Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 10, 1943

              rjE kumpikin oUvat^ajatamÖUi:.
xl nainen tanssi, ja mies l a u l ^ Ja
senjälkeen he yhdes^ stepjÄsivat.
HeidäD esityksistään pidettiin, he oli-j-
at herttaisen nuoria jä iloisia ja pi­tivät
toisistaan. Kumpainenkin oli
pitkä, hoikka ja vaalea. Sanottun,
että he olivat kuin sisarukset. Kai­ken
tämän lisäksi he olivat korviaan
myöten rakastuneita toisiinsa ja jäl­jittelivät
joka asiassa toistensa ta­poja
ja luonteen pUcku piirtfeitä. •
Joan ja Fred Miller olivatX ensi
"kerran tavanneet toisensa koulujuh­lissa.
Silloin he olivat tanssineet
jhdessä jok'ainoan tanäsin ^ja kuin
sen kautta joutuneet huomaaniaan,
€ttä juuri tanssi: öli':heidäh elämän-'
. tehtävänsä. Sitten he olivat esiinty­neet
kotiseudullaan, pienessä maa­seutukaupungissa,
harjoitelleet yhä
määrätietoisemmin —^ ja nyt he oli-:
vat Lontoossa. Teatteri, jossa he e-siintyivät,
oli tosin kaikin puolin
mtimaton, mutta joka tapauksessa
se oli Lontoossa! Sinä päivänä, jol­loin
he olivat allekirjoittaneet sopi­muksen,
he olivat vihityttäneet kai­kessa
hiljaisuudessa itsensä,- olleet
päivällisellä todistajien kanssa ja a-janeet
sitten ratiovaunullä hiljaiseen,
rauhalliseen puistoon laatimaan tule-
\^suudensuunnitelmia.
Heillä oli menestystä, ja heidän ni­mensä
alkoi vähitellen tulla tunne-luksi.
He tekivät varsin onnistu­neen
kiertueen maaseudulle. Itse­luottamuskin
lisääntjri vähin erin.
He vuokrasivat itselleeii pienen huo­neiston,
johon kuului kaksi huonet­ta,
kylpyhuone sekä fiiin ahdas keit­tokomero
,ettei Joan olisi:mitenkään
sopinut valmistamaan isiinä mokaa,
ellei hän ammattinsa takia olisi jou­tunut
pitämääri linjojaan ankarassa
kurissa. Mutta nyt heillä oli kuiten­kin
koti, ihana kuin paratiisi! Alus-r:
Kirj: MARY HILLERS
sa sen kalusto oli mitä vaatimatto-nrfn:
hiukkasen maalilla peitetyt
-puulaaUkot olivat kirjahyllyinä ja
pöytinä, ja vanham tavarain kaupas­ta
>sai halvalla vanhoja, nilkuttavia
tuoleja istuimiksi, Sitten kun enem­män
saataisiin rahaa, ostettaisiin
myöskin huonekalut oikein kunnoUi-set.
•••
He saivat tarjouksen laulaa ääni­levylle.
Oli hullunkurista kuulla it­sensä
laulavan! Jotta he olisivat
saaneet sitä tarpeekseen kuulla, he
ostivat gramofonin ja soittivat tuota
levyä niin kauan yhteen menoon, et­tä
naapuri koputti viimein seinään.
"Sinä et lausu r:ää kunnollisesti",
Joan kiusotteli Frediä, «Ja sinä si-histät
s:ää niin, että pahaa tekee",
Fred antoi vastaukseksi. He rakas­tivat
toisiaan vieläkin yhtä tulisesti
kuin ensimmäisinä tuttavuusvuosina.
Fred suuteli Joania niskaan joka ker­ta
auttaessaan hänen ylleen päällys­takkia,
ja Joan viihtyi parhaiten kyy-rysillään
Fredin sylissä lukemassa
yhteisesti saatua kirjaa. Näyttä­möllä
he suutelivat numeronsa pää­tökseksi.
Niinhän tekevät kaikki
tanssiparit miltei poikkeuksetta,
mutta Joan ja Fred tekivät sen niin
aidon sydämellisesti, että katsomas­sa
istuvat rakastavaiset puristivat
vaistomaisesti toistensa kättä ja vil­kaisivat
toisiinsa rajattoman onnen
surumielinen loiste silmissään.
Mikään ei viitannut siihen, että
heidän oiinensa olisi ajautuva karil­le.
