Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 9, 1945

              IV.
Mikko oli luonnostaan iloluontoi­nen,
joskaan ei raisu. Hänen pyöre­ät,
vesiharmaat silmänsä saivat san­gen
kerkeästi kurillisen ilmeen ja hä­nestä
oli hauskaa saada ihmiset nau^
ramaan. Mieluinen ympäristö, haus­ka
työ ja ystä-välliset ihmiset kehitti­vät
varsin nopeasti Mikon luonteen
parhaita puolia esille. Mikon vas­tuuntunto
tuntui toisinaan/melkein
liian varhaisvanhalta. Hän luki läk­synsä
niin että talo raikui ylläpitääk­seen
Kivelän kunniaa, oli työntou-hussa
joka ainoa vapaa minuutti
ja p-iljon hän"keksikln toimitettavaa,
ja ellei keksinyt, ei hän jäänyt odot­telemaan,
vaan meni kysymään, että
—mitäs työtä tässä oikealle miehelle
löytyisi. Isäntä nauroi joskus, että
— saathan sinä toki välillä huiliakin,
mutta Mikko piti tiukasti kiinni työ­miehen
ominaisuudestaan. Hänen
oli ansaittava täysihoitonsa, muu ei
tullut kysymvkseenkään.
Sekä koululla että kauppiaalla hä­nen
siellä koulumatkalla asioidessaan,
joutui Mikko usein vastaamaan kyse­lyihin,
ratksi Kivelän isäntä oikein hä­net
oH taloonsa ottanut, että oliko hän
kasvattipoika.
Ei sitä niin vaan ventovieraita
kasvatiksi oteta, oli Mikolla tapana
sanoa. —- Eikä minua sovi ottaakaan,
minullakan on koti kaupungissa. En
minä jnikään orpo ole. Minä olen
vaan töissä Kivelässä.
Mikko aristi kotiolojaan, eikä mie­lellään
niistä puhunut. Mutta jos
puhumaan joutui, antoi hän mielel­lään
puhuttajan ymmärtää, että siellä
oli karkki suurinpiirtein hyvin. — Ei
hän mikään orpo "ollut . . . Orpo oli
Elikosta pahinta, mitä hän osasi aja­tella.
Äiti oli sanonut häntä siksi
isän kuoltua. Ja myöhemmin puhu­essaan
hänelle Heikkisestä sanonut,
että — pääset sinäkin taas perheel­listen
kirjoihin.
Syksyn kuluessa teki Mikko tutta­vuutta
pitäjän herrasväen kanssa. Ja
sitä tietä hän sai ensimmäisen tyttö­ystävänsä.
Vaikka, eihän hänellä
poikaystäviäkään ollut, joku oli ollut ,
toisia parempi, mutta vähitellen aina
jäänyt tiensivuun. Kivelässä taas ei
ollut lapsia, ja ne harvat torpparilap­set,
jotka kävivät Kivelässä, eivät
Mikkoa sanottavasti kiinnostaneet.
Uusi tuttava oli nimismiehen pikku
tytär, Kirsti, joka syvästi pahoitteli
tyttöyttään leikkien joka tilanteessa'
poikaa. Hän kulki päivät päästään
pitkissä liivihousuissa ja lippalakissa
ja kun hänet joskus oli pakko pukea
hameeseen, itkivät sekä -Kirsti että
hänen äitinsä, — Kirsti kiukkuaan ja
häviötään, äiti väsymystään ja voi­mattomuuttaan.
Mikko oli tutustunut Kirstiin sie­nien
myyntimatkalla. Koettaessaan
keksiä itselleen työtä, oli Mikko kek­sinyt
sienestämisen. Tekemällä vä­häisen
kierroksen koulumatkalla oli
hänen saaliinaan iso pussillinen mitä
kauneinta metsän saalista. Elikko oli
rientänyt kotiin juoksujalkaa saadak­seen
sitten siellä kuulla,,ettei emäntä-
^lanla sietänyt sieniä eikä liioin isän­täkään
niistä välittänyt. Mutta Mik-kö-
poika ei jäänyt neuvottomaksi.
Hän varustautui korilla, teki jälleen
metsässä kierroksen ja pistäytyi sit­ten
pappilassa, ja kun sinne ei kelvan-nlit,
tohtorilla ja nimismiehellä. Sekä
Kivelän nuori isäntä
tohtorin että nimismiehen rouvat os­tivat
korin sisällön puoliksi ja lupasi­vat
ostaa vastakin, jos Mikko toisi
yhtä hyviä. Ja Mikko vei, sekä^ hy­viä
että kauniita.
