Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 23, 1937

              B Sivu 6 LAUANTAINA, L O K A K U U N 23 PÄIVXNÄ,
«JS
m
m-
KUU. ELIZABETH TRQY
(Jatkoa) • ^ .
—- Ainakin olisit murheissasi siitä,
Ted vastasi. Et saattaisi enää olla
onnellinen ja tyytyä tavallisiin asi­oihin,
kuten aivan tavalliset tytöt.
Olet erilainen ja olet saanut mais­taa
mepestyksen maljasta!
Ellen nousi.
— Luonnollisesti olisin pahoillani,
hän myönsi .-u Haluaisin kiivetä yhä
• korkeammalle. Hänen silmänsä oli­vat
myrskyiset ja uhkamieliset. —•
^ Mutta se ei ole minun syyni, olen
luotu sellaiseksi! Enkä pelkäisi alas-syöksyjä,
jos tietäisin, että maailmas­sa
on joku, joka rakastaa minua huo­limatta
siitä, kykenenkö vai enkö
kirjoittamaan näj^elmiä! Mutta ke­tään
sellaista ei ole.
— Ellen!
Ted astui askeleen tyttöä kohti,
mutta tämä oli kääntynyt, ottanut'
suksensa ja käveli nyt polkua pitkin.
Tedin valtasi tunne, että Ellen käveli
suoraan ulos hänen elämästään. Hän
aukaisi suunsa huutaäkseen tytölle.
Mutta hän hillitsi itsensä. Hän
halusi tuntea, että Ellen tavitsi häntä
samoin kuin hän EUeniä, eikä tyttö
tarvinnut ketään. Ted puristi huu­lensa
tiukasti yhteen ja p3ryhkäisi
äkkiä liikkeelle alas latua.
Ellen oli ehtinyt vasta muutaman
askeleen. Hätkähtäen hän kääntyi
katsomaan kuullessaan suksien sival­luksen
selkänsä takaa. Hän painoi
käden suulleen nähdessään, miten
Ted Iciiti hurjaa vauhtia^ hirvittävää,
äkkijyrklTää rinnettä alas. Sitten äk­kiä
hypp)nri heitti mielien korkealle
ilmaan. Hengitystä pidatelleii Ellen
katseli, miten Ted syöksyi ilman
halki. Äkkiä, hän l^ätkähti nähdes­sään
miehen horjahtavanja heilutta­van
odottamatta käsivärsiaari kiihke­ästi.
Kauhulla Ellen vaistosi, ettei
Ted ollutkaan aloittanut laskuaan
rauhallisella varmuudella, joka seuraa
aivojen ja ruUmiin täydellistä yhteis­toimintaa
ja mielen tasapainoa. Hän
oli lähtenyt liikkeelle äkkinäifessä
uhmassa, ajattelematta, mitä teki, ja
pysähtymättä kedcittymään 3nrityk-seensä.
-
Ted kaatui, iaiten EUen oli aavista­nutkin.
Hän lensi hirveällä vauhdilla
irtonaisen lumen ja jään läpi pais­kautuen
vuorenseinämään.
Hänen suksensa jäivät törröttä­mään
kummallisesti sikin sokin lumen
läpi, ja kun hän lakkasi liukumasta,
hän ei nousisutkaan pysty3m.
— Ted! Ted! Ellen hUusi muo­dostaen
kädet torveksi suulleen.
Hän ei saanut vastausta. Hän
huusi hätääntyneenä ravintolaan
päin, mutta sieltä kuului melua ja
musiikkia, eikä hänen äänensä kan­tautunut
sinne asti.
Häh vilkaisi polkuun, joka pitkänä
ja kiemurtelevana luikersi laaksoa
kohti. Se oli aiyan liian mutkikas ja
pitkä. Aivan hMcn yläpuoleS^ oli ^
ladun alkupää, sitä tietä hän pääsisi
Tedin luo muutamissa sekunneissa
din laakson rinteellä tummana, ko-koonlyyhistyneenä
rykehnanä, — eh­kä
loukkaantuneena .vailla apua, —
ehkä kuolleena...
