. Hän hääri töissä talon ih­misen
tavalla. Itkut ja ruikutukset
jäivät. Kenenkään ei tarvinnut häntä
passata. Ilokseen hän huomasi, mi­ten
hänen osalleen kuin itsestään jou­tuivat
helpoimmat työt_ ja ruoasta
parhaat palat. ~ ^
Mutta Riitta oli tikkuna Ingan
silmissär
Kun Riitta tuli huoneeseen, kirkas­tui
jokaisen mieli. Iloinen kompasa-na
singahti heti häntä vastaan. Hän
lennätti komman korkoineen takaisin.
Apuatarvitseva huhuili Riittaa. Ilo­mielin
häntä työtoveriksi maanitel­tiin;
^Ei hänelle ollut velvollisuus
helpointa tehtävää antaa. Hän oli
todellinen apu vaikeissakin töissä.
Vaikk'ei hänelle koskaan parhaita
patoja tarjottu, huomasi hullukin,
että jokainen oli valmis uhrautumaan
hänen tähtensä tarvittaessa. "Hara-kanhattu,
vilkkusilmä, kiuru, kär-päsenmuori",
siinä nimityksiä, joita
tyttö sai papin antaman nimensä
asemesta kuulla. Jos Riitta suvaitsi
pitää joskus suunsa kiinni, vaivasi
koko perhe päätään, mikä tytön miel­tä
mahtoi oikem painaa. Ingalla oH '
muodollinen etusija pojan vaimona.
Riitalla oli todellinen etusija pienen,
iloisen olentonsa tähden. Ja sitä ei
Inga jaksanut niellä. Riitta oli hä­nestä
kiero ihminen, joka lipluillen,
liukastellen valvoi etujaan. Maksoi
mitä maksoi, mutta Inga päätti sy­sätä
Riitan pois tieltään.
Inga etsi yhteentörmäyksiä. Riitta
vältti niitä. Jos joskus Inga sai sa­nan
sijaa, taipui Riitta kuin ruoho
myrskyssä, nousten taas iloisesti tuu­lessa
liehumaan.
"Meijän Riitta onnii estepeU^'i ke^
haisi isäntä emännälle silmää, vilaut-taen>
v
Niin elettiin, ja tulisitt^en keyät^
Koivut - aukpiyat. 'hiirenkoryiaani
Ruoho nousi», Liqnutpal^si-s'at parr
vittain. Yö .oli paennut. Valo ja
lämpniolivat-Suomeen saapun^t^.
Kevään .,muHana;-,tuli;.Saw^
vieras»; Eeva,.emännän^isarentjiär,.
ylioppi|asneiti Viipurista. Häneltä
oli Ieikat|ji umpisuoli, ja tuli hän vii­koksi,
pariksi, tädin luo toipumaan.
Tapahtui ihme. Neiti Eeva löysi
armon Ingan.kasvojen edessä,, ja nuo­rista
naisista tuli tuossa tuokiossa y-limmät
ystävät.. Eeva tiesi kertoa
niin paljon ihmeellisiä juttuja kau-puitgista.
Hänellä oli kuiskittavana
kummia kertomuksia nuorista mie­histä,,
joiden rakastavan sydämen
hän oli tahtomattaan, tietämättään
joutunut murskaamaan, Oikein teki
hyvää saada olla heistä hiukan rau­hassa.
Inga kuunteli ; henkeä pidättäen.
Tuommoisen tavoittelun kohteena
hänkin oli -unelmoinut voivansa olla,
"iTunnes kaikki romahti raunioiksi.
Nyt hänellä toki oli ystävä, joka: ko­meili,
sillä kukkulalla, minne hän ei
itse päässyt. Eevasta taas ei .ollut
mikään sen hauskempaa kuin omata
ystävä, joka ihailun välke silmissä
kuunteli hänen kokemuksiaan ja hiu-
Ican kade-htikin hänen onnellista o-saansa.
Riittaa ei Eeva sietänyt. Tyttö oli
rohjennut nauraa . päin silmiä, kun
Eeva oli kertonut hänelle eräästä
ihailijastaan, ja siinä oli aivan tar­peeksi
syytä ylenkatseeseen. Taval­linen
maalaistyttö ei saa ylioppilas-neitiä
arvostella. Kateus ja ihailu
ovat ainoat tunteet, mitkä saavat hä-.
nen sydämessään liikkua ylioppilas-neitiä
kohtaan. Yhteinen ylenkatse .
Riittaan lujitti Ingan ja Eeevan ystä­vyyttä
entistä enemmän.
"Sano emännälle!'* yllyttivät pal­velijat
Riittaa, sillä heitä syrjästä
käsin harmittivat ne loukkaukset, joi­ta
moleminat nuoret naiset antoivat
Riitan niellä.
"Vielä mitä! Olen toki* siksi jär­kevä,
etten rupea riitaa-rakentamaan.
Jos tässä jonkun täytyy väistyä syr­jään
toisen tieltä, on se minun tehtä­vä.
Ja minä tiedän aina täyttää vel-
\-ollisuuteni", vastasi Riitta hymyil­len,
mutta hymy ei ollut iloinen hy-mv.
Lauantaina sattui harvinainen ta­paus.
Inga lähti Eeva-neidin kans­sa
saunaan. Täiiän asti hän oli käy­nyt
yksin saunassa, jos milloin kävi,'
yleensä se tapahtui harvoin. Riitta
sai määräyksen tulla saunottamaan.
