Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 4, 1949

              ?^issa omituinen, yhteen.'
ikki..Nukuin uudeUeenial
kokkikeUon räminään,
tnaa, kun kaikki olisivat |
aikaa. Paljon oli niitä-j
^ät,pesemään havitelleet,
vätkö pesseet koko käm-ikellon
kilahdus teki taa-'
linän, silloin tuli kovi pus-
Pääsin kuin pääsinkin i
Jään, mutta minun piti
ja jäihän sinne yksi tyhji]
elin, että mitä ottaa, kun
i ottamista. Vieruskaveri!
g^s,please". Katsoin ym.
piaenkä huomannut mu-
«n seuraavalle: "Past eggs
hän sanoi: " E i tällä kam­uni..
Olen ollut täällä ko.
ä. ole nähnyt yhtään mu­in
kysyjää. Hän nauroi
nsä"BlakJäkkiä''; kuten
aneita pannukakkuja,
ästa. niieskämppään päas-i:
di isäntä potkaisi oven |
icöi^ä äänellä: '"Ali out!"
ssi katselemaan kintaitaan
ulos,, minä mukana, vaikka
ti kuin ruokakellon kilah-ä
käski minun vähän odot- ]
nuolella, missä seisoskeleva j
uonaalaiselta. Kaiketi äi«
•itus tehdä meistä kaverit,
siä oli ennestään viisi, jo-äydet
parit tukinkaatooa
ria ja ajattelin, että meiltä j
vetäminen käy, koska hän
Nähkääs jos on saman-1
jhet, ei saha liiku, mutta
. sen n\*käistyksi heikom-tuli
vielä kämpästä. He
it ja sanoivat nyt, etteivät
tssä kaatamaan. mei-et
jaettiin heille kavereiksi,
[kämppään myöhään, sillä
Iii oli kaukana. Näin suo-istuvan
laverinsa päässä
ttuna korvan taa. Minun
eidät, jolloin kuulin yhden
uo mies on ruotsi". En
in, ajattelin^ että antaa poi-a,;
ja kyllä he arvostelivat-
,oa mycÄepMnin yksi rans-lelirkorttipelureita
kaverik­in
imenin.- Hänen laverinsa
äten vastapäätä, josta he
ta pelin kulkua. Heidän
li vanha .mies, joka oli po-siliä
hänybsasi englannin-kykeni,
heitä auttelemaan
Ä^onun, pdi oli pi^°^
ä oli hirveä pelionni. Vii-mies
.sanoi poj ille: '"Totta
on ryssä, kun sillä on noin
En saattanut enää pidät-jolloiri-
yksi tuumi: 'Se
dän puheen", ja tuli seiso-
Biii. kysyen, puhunko suo-risiii
puhuvan '"vähäsen-,
t kohta minun luonani ji
anoi, että he ovat arvosie!-
isallisuutta minä olen. mut-päässeet
varmuuteen.. ^ '
älemaan. jolloin mainitsin,
»Ien tämän viikon aikana
lisiä.sänkykavereita. Van­ni
r^lEi se ole outoa täällä-jvats
tappaneet paidoistaan
ivminä kun en tahdo him-a}
nalKiä.»
Uä öte saunaa? kysvin.
• K M ^ i s r ^es pyykki-biÄ"%
iJ6i6yiiuöfa kuinTiuö
anar^luiiiine kaikki kooa
^j^^ainune poviamme^ *
taötiffl^kalyji-syopäla^
Muistojen kidtaa kerännyt olen,
sitä mä säilytä» aarteenaini -
Kirjaani aina katselen-siUoin -
elämältä kunJau^a saan. .
äina kun avaa» muisfojen^ kirjan
tapsuusaikani ensiksi nään—
näen ma sieltä niin armahan kuvan,
äitini hopeakmunmten pään.
]a isän, aina niin vakavan, hyvän,
töissänsä iloisna ahertavan,
keräävän talveksi jokaisen jyvän
tunakisi perheensä rakkahan.
Nätft ma sieUä siskot ja veljet^
joittenka kanssa leikkiä sain.
Monet ne hupaiset leikit ja retket,
kaikki ne ovat mun kirjassain!
Xiioruusvtiodet ne seuraavana
Monella simillä kirjassa nään, "
sicltäpä unohtumattomana '
kauniita muistoja mielehen jää,
Ävaanpa sitten setiraavänsiini
muH oma kuvani se jm vaiti -—
siellä on tyttö hymyUeväna
sydämen kirjassa kirkkaana ain!