.Hän potkaisi suksensa liikkeelle ja
alkoi liukua ki^hty^^lä vauhdilla
alaspäin. Jäinen ihna löi hänen sil­miään
viasten, tunkeutui nenään,
pieksi ja kirveli hänen kasvojaan.
Tuuli piteli häntä vastaan, jäykisti
hänetj^ salpasi hänen henkfensä, ja
päästi hänet sitten äkkiä otteestaan,
eikä hänen jalkainsa alla enää ollut­kaan
mitään, — ei mitään muuta
kuin tyhjää ilmaa! ,Lyhyen tuokion
hän tunsi kiitävänsä kum siivillä il­man
halki, seuraavassa silmänräpä­yksessä
hän paiskautui kyljelleenjäi-seen
latuun ja liukui hirveällä vauh­dilla
suullaan alas rinnettä.
Mutta hän ei tuntenut kipua eikä
kauhua. Hänen mielessään oli vain
yksi ajatus.
— Ted! Ted! hän huusi pysähdjrt-tyään
viimein tumman esteen vie­relle.
^
Kuin ihmeen kautta Ted kuuli ja
liikahti. Vaivalloisesti hän kohottau­tui
k)rynärpäänsä varaan tunnustellen
otsaansa. — Uih!' Löin pääni...
Mutta nyt hän näki tytön. Hänen
silmiinsä tuli kauhistunut ilme.
— Hyvä Luoja, — Elfen!
— Sinä et ole kuollut! Tyttö ko­hotti
runnellut, veriset pikku kas­vonsa
lumesta. — Sinä et ole kuollut!
Hän purskahti itkuun. — Oh, miten
vihaan sinua! Vihaan sinua! En
tahdo ikinä enää nähdä sinua! Ja
tämän yllättävän purkauksen jälkeen
hän pyörtyi.
Pitkä, kalpea nuori mies, jolla oli
leveä laastarikaistale toisessa ohi­mossaan,
työnsi nopeasti suuren jal­kansa
väliin ja sanoi päättäväisesti:
— Tällä kertaa hänen on päästettävä
minut puheilleen I
Nuori neekeripalvelijatar vapisi
pelosta, mutta pysyi lujana. Miss
Harlow ei halunnut tulla Ipirityksi.
Miss Harlow kirjoitti parhaillaan uut­ta
näytelmää.
Mr. Folsomin silmät kapenivat uh­kaavasti.
Tämä oli jo kahdeskymme­nes
kerta, joUom hän sai nuo samat
sanat vastaukseksi! Hän oli soitta­nut,
hän on sähköttänyt^ kirjoittanut
kirjeitä ja pyrkinyt puhille jokaj)äi-vä
ja monta kertaa, päivässä... Tur­haan.
'
Mutta riyt hänen kärsiv^isyytensä
oli lopussa. Hänen korviinsa kan­tautui
tänne ovelle avuton kirjoitus^
koneen naputus — yhdellä kädellä
aikaansaatu. Vasemmalla: sitäpaitsi.
Oikea käsi, sen hän tiesi liiankin hy­vin,
riipui siteessä kirjoittajan rin­nalla,
ja se oli katkennut hänen täh­tensä.
Tarkoin eritelt3niä — hän oli
sen katkaissut!
Ted ojensi odottamatta molemmat
kätensä, tarttui henkeään haukkovan
neekerittären vyötäisiin ja nosti hä­net
ilmaan, lisään astuttuaan hän
Jaski naisen maahan ja kiiruhti eteen­päin
korviensa johdattamana. Seu­raavalle
ovelle päästyään hän aukaisi
sen. koputtamatta. ^
— Mene pois! Mene tiehesi täältä
heti paikalla! Ellen Harlow huusi
aivan kalpeana. — JEtkö näejetta kir­joitan?