Hän totteli. Saunottaminen ei ole
häpeällistä hommaa. Mitä arvok­kaampi
kylpijä, sitä arvokkaampi piti
.saunottajankin olla.
Saunassa E€\'^ näytti Ingalle arpea,
joka punaisena selvästi erosi valkeasta
ihosta. Riitta laitteli vesiä, hauteli
vastoja ja kuunteli kylpijäin juttuja.
"Kestääkö tuollainen arpi vuoden
nahkassa, vai häviääkö se jo ennem­min
pois?" kysyi hän yht^äkkiä viat­tomasti.
Eeva hymähti halveksivasta. Kat­so
tyhmyyttä!
"Kyllä se koko iän kestää."
"Vai niin. Sitten taisivat Viipurin
tohtorit ottaa umpisuolen suun kautU
tältä meidän nuorelta emännältä vii­me
syksynä", vastasi Riitta. Hän
tahtoi Ingalle huomauttaa, ettei hän­tä
nenästä vedetä. Ingan valkeassa
\'arressa ei ollut yhtään ainoaa ar­pea,
ei neulannupin kokoista.
Inga istui kuin puusta pudonnut
lairteilla. Riitta oli jälleen temman­nut
hänen salaisuutensa.
"Onko sinultakin umpisuoli leikat­tu?"
uteli vielä Eeva kaiken hyvän
lisäksi.
Riittatirskah.tiv Muttasilloirt oli
Inga^ lattialla. . Hän sieppasi kipon
penkiltä, upotti sen.kiehuvaai\ pataan.
Kuului kolaus Ja läiskaiys.
"Herra Jumälal" kiljahti Eeva, jo­ka
läi^käyksen. kuultuaa^n .yasta ,ta-iusi
Ing^. tarkoituksen. Riitalla .oli
kuitenkin. nopeampi . järjenjuoHsu
kuin ylioppilasneidillä, ja kiinnipau-kahtava
saunan ovi sai kuuman
huuhtelun, joka oli aiottu Riitan se­lälle.^
"Inga, mikä sinua vaivaa?" Matti
kavahti istumaan sängyn laidalle, kun
Inga vettä valuvin hiuksin, puolipu­keissa
tulik kamariin.
"Se minua vaivaa, että päätät täl­lä
paikalla ja tällä hetkellä, kumman
on poistuttava talosta Riitan tai mi­nun!"
"No, mutta Inga . . . "
"Ei mitään muttia! Sano heti! Sa­man
katon alle me emme mahdu."
"Johan sinä-nyt ruF>eat puhumaan
yhtä suurellisesti kjiin Kustaa Vaa­sa",
yritti Matti leikkiä.
"Hyvä! Sitten lähden minä. En­kä
tule hakemallakaan takaisin, en­nenkuin
Riitta on poissa. Minä en
tahdo,. että sinun rakastajattaresi
hyppii minun silmilleni."
Inga aikoi rynnätä pois, mutta
Matti sai hänet kiinni.
"Sinä et lähde minnekään."
Inga riuhtoi kättään. Kun se ei
hellinnyt irti, veti hän vapaalla kä­dellään
aviomiestä korvalle, jotta ku­mahti.
Matin silmät venyivät vii­ruiksi.
Sininen suoni kohosi kul- '
maan. Hän tarttui Ingaan sylin ja
heitti hänet sänkyyn vahvoin käsi­varsin.
"Älä liikahda sieltä nyt, jos et ha­lua
kelvollista selkäsaunaa", sanoi
Matti hiljaa, mutta niin hampait­tensa
välistä, että näki kerrankin pa­han
veren olevan pienessä miehessä
päällimmäisenä.
- "Kerran minä olen kelvannut si­nun
häpeäsi hautausmaaksi, niin
palkkiokseni vaadin, että pysyt sitä
vartioimassa ja annat Riitan olla rau­hassa,
sillä hän on tuhat kertaa pa­rempi.
ihminen kuin sinä ja minä."
"Taidat olla häneen rakastunut,
koska noin puolustat?"
"Jospa olisinkin häntä rakastanut,
niin koko elämämme olisi toisenlai­nen.,.!"
"Kyllä minusta eroon pääset, jos
Riitta on kerran parempi."
"Sinä kestät siellä, missä olet!
Varo karkaamasta, tai kiusaamasta
RiJttaa, silloi ei mikään mahti saa
minua vaikenemaan] Muista se!"
Matti oli hirveän näköinen. Pari
kertaa Inga yritti nousta sängystä,
mutta mies tyrkkäsi hänet siihen ta­kaisin
kovakouraisesti.
"Sinä olet raakalainen, moukka.
Minä eh salli itseäni kohdeltavan
kuin lasta", murisi Inga. Matti ei
cättimisistä välittänyt. Hän lukitsi
oven ja heittäytyi peittoon kääriyty­neen
vahnonsa viereen. Kumpikaan
oi virkkanut mitään, vaikka sydän
oli, täynnä ja uni ei silmään tullut.
Kello neljä koputti vanha emäntä
hiljaa ovelle. Matti kavahti avaa­maan.
".\iti, mitä nyt? Mitä itkette?"
"Riitta on mennyt?"
"Hyvä luoja! Mihin!"
"Sortavalan diakonissalaitckselle.
Isä vei hänet äsken junalle."