Sitten on seuraava— oma koti,
onneni kehto tuo armahin,
d sinne maailman myrskyt sovi,
sitä wa suojelen hartaimmin.
Sitten jo seuraavat pienet piltit,
poikaset pesämme lämpöisen.
Kasiavat lapset . . . Muistojen kulta
aina on seurana vanhusten.
Pian on kirjani sivut jo täynnä,
päät tyvi muistojen kultainen tie.
Sitten, kun saapu}i vanhuuden ilta,
kultaiset muistoni hautaan vien.
MAR^
niitä pojille.
'Katsokaahan kuinka" isoja ja lihavia
ne ovat. Niin minä elukkani hoidan."
Siihen tuli muitakin niitä katsomaan
ja ne eivät olleet heidän mielestään
mitään. M u t t a kunmmä pistin ne takai­sin
poveeni, hiin he hyppäsivät kolme
jalkaa ulomma ja joku sanoi:
'Oletko hullu, kun.^et^t^
'^liiä. kannattaa ksLh^a^^^
dä. koska niitä pn -tuhansia", selitin..
Eräs ranskalainen ukko, joka näki
tapauksen, alkoi kopistella purkistaan
niskaansa pulveria; ja toi purkkinsa mi­nullekin
kehoittaen: sitä k ä ^
Kun kieltäydyin, min hän toimitti, ^ -
tä jos minä hi^iiisJn hähen läheU^^
hän vaikka tappaisi smihiit ellen kas^täisif
hänen pulveriaan. -
Noista eläimistä huolimatta työt kä­vivät
hyvin. Eräänä iltana siain käskyn
konttoriih ja siellä isäntä kysyi, enkö
rupeaisi timsteriksi, kuri yhdellä tiimil­lä
ei ole ajuria. Estelin vähän, että
ensinnäkään minä en osiaa niitä valjas­taa.
Kyllä tallipaasi neuvoo", hän sa­noi
ia minä suostuin. Aamulla piti
tiimi viedä tyhjänä metsään, jossa reet
olivat. Maasto oli-hyvin vuorista. Ase-tm
hevoset reen eteen, vetoketjut vii-rneiseen
lenkkiin, ja ajoin tukkikasalle,
jossa minulle tebtiin kuorma, jota läh­din
viemään joelle. Mäessä oli pantava
"käljyt"', jarrut reenjalaksiin vauhtia
pidättämään. Ensimmäinen kuorma
nieni rantaan hjnän,(niutta toinen ei
enennyt, vaiöta laitoin jarrut samoin
J^uin edellisdiäMn^^rralla.^ Eräs^^i^
kalainei^katkaiaija
^^vettä^^^aaii^pföter^?^^
joäkeä jäi jamiketjut ppis jalsUEsista ja
*"onnaiJu.paiiM». i^igtaya^^^^^^i^^
tahan^Jievos^
- VmqUstin siknluu
Rirj. KONRM> LEHTIMÄKI
T TUITTOPjyiLLIKKÖ istm.kirjm-
^ tuspoydän-ääresi, kievann-kama-
. rissa, kun ovi aukeni ja pieni tukkilais-joukkue
työntyi sisään; Yksi hieista as^
tui solakkana ja jäntevänä keskilattialle,
hänen voimakkaat kasvonsa olivat kal­venneet
pidätetystä vihasta ja hänen
sointuva, hillitty äänensä vapisi hiukan,
kun hän sanoi:
— Herra uittopäällikkö. Me olemme
ottaneet selvän siitä Huhtalan asiasta
jä huomanneet, ettei hän ole kimnlttä-nyt
puomia huolimattomasti — hän on
siis syytön siihen, mistä hänet on eroi-tettu.
Sentähden me pyydämme, että
hänet otetaan heti takaisin työhön.
— Se on totta mitä Untola sanoo; l i ­säsi
eräs hänen tovereistaan,
mennä oman viisautensa mukaan. Mä-enalla
avasin silmäni ja-huomasin ih­meekseni
ettei, mitään suurta vahinkoa
ollut tullut. Toinen hevosista:vain pi­teli
toista takajalkaansa ylhäällä, vaan>
kun sftä hieroin kauan aikaa, niin jo
laski sen maahan. Ranskalainen oli hy­pännyt
alas alkurytäkässä ja juosta höl-kytteli
paikalle hetken perästä.
Nyt sanoin paasille:
" l a s s ä on ohjakset, minä voin tap­paa
itseni ja hevoset."
'"Aja vain, kyllä serupeaa käymään',
hän sanoi ja lyhensi vetoketjut, josta
välitangon putoaminen oli aiheutunut.