Ei näkyn3rt uhkaavia enteitä: ei
syytelty toisiaan huomaavaisuuden
puutteesta tai muista sellaisista pie­nistä
vioista, jotka antavat aiheen
perhekohtauksiin ja saattavat joh­taa
avioeroon. Joanin silmät eivät
koskaan juorunneet itkien vietetyis-
Kesän muistot
TT£IPÄ hei, on tullut kesä! On
. niin ihanan suloinen kesäpäivä!
Sepä sai minutkin tarttumaan ky­nään.
Muistaissani menneitä kesiä ja
kauniita päiviä, on jokaisellaj^äiväl-lä
oma tarinansa. En tahdo sentään
sanoa, että niitä kaikkia muistaisin,
vaan tarkoitan — muutamia: Muis­toissani
erikoisena on säilynyt etäs
roennyt kesä kaikkine hauskuuksi­lleen
ja myös varjoineen. Muistatko
sinä, ^^sinä" ~ jos satut tämän luke­maan
— erästä retkeä järvenrantaan?
Kaunista iltaa ja vuleää yötä? Kir­kasta
sunnuntai-aamua? Ja kävelyä
siellä kesähuvila-alueen metsätiellä?
Ja sitä tuokiota, joltoin sinä sanoit:
"Eikö tuo juuri olisi sopiva?" . . .
Ja vielä erästä toista iltaa. Muis­tatko,
kun käsikädessä kiipesimme
«näenrinnettä ylös. Palatessamme
seisoimme kauan hiljaa ja vain kuun­telimme
metsän ääniä. Sittensinä sai-öoit:
^'Miksi se pitää oUa juuri
nam?' — Tiesin kyllä mitä tarkoitit,
«a muista jos silti sinulle vastasm.
Tuon kaiken muistan ja paljon
«auuta. . . .
Minä haaveiden lapsi. Olin min
JöoelUnen, etten voi sanoin kuvata,"
ö«aa or:t kaikki, mitä a|attclin. Olm
! f mis unohtamaan kaiken - mutm.
^ma olit -hyvä ja voimakas. -R^tas-smua.
Mutta sinä? , . . Sitä en
^«a %ielä tänäkään päivänä.: .. i .
Nama eivät tietenkään olleet ai­noat
kanssasi viettämäni hetket, vaan
en niitä voi tähän kaikkia kirjoittaa,
sillä tämän piti olla vain pieni pätkä.
En niitä silti ole unhoittanut. Nyt
tiedän ja ymmärrän silloiset omat
vaillinaisuuteni. Tein monta kovin
lapsellista tekoa. Pyydän niitä kaik­kia
sydämestäni anteeksi.
Niinpä sitten tuli loppu sillekin ke­sälle.
Tuli syksy, ja sen, mitä se toi
tullessaan, haluaisin, toivoisin voiva­ni
unhoittaa. Mutta niin ei voi kos­kaan
käydä. Siksipä sen jälkeen on
kaikki yhdentekvää . . .
Älä ymmärrä väärin. En kirjoiU
tätä valituksena, enkä liioin kersku­misena,
vaan ainoastaan rakkaana e-lämän
ajan säilyvänä muistona.
Ja sitten näitten jälkeen — miksi
elän?
Elän nähdäkseni uuden maailman,
uuden yhteiskunnan, h)rvyyden maa­ilman.
Kuljen käsikädessä pienen
ihmistaimen kanssa. Haluan nähdä
hänen tulevaisuutensa, hänen i?iaail-mansa,.
heidän uuden ja hyvän järjes­telmänsä.
Haluan elää. Haluan olla
yksi vanhan järjestelmän kasvateista,
kertoakseni heille omia näkemiäni ja
kokemiani. Ja oppiakseni elämään
hddän kaltaisenaan, uuden maail­man
ihmisenä. Se on nykyinen paär
määräni. Teen kaikkeni^-ponnistan
viimeiseen saakka, saavuttaakseni
tuon ihailennani valoisamman elämän
iltahetken."
HOPPAN ESSI.
tä hetkistä, eikä Fred sanallakaan
viitannut poikamiesaikätseen onneen.
Mutta sittenkin...