Ted ei nähnyt mitään. Hän saattoi
vam seisoa ovella ahmien silmillään
tyttöä, hänen ruskeitten silmiensä
S3rvyyttä, hänen suunsa pehmeig
. kaarteita! Jä, kun hänen katseensa
osui käteen, joka jäykkänä lepäsi
sitessään sormet törröttäen suorina,
/hänen täytyi räpytellä ankarasti sil.
' riiiään, jotta ei olisi häpäissyt i t s^
itkemällä.
Viimein hän kuiskasi käheästi;
Menen kyllä, mutta sitä ennen mli
nuntäytyy saada sanoa sinulle— —
^ Tyttö keskeytti hänet kiivaasti.
Hän;oli ponnahtanut pystyyn tuolis-taan,
Ja kuumat, sokaisevat kyyndeel
' tulvahtiyat hänen silmiinsä.
— Älä sinä uskalla tulla täiun
kiittämään minua! hän huusi rai-vostuneena.
— En tehnyt sitä lain-kaan-
sinun vuoksesi! Tein sen he-rattaakseni
huomiota. Se oli mainos»
i; temppu, käsitätkö? Ja siinä kaikki.
Oien ollut katsomassa näytel-inääsi,
mies puhui hiljaisesti kiinnit­tämättä
huomiota hänen sanoihinsa.
— Kahdeksan kertaa, Ellen. Se on
suurenmoinen näytelmä. Hänen aa­rnensa
oli nöyrän ihaileva. Soisinpa
omistavani kyvyn kirjoittaa sellaisia
näytelmiä. : "
}Häneni sanansa näyttivät^ rauhoit­tavan
EUeniä. Tyttö seisoi pöytänsä
vieressä tuijottaen koneeseensa kat­settaan
kohottamatta.
>^^Epkä välitä vähää minE
vuoksi laskit tuon mäen, mies jatkoi
tyjTiesti. Mutta soisin omistavani
myös sellaisen urheuden. Ja tarkoi­tan,
että jos senkaltainen henkilö
joskus rakastaisi jotakuta, niin —
—. Hän henkäisi syvään ja huokasi:
Se olisi elämää!
idutta sellaiset naiset oyat huo­noja,
taioudenhoitajattaria, t^^ö vas-
Viie kuljeksivat )mipäri taloa
Kir]. Alisa
Ellen palasi huipulle, kiinnitti suk­set
jalkaansa ja katsoi alas. Hän
pakottautui katsomaan syyy3^een,
koska tiesi kohta syöksyvänsä sinne.
Hänen sydämensä hypähti kurkkuun
Ja vapisi siellä; Hänen ruumiinsa
tuntui tulikuumalta ja sittöi .aivan
jäiseltä. Hirvittävä pelko, jota hän ei
k<^skaaii pUut;]^t3myt^^^^^
vavisutti koko hänen ruumistaan^
Hanr suikr ^ m ä n ^ muua^^^^^ä^
tujen lucmuensakin läpi han näki 1^
O] APSENI, lapsenr', kuiskivat
nuoren naisen ^uulet, kun
hän kumartuu suutelemaan lapsensa
otsaa. Lapsi nukkuu viatonta un­taan
äitinsä vieressä. Hän ei tiedä,
että äidin sydän on tuskaa täynnä.
Iltaisin, kun kaikki on hiljaista, tu­lee
mieleen mennyt. Hän muistaa
sen illan, jolloin hän tapasi kohtalon­sa-'.
.
Se oli kesäilta, yksi noita Suomen
valoisia iltoja. Kuu-ukko näki taas­kin,
miten lemmenvalat kuiskauksina
kohosivat ilmaan. Ehka mietti kuu-ukko:
"Voi, kun onnesi säilyisi noin
kauniina aina!"
Kului pieni aika ja niiori emäntä
sai tuntea onnen täydellisyyden. Pie­ni
poika sai äidin kauniit silmät en-tistäänkin
kirkkaammiksi.—
Vuohia killui. Onni ei kestänyt
kauaa.-^ TUsfean piti tulla tähänkin
pkotiin. Mies muuttui, rupesi juo­maan
ja oli öitä pois kotoa. Toiset
naiset ja viina olivat hänen ilonsa.
