Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 4, 1952

              ivat Xe„,
PEVE UcSEH:
mme, että
«ssajaettä^
% mitäs ^
vielä
'an, kun
Minulle
saiä eihän"
niitään sai
ifatoja Ja
* a meille (
taamme
anmukaisetii
katsomaai).!
•ämpällä 19281
iätetty ii
f ja vanhaa i
i mieleeni/el
Iäistä on
saanut ulo
nieille tyo
ta.
»ppään
Siellä pu
Jettiin Port.
noväellä tilaia
1 olimme
iirryimme mtA
lo Puska anfiil
soittaen
mahtavia, DU
»Ilkkumaan, i
än vielä kan
Jo lumi maas^l
ne takaisin, nmlj
lakin toivon niai
tn, joka nyt i
i kiskomisella ![•]
Jatkoa
Pete meni vuoteeseen ristiriitaisten
^iatusten vaivaamana. Hän ajatteli, et-i
hän tunne paljoakaan vaimoaan,
mahdollisesti ajattelee parhaillaan
{vaatteitaan - tai lomastaan. Tämä
La-ajatus sai kylmät väreet iiiipi.
Un pitkin Peten selkäpiitä. Mitä,
(jos ei Nan palaisikaan lomaltaan!
Kun herätyskello soi aamulla, heräsi
Ipete ja katsoi Naniin. Tämä; nukkui
Ivielä. Pete nousi hiljaa, puki päälleen
||a meni keittiöön panemaan kahvipan-jnun
tulelle. Kun kahvi oli vaknista, vei
lian kupillisen Nanille.
«Minun täytyy lähteä", sanoi 'Pete,
«lassä on sinulle kahvia."
"Mutta minun ei tarvitse sitä juo­da,
minä olen lomallani. Joka aamu
Imina olen juonut kahvin, kun olet tuo­nut
sen minulle, mutta lomalla ollessa­ni^
minun tarvitse j s i t ä t ^
'tarkoitatkdrettä ef ^ 0 siksi,
lunmina keitin sen?" ,
^'En. Minä pidän kahvista aamui­sin,
mutta tänä aamuna teen poikkeuk-sen.
"Kuinka vain haluat. Minä olen
poissa viisi päivää ja sen ajan voit olla
poikkeuksellinen."
"Minä en ole kotona kun tulet takai­sin",
sanoi Nan.
"Aivan oikein, sinä olet lomalla." Pe­te
istui vuoteen laidalle. "Nyt kun me­net
lomallesi, niin kirjoita pari riviä tai
lähetä sähke, että tiedän, missä olet."
"Ehkä ja ehkä en."
Pete nousi, "alutta Nan . . ."
"Minulla on suunnitelma."
"Siitä ei ole epäilystäkään, mutta
äin hyvin
hteen. En
anssaan vaihtoi
a tuli luokseni jij
läkin Paaria btj
i Liekissä'
:tä Faari on JBB-j
Mutta kun suutl
ä siellä olk&mi
elematta. HMJ
itiä, että ei nää]
n pysty kilpaifc-j
jo ajattelin, ettjj
hän on vielä DäJ
ein AmerikoisaJ
idassa vzi^i
opisi vähän täaj
pääsee, niin ms-j
suuri kilvoitt^l
lä tiekm toifflä-l
s kylläim paäsj
että ei häne^j
nyt, että Faam
mutta eihän siäj
oa, mitä ajatniv
;ä Bkkm. Saiaj
:anssa jute^?j
Calle on joM
foutunut ellinfi^l
mistäpä ti^
i sitä vielä M
taas nähdä
än. Kyllä
tsoakinhetil^l
oimittajajops;!
ja kestä^**^
;lleen ja
t, etta
kovasta
ItajajouktoPJ
turhaa
idettu,vaö^j
steltiin
"Salainen suunnitelma."
"Ihanaa. Mutta minun on nyt läh­dettävä.
Minä jätän auton lentoase­malle,
voit noutaa sen sieltä." Hän suu*
teli vaimoaan ja lähti.
Pete tapasi mr. Connell)m. Kun he
olivat puhuneet liikeasiat/selviksi ja
Petellä olivat sopimukset allekirjoitet­tuina
salkussaan, menivät he mr. Con-nellyn
kanssa kalastamaan. Koko mat­kaan,
neuvotteluihin ja kalastukseen
kului neljä vuorokautta.