Ja niin ajo jatkui."
Muistelen näitä ja vertailen nykyi­siin
aikoihin, mitä kaikkea -metsätyöläis-ten
uriio on saanut aikaan, ei vain pal­koissa,
mutta j^-leensä olosuhteissa. Nyt
on yksinkertaiset vuoteet puhtaine vaat­teineen,
saunat, pesutuvat, kuivaushuo­neet
jne. Olen monesti kuullut ei-union
miestenkin tuumivan, että nyt passaa
mennä metsään, siellä tienaa yhtä hy­västi
kuin mainissakin, ei tarvitse enää
ylälavereita peljätä eikä sahanpäitä kan­nella,
vaan astua kuin herra kaupungis­ta
autoon ja ajaa kämpän eteen. Mutta
on näissä m:ehissä niitäkin, jotka, jos
heille tarjoaa unionkörttiä, sanovat:
"Kyllähän minä; kun tässä^kerkiän.^' On
kaikenlais-a esteitä.; Ei huomata tai
osata ajatella^ että kaikkia parannuksia
on täytynyt työläisten taistella.
Jo*, työläistoverini, et ole vielä unios-sa,
niin liity ensi tilassa.
WOODHALL.
. f ukkipcHnon ^pienet. älnmt alkoivat^
-kiilaa p a h a e n t ^ e ^ ^ u t t a haa-koetti'
tekeytyä pilkalliseksi; ^ ^
—-V^ai niin! Te tie^tie sikkara
paremmin kuin minä?
— Meitä oli kymmenkunta miestä s i r '
tä tarkastamassa. > Niin eita £yliä me ^^
sen tiedämme.
. rahien 'levotto^
- Elänet
tup^akfeaan^^
•4-cräs toveri miltei ylpeästi: : "
) ^ Kyliä i ^ n ; t u k l ^
^ Ö h ä n e i ä a ^ ^
- ~ Eikä kuulu i^ällikSUet Ksast
— - 1 ^ ci kuuhi iotuttulte V 1 .? huu^
dahti ponio voitonriemuisesti. -—KSepä
nähdään^-V;^. "A" ; ''x.-V •
» ..... . . V . ^.: . -w. ^. . >' — Untola ymmärsi, että nyt täytyy
Pomo käännähti tuolissaan^ ia tius- ... . . . « . .
. . . . . . . . . ' u ' ^ ^ ! > r ^ •hillua Itsensä ja sanoi mahdollisimman
kylmästi:
—- Mutta tähän asiaan se ei aulakaan
kiiuiu! Nyt 0|| kysVmysi siitä/p^
Huhtala takaisiii työhön, koska hänet
on syyttömästi eroitettu.
Hän hymähti, jatkaen ivallisesti:
— Ja ellei tukkipäälliköUä cile miiuta
työtä, kun tutkia tukkipoikain entisyjrt-tä,
niin kyllä minä vom kertoa elämäni
vaikka siitä asti kuri kapalosta pääsin,
jos se kerran huvittaa . . . Muttayksi
asia kerrallaan.
- Tuo tavaton röyhkeys, ylimielisyys ja
kylmäverisyys lamautti kokonaan pääl^
likön. Hänen paksut huulensa alkoi-;
vat höpsyäaivankuiri hevosen, joka tiä-kee
kauravakan, mutfa hän ei kyennyt
sanomaan sanaakaan.. Hänen päässään
kohisi — hän olisi tahtonut tappaa tuon
kurjan. Mutta s£.massa tuli epämääräi­nen
pelko: kuka tuo oikein on? Hän
ei näytä tukkimieheltä — e i rjkolHselta-kaan.
Herra Jumala: Jospa se on lähe<
tetty häntä vakoilemaan . . .?
Mutta silloin hän huomasi miesten
virnistelevän ja hän unohti kaiken . . .
Hän kohotti lihavan nyrkkinsä ilmaan
karjuen kaikin voimin:
— Mitä te täällä? Ulos kaikki! Heti
paikalla ulos!
— V'ai ulos? — iski Untola purevasti,
vaikka hän alkoi kuohua vihasta. — Te
luulette voivanne ajaa meidät, ulos kuin
kerjäläset—: kai sentähden, etta mei­dän
elämämme ori yhtä kurjaa^uin ker­jäläisten.
Mutta eikö teitä yhtään hä­vetä
riistäessärine tuon viimeisenkin lei­vänpalan
Huhtalan lasten suusta?