Vainio, pienen lapsensa kanssa sai
odottaa pitkät syys- ja talvi-illat.
Monta kertaa kyynelvirrat kastelivat
lapsen kasvot äidin itkiessä. Silloin
pienet kädet kiert3rivät kaulan ympä­ri:
"Äiti, älä itke", sanoi lapsi.
Näinä tuskan hetkinä lapsensa
kanssa kahden ollessaan kasvoi yhä
lujempi^side lapsen ja äidin välille.
Se saattoi äidin ajattelemaan tosis­saan
tulevaisuuttaan.,.
Ja eräänä päivänä se tapahtui.
Eräs hänen vanha tuttavansa lähetti
häneUe pUetin ulkomaiUe. Tuttava
kirjoitti: '
"Täällä sinun on ehkä^parempi ol­la.
Jos et voi lasta tuoda tullessasi,
niin tule itse. Kun saat työn jä sääs­tät,
voit parhaiten auttaa lastasi ja
ehkä kerran saat lapsesi luoksesi."
Koville otti lähtö. Tuntui kuin ()li-si
sydäntä revitty irti. Ainoa^ joka
edes vähän lohdutti, oli tieto siitä^
että poika jää hyvien hoitajien kä-
• siin . . . •'..'^
Ensin alussa oli elämä kovaa vie­raalla
: maalla., Henkiset ja ruumiil­liset
voimat tahtoivat loppua. Miitt^
iltaism istuess^n yksin huoneessaan
ja katsellessaan poikansa valokuvaa^
voimat palasivat jälleen ja syttyi töi-va
saada lapsi pian luokseen...
Taas on kulunut vuosia. Väsymä­tön
äiti on raatanut yhä edelleen. Nyt
häntä on onnistanut., Hän on saa­nut
paremman työn ja hän pn sääs­tänyt
niin paljon, että nyt iapsi on
tulossa äidin luo. :
Lukijani, puhuttelin hiljattain tuo­ta
äitiä. -Hän on kärsinyt, taistellut
ja voittanut. Onni loisti hänen sil­missään
kun hän tietää, että kauan
kaivattu unelmansa toteutuu: hän
näkee lapsensa. Vuosien tuottamat
tuskat tuntuvat pieniltä sen Uon rin­nalla.
"Pian, pian poikani!" kuiskivat äi­din
huulet, nuo samat huulet, jotka
vuosia sitten painoivat jäähyväissuu-delman
lapsen otsalle.
Ystäväni! Jaloja äitejä on enää-^
niin vähän. — Miksi?
öisin, juovat mustaa kahvia ja oi­kuttelevat
jä unohtavat lähettää pai-
Hän keskeytti. Ted oh tullut ai-
: van hänen lähelleen ja puhui hänen
^ olkariöa j ^ : ^ ^ ^ ^ ^ ^ sitä ksiikkeä he
' ovat Vam yhdellä kymmehesoMinm
He bUsivät rakastavia aviöyaiiöoja
yhdeksällä : muulla kymmenÖ-laan,
eivätkö olisikin, Ellen?
TTyjttö ei vastannut, mutta hänen
.sormensa takoi erästä kosketinta itse­pintaisesti.
Ted vilkaisi hänen kä­teensä,
ja hänen silmänsä osuivat j
konekirjoitettuun paperiliuskaan, i
Hämmästyneenä ja riemastuen hän
luki sen. Alussa oli "I Näytös "• mut-ta
sen alle oli kirjoitettu vähintäin
viisikymmentä kertaa: "Rakastan
sinua, Ted." Tyttö oli vannaankin
kirjbittähut sitä koko aamun ainoalla
työhönkykenevällä kädellään...
. . LOPPU.
VAROITTI
mennä tänä iltana paistoon H»
maan lintusten laulua? ^^^x^
Eouva: kernaasti, ^^^^^^m
t ä kinkunpalaa Ja vunipoltog ^
ovat hnoneessasi ^ ^ ^ ^ ' ^ ' ^^
Iäkseni eivät linnut väUlä niis»-