Heidän äänilevynsä esitettiin ker­ran
radiossa, ja seuraavana päivänä
Joan ja Fred saivat asiallisen kirjeen,
jossa tiedusteltiin, suostuisiN^atko he
avustajiksi muutamassa radio-ohjel­man
numerossa. Tietystikään heil­lä
ei ollut mitään sitä vastaan. Ja
niin sitten koitti päirä, jolloin he sei­soivat
studiossa valmiina esiinty­mään.
Heidän mielialansa oli her­mostunut,
ja he koettivat saada sen
hälvenemään hymyilemällä toisilleen
sekä laskemalla leikkiä.'^Eihän tämä
ole mitään..." -— **Siltsi vain tun­tuu
niin kummalta, kun tietää lau­lavansa
miljoonille ihmisille, ntiuttaei
kumminkaan näe yhtä ainoata . . ."
"Mukavaa, kun ei näe heidän i l ­meitään
eikä kuule kättentaputuksia
eikä . . . ~ . .eikä vihellyksiä . . ."
Tämä päivä oli harmaan sateinen,
ja siitä kai johtui, että ihmiset istui­vat
kotonaan radioittensa ääressä.
Ja tapahtui niin, että jo ennen ohjel­man
loppua alettiin soitella studioon
ja aivan ventovieraat ihmiset pyysi­vät
pienille illallisille Joan Milleriä.
Fredistä ei puhuttu sanaakaan . . .
Joan oli niin yllättynyt ja ihastunut,
ettei huomannut Fredin kasvoille hil­jalleen
kohonnutta omituista ilmettä
ja hänen katseensa sanatonta moitet­ta.
Seuraavana päivänä Joan lähti —
yksinään — m^Uttavan teatterinjoh­tajan,
Mr. Waitin luo koe-esiinty-mistä
varten. Fred suuteli häntäpit-kään
ja napitti hänen pääUystakkin-sa
kiinni aivan ylös asti, ettei kylmä
ottaisi kurkkuun. Ja ennenkuin
Joan lähti, Fred vannotti hänet soit­tamaan
heti ja ilmoittamaan kokeen
tuloksista.
Ja Joan soitti — hänen äänensä oli
niin itkunsekainen, että Fred ^Ikoi
keksiä mitä hellimpiä lohduksen sa­noja
lämän vastoinkäymisen lievittä­miseksi.
Mutta sitten Joan sanoi-,
kin: "Fred — rakkaani, voitko ku­vitella,
että hän on aivan hulluna i -
hastuksesta! Hän sanoo, ettei ke­nenkään
ääni sovellu radioon niin
hyvin kuin minun! Hän sanoo, että
minä olen tyttö, jolla on samettiää-n
i . . . Minulla on nyt sopimus radios­sa
esiintymisestä, — ja Mr. Wait
tahtoo minua primadonnaksi suu­reen
kesärevyynsä..
Fred pani kuulotorven paikoilleen
hiukan hämmentyneenä. Hän koet­ti
saada itsensä ajattelemaan, ettei
hänen sopinut olla pikkuniainen eikä
kadehtia Joania, kun tämä nyt oli
saavuttamassa suuria mahdollisuuk­sia.
"Fred, minä tuskin vieläkään
uskon tätä todeksi!" Joan huudahti
saapuessaan. "Näin jo hiukan uusia
pukujanikin . . . ! Ja Mr. Waitin
sihteeri ön oikein midlyttävä nuori
mies — ehdotin hänelle, että ensi
harjoitus pidettäisiin täällä meillä,
jotta sinäkin tutustuisit häneen."
Miellyttävä nuori mies, Mr. Dick-son,
oli laiha nuorukainen. Hänen
sormensa olivat pitkät ja luisevat, ja
hänen pistäväilraciset rotansilmän»
^tarkastelivat huoneen kalustoa, al-vankuin
hän Iisi arvioinut, paljonko
kukin niistä oli maksanut; Kaikes­ta
päättäen hän arvioi niiden hinnan
melko alhaiseksi... Frediä hän tus­kin
huomasikaan/vaan-istuutui pia­non
ääreen ja ryhtyi säestämään Joa­nia.
"Otetaan ensin 'Raukkautta
Tahitin rannalla' ja sitten *Sinä olet
unelmieni mies'." • -
- **Tuntun sentimentaaliselta", Fred
ai^tc^^-v-Han mt^^
^kiiS j ^ n i i r tanla^i^ kuuntoistees-sa
annetuista suudelmista, huokaa*
vista mainingeista ja katseista^ jotka
kohtaavat toisensa.