Kun Pete saapui kotiin, huusi hän
iloisesti vaimoaan jo ulko-ovella. Hän
oli varma, että Nan olikotona. Mitään
vastausta ei kuulunut. Pet« astui olo­huoneeseen.
Piano oli poissa! Hän as­tui
verannalle. Ovi ei ollut lukossa.
Otsa rypyssä hän'meni yläkertaan ja
katsoi vaatekappiin. Enuh^osa Nanin
vaatteista oli poissa samoin kuin kaksi
matkalaukkuakm. Mutta sittenkään
eivät Xanin vaatteet olisi mahtuneet
inatkalaukkuihin. Lisäksi, Nanm turk­ki
oli myöskin poissa ja hän ei olisi sitä
ottanut mukaan, sillä nythän oli
lämmin.
Pete meni takaisin alakertaan, sytyt­ti
savukkeen ja ajatteli. Hän ei saanut
päähänsä sitä, että kukaan olisi voinut
varastaa pianoa. Mutta sittenkin, sekin
saattoi olla mahdollista. Hän meni au­totalliin.
Auto oli poissa ja ovet olivat
selkosen selällään.
^'yt oli jotain vinossa. Pete meni
«udestaan sisään ja soitti poliisille.
koskevista asioista. Se joukko oli kovin
rauhallista, harkitsevan ja ajattelevan
näköistä sakkia (näin kun sitä itse pää­see
kehumaan) ja sen varmaan voi
^Iar>' todistaa, kenen kodissa meiUä oli
«unnia kahvit juoda, jota vieläkin ku-tollisin
mielin muistäee.
Parhaimmat terveiseni kaikffle luki-loille,
sekä kauniita syysamoja,
AINO.
Kymmenen minuutm kuluttua nuori
etsivä astui sisään. Pete mainitsi hä­nelle
pianosta.
'''Koska te lähditte matkalle?" ky
syi etsivä.
"Neljä vuorokautta sitten."
'Entä vaimonne, koska hän lähti?"
~"Sitä minä en varmuudella tiedä. Hän
meni pienelle lomalle."
"Pikku lomalle, vai niin", sanoi etsi­vä,
sytyttäen savukkeen. "Onko teillä
ollut perheriitaa viime aikoina?"
'Mutta kuulkaahan . . . "
"Minne vaimonne meni lomalle?"
"^Sitäkään minä en tiedä", mutisi Pe­te
tietäen, että se tuntui vähän omitui­selta,
ettei hän edes tiennyt sitä, minne
vaimonsa: oli mennyt. "Katsokaahan,
hän kertoi hänellä olevan suunnitelman
lomastaan, mutta ei halunnut sanoa,
minne hän meni. Tarkoitan, hän on
sellainen/ hän . .
"^Niin, sillä, tavallahan se käy" sanoi
etsivä, katsoen pitkään Peteen. "Mr.
Whiting, me olenune joutuneet selvittä
mään tällaisia juttuja monasti. Viime
viikolla eräs mies lähti liikematkalle ja
palattuaan takaisin, oli hänen talon­sa,
huonekalunsa, vaatteensa ja auton­sa
myyty. Naisia on vaikea ymmär­tää."
Etsivä pudisti päätään.
"Minun vaimoani ei ole vaikea ym­märtää",
sanoi Pete kylmästi. "Minä
tarkoitan, häntä on todella vaikea ym­märtää,
mutta häh ei tee mitään sellais­ta.
Joku on ollut täällä, vienyt pianon
ja auton. Enin osa vaimoni vaatteista
on myöskin hävinn3rt, muun muassa hä­nen
turkkinsa. Minä olen veronmaksa-ja
ja - . ,"
^Niin, niin. Me löydämme pianonne
j a autonne, siitä ei ole epäilystäkään.
Haluan nyt saada vaimonne tuntomer­kit
löytääksemme hänet. On mahdol-
• lista, että hänellä on autonne."
"Mutta hän ei aja autoa — paitsi
hätätilassa kaupungilla. Hän ei lähtisi
kaupungin ulkopuolelle ajamaan, ei mil­lään
hinnalla."