Mutta nyt oli tukkipäällikön mitta
täynnä. Hänen silmissään musteni ja
hän veti keuhkonsa ilmaa täyteen, ai-vankuin
uimari, joka aikoo lyödäsukel-lusrekordin.
Sitten häh hypähti ylös
ja ryntäsi Untolaa, kohden, myi vieri kuin.
härkä, iota jo kerran ori isketty päähän:
• — Ulos! Ulos! Ulos!. : ;,
Miehet kalpenivat vihasta ja tliitöräri
kädet puristuivat nyrkkiin. Hän^ e
kasi röyhkeästi:
—^ Minkä minä olen sanonut^ sen olen
sanonut. Hänet on erpitettu^tyc^tä. :
— Vaikka hän ori syytöril — kysyi
Untola kiihtyen.
— Hän ei tule takaisin! kuulettekö
sen! — huusi tukkipomö yhä hölisevällä
vihalla ja lisäsi riiutisten:
—Sellainen roisto!
Untolan silmissä välähti, mutta sa­massa
juolahti hänen mieleensä näppä­rä
keino, jolla hän;paljastaisi päällikönv
Hänen toverinsa aivari hämmästyi>rait,
kun,hän sanoi säv3risästi:
Mutta e'häri^;Huht^
päällikölle mitään pahaa tehnyt. Hän­hän
on riiiii hiljainen, ja hän kuitenkin
bn aina nöyrästi tehnyt, mitä päällikkö
on käskenyt . . .?
— Hänkö? - i ^ keskeytti pomo; hän
unohti kaiken varovaisuuden ja jatkoi
kostonhimoisesti sähisten: — H ä n juuri
uskalsi ellen minua haukkua vasten sil­miä.
Minä en ota häntä takaisin!
Untola katsoi hetken pomon pöhöt­tyneitä,
tylsiä kasvoja, ja loppukin kun­nioitus
ja arkuus katosi; hän tunsi vaan
halveksivansa tuota juopporattia ja sa­noi
hitaasti, ankarasti:
— Te siis tunnustatte eroittaneenne
Huhtalan sentähden, että hän on tulis­tuneena
moittinut teitä jostakin. Se on
hyvä tietää . . .
Pomo hämmästyi sanattomaasi, kun
huomasi ilmaisseensa itsensä. Mutta
sitten hänen lihava naamansa muuttui
tulipunaiseksi voimattomasta vihasta ja
hän änkytti tolkuttomasti:
— Mitä . . . Miksi sinä puhut tukki-mlesten
puolesta? Oletko sinä . . .
tuota, tukkimies . . •? — ja sitten hän.
huusi äkkiä raivoisasti:
— Mikä sinä olet? Äfissä on sinun
passisi! Näytä se minulle mahdolli­simman
nopeasti! Ymmärrätkö?
Ellei hän olisi ollut niin silmittömästi
raivoissaan, olisi hän ehkä huomannut,
että Untolan kasvoilla häilähti epämää-
Tulipa eräänä päivänä tässä kevääl­lä
naapuri j a kysyi josko lähdettäisiin
Detroitiin käymään lauantaina ja tultai­siin
yöksi kotiin. No lähdetään, sanoin,
kunhan ei siellä yötä olla. Niin sitten
katsottiin Detroitin suomalaisten nuor­ten
näy telmäkappale "'Liekki", ja kyllä
he hyvin sen näyttelivät. Siellä nähtiin
mekin taas pitkästä aikaa suomalaisia
oikein suuri joukko ja sanoivat vieFä,
ettei siinä ollut kuin murtö-osa De­troitin
suomalaisista.
Kyllä meitä ei olisi millään laskettu
yönselkään kotimatkalle, vaan minä pi­din
kiinni lupauksesta ja riliri me tulim­me,
vaikka oli niin sakea sumu etten ole
ole niin sakeassa sumussa ollut kuiri
tänne tullessa Atlantilla ja ehkä joskus
jouluaattona ja Mikonpäi^änä. Mutta
kotiin päästim 'yöksi", vaikka päivä jo
valkenikin. ^ "
Kiitos vain Detroitin tuttaville vie­raanvaraisuudesta
seka lupauksesta frul^
^a vasta«ienaa«lle. Kaipa se meille jo
heinäkuussa k e ^ tulee, niin sitten taas
nähtäisiin. Ja Iditos kyytifciiehelle, joka
oK niin taxBaL:aiamaan sumun l ä ;
-Ain(>lle kauniisfca-laalBSta: - - -
ioiU^^^S^^^^k^^ näyttää
hpamaa, . .
iv >-
tm