• *'Erinomaista", Mr. Dickson tuii-^
nusti. **Mutta hieman enemmän
tunnetta saisitte liittää lauluun.
Kas näin..." Ja hän nousi, levitti
kätensä ja lauloi nyyhkyttäen v i i ­meisen
säkeistön. Fred odotti, että
Joan hymyilisi miehen mauttomalle
esitykselle, mutta tämäpä lauloikin
kuuliaisesti säkeistön Mr. Dicksonin
neuvon mukaan. Se oli sentään Fre-dille
liian paljon.
"Joan, onko sinusta tullut höpe­rö!"
hän huudahti silmät suurina.
''Sinähän saatat itsesi naurunakUsek-si!
Tuollainen ei sovi sinulle tip­paakaan.
Teräväsanaisena ja pirte­änä
laulajattarena sinä olet saavutta-nut
mainetta, mutta tuollainen —
roskaa.! MMr. Dickson ymmärtää
nämä asiat paremmin kuin sinä'*,
hän sanoi Fredille. Mutta jotta täsr
tä ei olisi syntynyt aivan ilmiriitaa,
hän jatkoi ystävällisemmin: "Halu­atko
nähdä niiden pukujen luonnok­sia,
joita minä tulen käyttämään
revyyssä . . ."
Pukujen .. !. F.annattiko niitä oi­keastaan
sanoa puvuiksi! Ne olivat
korkeintaan parin, kolmen nenälii­nan
kokoisia vaatekappaleita! Ver­hoiksi
kai niitä ei oltu tarkoitettu­kaan
— päinvastoin ne korostivat
hänen vartalonsa jokaista pienintä­kin
muotoa. Veri jyskytti Fredin
ohimoissa. Tällaiset hepenet yllään
hänen vaimonsa siis esiintyisi näyt­tämöllä!
Tämä kaikki lähenteli jo
häpeämättöm3ryttä. Mutta Fred ci
tahtonut panna toimeen kohtausta
Mr. Didcsonin läsnäollessa, ja siksi
hän' antoi piirustukset takaisin Joa­nille
miitisten jotakin epäselvää, jon­ka
saattoi yhtä hyvin tulkita myön­tymykseksi
kuin epäämiseksikin.
Nyi" oli kysymyksessä sellainen asia,
joka oli käsiteltävä ilman sivullisten
apua.
Ja tuskin miellyttävä Mr. Dickson
oli lähtenyt, kun se otettiin puheeksi,
tosin Joanin aloituksesta. "Sinä sit­ten
olet mukava mies", hän sanoi ja
katseli Frediä silmät raollaan. "Sen­sijaan,
että auttaisit minut, sinä koe­tat
painaa minut Mr, Dicksonin sil­missä
niin alas kuin suinkin. Olet
epämiellyttävän selvästi kateelli­nen!"
"Mutta Joan! Mitä sinä oikeas-taa
ajattelet? Etkö sinä tiedä, että
tahtoisiin antaa sinulle kaiken onnen,
mitä maailmassa on? Olen iloinen,
jos onnistut revyyssä, ja olen ensun-mäisenä
osoittamassa sinulle suosiota
— mutta sinä et voi vaatia, että ihai­lisin
sitä sentimentaalista uikutusta,
jota Mr. Dickson neuvoi sinua esit­tämään.
Olemme aina olleet toisiam­me
kohtaan rehellisiä, ja minä toivon,
että olisinrune sitä jatkuvasti, Sisim-mä^
si tunnet joka tapauksessa, että
minä olen nyt tässä asiassa oikeassa."
Seuraavina viikkoina Frediliä oU
yllinkyllin aikaa pohtia elämän epä­oikeudenmukaisuutta
ja Joanin
muuttunutta asennetta kaikkeen, et­kä
se ehkä ollut hänelle oikein ter­veellistä.
- Kun Joanin ja hänen yh­teisesiintymistään
koskeva sopimus
päättyi, hänellä ei ollut enää mitään
•tehtävää, eikä jaitkuva esiintyminen
yhde^ Joanin kanssa näissä oloissa
voinut tulla kysymykseen. Fred tui­kin
näkikään enää Joania, sillä tämä
oilniin kiinni kaikissa revyyn valmis-telupunhi^.
Tuli sitten päivä, jol­loin
jFred katsoi välttämättömäksi
lähtiärsen: impressaarion puheille, jo?