"No, ehkä asia selviää", sanoi etsivä.
'''Kiitos.-Minä löydän vaimoni sillä
välm ja voitte'olla vakuutettu, että hän
ei ole myynyt pianoa eikä autoa. "
"Toivottavasti olette oikeassa, mr.
Whitmg", sanoi etsivä lähtiessään.
•Etsivän lähdettyä ryhtyi Pete ajatte­lemaan
mahdollisia paikkoja, mihin Nan
olisi mennyt. Ehkä hän on mennyt
vanhempiensa luokse. Hän soitti. Ei, ,
sanoi Nanin äiti, Nan ei ole käynyt siel­lä.
Oliko, jotain hullusti? Oh, pieni
loma vain. Ehkä hän on niennyt Pomo­naan
siskonsa luo. Pete kiitti anoppi-aan.
Sitten hän soitti lentoasemalle,
rautatieasemalle ja kysyi, että olisiko
mrs. Whiting ostanut lipun neljän vii­me
päivän aikana. Ei, mrs. Whiting ei
ole ostanut lippua.
Pete istui nojatuoliin ja antoi ajatus­tensa
lentää. Läheisellä gasoliniasemal-la
ehkä tiedetään jotain. Ehkä Nan on
poikennut siellä haettuaan auton lento­asemalta.
Hän soitti gasolHniasemalle.
"Kyllä hän oli täällä, mr. Whiting ja
hänellä oli useita matkalaukkuja. Hän
halusi Nevadan tiekartan. Ehkä hän
on mennyt Renoon, mr. Whiting. Hah,
hah, haa."
"Aivan oikein, hah, hah, haa", sanoi
Pete väkinäisesti ja laski kuulotorven
alas. Hän vaipui lepotuolini ja huoma­si,
että hänen kätensä vapisivat. Hän
koetti muistella keskustelujaan Nanin
kanssa ennen Seattleen lähtöään, mutta
hän ei muistanut paljoakaan. Sen hän
muisti, että Nan oli sanonut: "Jos minä
tulen takaisin.'* Mutta sehän olisi mah­dotonta!
He olivat tosin riidelleet vä­hän
pari kertaa viime viikolla, mutta
se ei oUut mitään vakavaa. Talainakin
Mrs. G. True matkusti äskettäin Ruotsin Amerikan Linjan
GripsholmiUa Suomeen. Hän on Miss Universen, Armi Kuuselan
sisar. Suomessa Itän aikoo vHpyä tämän syksyn ja tulevan talven
Peten mielestä se ei ollut mitään va­kavaa,
mutta mistä hän tiesi, mitä se oli
Nanin mielestä.
Pete lähti ulos. Hän poikkesi Edit­hin
taloon. Kun Edith avasi oven, ky­syi
Pete:
"Hello Edith — uh, oletko nähnyt
Nania?"
Edith pudisti päätään. " E n sen jäl­keen
kuin hän lähti.' Tulehan sisälle,
minä annan sinulle virvoketta. Näyttää,
että sinä tarvitset sitä."
"Se on totta, minä tarvitsen nyt ryy­pyn",
sanoi Pete kurkkuäänellä.
Heti kun Pete oli istunut, tuli Edith
kahden lasin kanssa.
"Meidän pianomme on varastettu",
sanoi Pete otettuaan aika kulauksen la­sistaan.
"Samaa tietä on mennyt au­tomme,
ja suuri osa Nanin vaatteista.'^
Oletko huomannut mitään epäilyttä­vää?"
"Mutta sehän on kauheaa! Oletko
ilmoittanut poliisille?"
Pete nyökkäsi* "Joku poikamainen
etsivä tuli meille ja hän oli sitä mieltä,
että Nan on myynyt pianon ja auton ja
lähtenyt matkoihinsa."
"Mutta tosiaan, tuli juuri mieleeni,
että 'Nan puhui Renosta, Las Vegasista,
Long Beachista ja muista paikoista.
Tiedäthän sinä, minkälainen Nan on."
"Kyllä, minä tiedän, minkälainen
Nan on, joten sinun ei tarvitse sanoa
sitä minulle. Mutta Nan voisi aivan yh­tä
hyvin myydä pianomme ja automme
kuin polttaa maissinkäpypiipptia. Hä­nellä
on ehkä erikoisia mielijohteita,
mutta . . . "
Puhelin soi. Edith vastasi ja ojensi
kuulokkeen Petelle. "Se on sinulle."
"Täällä on etsivä O^Brien", sanoi ää-ni
puhelimessa. "Kun en saanut vastaus­ta
asuntoonne soitettuani, arveli puhe-linneiti
teidän olevan naapurissa ja sik­si
soitin sinne. Weil, me olemme lÖ3rtä-neet
pianonne."
"Mainiota I Saitteko kiinni myöskin
varkaian?"
"Me löysimme pianonne Poolen mu­siikkikaupasta.
Se oli jätettty smne pe­rinpohjaista
tarkastusta varten. Jokin
nainen oli hakenut sen asunnostanne ja
vien3rt sen edellämainitsemaani kaup­paan."
"Jopa oli kylmäverinen nainen", sa­noi
Pete. «Saitteko hänet kiinni?"
"Kyllä, mutta hän on kauheasti rai­voissaan,
sanoakseni totuuden. Näyttää
silta, etta hän on ostanut pianon vaimol­tanne
kaupungin Sinfoniaorkesteria var­ten.
Naisen nimi on Caldwell."
Petestä tuntui aivankuin hänen Aa­taminomenaansa
olisi isketty. "Cald­well?"
hän mutisi. "Sanoitteko Cald­well?"
" J u u r i niin, Caldwell. Ehkä teidän
on paras tulla tänne. Minusta tuntuu,
että mrs. Caldwell saa pian pyörtymis-kohtauksen."
"Aivan heti. Pyytäkää häntä rau­hoittumaan.
Sanokaa, että kaikki on
väärinkäsitystä. Antakaa hänelle jää­telöä
tai jotain. Tulen heti paikalla." ,
Pete laski kuulokkeen alas ja katsoi
EdiUiiin.
"Onko jotain hullusti?" kysyi Edith.
"Oh, ei, kaikki on arvan hyvin. Polii­si
on vanginnut mrs. Caldwellin, minun
työnantajani vaimon pianonune var­kaudesta.
Minä uskon, että Nan on
myynyt sen hänelle. Voisitko ajaa mi­nut
Poolen musiikkikauppaan?"
Viisi minuuttia myöhemmin Pete as­tui
musiikkikauppaan. Mrs. Caldwell
istui tuolilla Umeisesti hysteerisessä ti­lassa.
Nähtyään Peten, nousi hän ylös
ja huudahti: "Oh!"
"Mrs. Caldwell", änkytti Pete, "täs­sä
on tapahtunut väärinkäsitys. Usko­kaa
minua, minulla ei ollut aavistusta­kaan
. . ."
"Mr. VVhiting", sanoi mrs. Caldwell
jäätävällä äänellä. "Minusta näyttää,
että teidän oikea kätenne ei tiedä, mitä
vasen kätenne tekee." •
"Aivan niin, mrs. Caldwell. . ."
"Tietysti vaimonne sanoi teille, että
hän möi pianon minulle?"
"Tuota, tuota — hän ei todellakaan
sanonut, mrs. Caldwell. Hänet näet
"Missä hän nyt on?"
"Minä en ti^dä, mrs. Caldwell. Sii­nähän
se juuri vika onkin^ Kun minä
saavuin kotiin, oli piano, NanUi vaatteet
ja auto hävinnyf joten minä tietysti luu­lin
>
"Että minä olin ne varastanut, niin­kö?
Haluatteko tarkastaa autotallim­me
ja vaatekomeroni?"
"Se on kuten minä sanoin", pbti et­sivä
0'Brien, "tällaista sattuu usein.
Saiä tavaUa se Icä^, mr. Whiting."
"Suunne kimnil" tiuskaisi Pete.
"Minä ostin pianonne Sinfoniaorkes­teria
varten ja maksoin siitä hyvän hin­nan,
josta minulla on kuitti", sanoi mrs.
Caldwell, vetäen paperipalan käsilau«
kustaan.
"Tietenkin, mrs. Caldvell. Ette tie­tenkään
usko minun hetkeäkään aja-
-e i
m
el
Lauantain», Iplnkntini 4 pilv«cia<. 1952 8 H r « 7