Kirstin ja Mikon ensi kohtaaminen
tapahtui Jepin suosiollisella myötä­vaikutuksella.
Mikosta kyllä aluksi
tuntui Jepin käytös kaikelta muulta,
mutta ei suosiolliselta. Mutta joka
tapauksessa ilman Jepin manööveriä
Kirsti tuskin olisi kiinnittänyt Mik-ko-
poikaan tarpeeksi huomiota. Jep-pi
oli suurikokoinen harmaa susikoi-
• ra, Kirstin paras toveri. Tuskin se
oli nähnyt puutarhaan johtavan pik-kuportin
avautuvan, kun se jo ryntä­si
hurjasti haukkuen tulijaa vastaan.
Mikko oli toisella kauppamatkallaan,
kori kukkurallaan vastapoimittuja
sieniä.
—• Jeppi! Aja se tidiensä! kuului
kimakka tytön ääni jostakin pensait­ten
takaa jä hetkeä myöhemmin Mik­ko
näki ensi kerran nimismiehen
Kirstin kirkkaan sinisissä liivihou-suissaan.
Mikko oli seisahtunut aidan vie­reen.
Koira seisoi ja haukkui.
— Miksi et juokse pakoon? huusi
tyttö." — Jeppi, aja poika pois!
Jeppi ei tiennyt, mitä olisi tehnyt.
Poika ei liikahtanut, eikä Jepin ta­pana
ollut käydä kiinni juoksemat-tomaan
ihmiseen.
Kirsti saapui aivan Mikon luokse
katsoen poikaa hämmästynyt ilme
kasvoillaan. — Miksi et mene pa­koon?
kysyi hän. — Kaikki menevät
aina Jepin vuoksi pakosalle.
— Koska minulla on asiaa rouval­le,
vastasi Mikko. — Enkä kai olisi
mennyt muutenkaan. On huono tapa
juosta koiraa pakoon.
Kirstin silmät revähtivät yhtä pyö-reiksi
kuin Elikon olivat luonnostaan.
-— Sinäpä vitsikäs poika olet,- sanoi
hän ihastellen. — E i luulisi sinua niin
rohkeaksi.
— Eikä sinua niin häijyksi, että
usutat koiraasi rauhallisen kauppa­miehen
kimppuun, vatasi Mikko var­sin
tylysti.
Kirsti lensi tulipunaiseksi ja äys-käisi
jotakin Jeppi-paralle. Mikko
kulki pihan 3'li tyttöön ja koiraan
katsomattakaan. Mutta kun hän pa­lasi,
seisoi Kirsti nöyränä portin lä­hellä.
Hän katsoi poikaa, katsoi maa­han
ja kierteli kenkänsä kannalla
maahan kuoppaa. Ja sitten äkkiä ve- -
täisi hän kädet selkänsä takaa ojen,-
taen Elikolle suuren punaposkisen 0-
menan.
Xyt oli Mikon vuoro punastua. —
Kiitos, sopersi hän. — :Mutta annatko
sinä tämän kokonaan, näin suuren?
Kirsti nyökkäsi, ja katsoi hymyil­len,
kuinka poika halkaisi omenan
puristamalla sitä kämmeniensä välisr
sä. — Olegpa sinä voimakas, sanoi
hän.
Kuinka suurista taloudellisista ar­voista
on kysymys, selviää helposti,
kun muistaa, että maassamme on
noin 400,000 kansakoululaista ja noin
,70,000 oppikoululaista.
— Mitä vielä, tuumi Mikko tyyty­väisenä.
Hän ojensi tytölle omenasta
toisen puolen. Tyttö otti ja kiitti.
Ja siinä omenaa syötäessä alkoi jut­tu
vähitellen luistaa yhä liukkaam­min.
Kirsti ehdotti jo leikkiäkin.
Hänellä oli toverin puute, kun hän ei
halunnut leikkiä tyttöjen kanssa. —
Xe ovat niin mahdottomia, sanoi hän.
Mutta Mikko ei voinut ajatella leikki­mistä.
Hänhän oli Kivelän työmie­hiä
. . .
— Mutta huomenna on pyhä, väitti
tyttö. — Huomenna ainakin voit.
iMikko mietti. Hän oli ajatelliit
lähteä jo aikaisin sienestämään.
— Voisinhan minä päivällä vähän
aikaa kanssasi urheilla, sanoi hän. —
Ei minun iälläni enää^Jieikitä.
Kirstiäkin alkoi, leikkimisestä pu­humisensa
nalostuttaa. — Urheilua
minäkin tarkoitin, sanoi hän epäröi­den.
— H)rppäämistä ja juoksemista.
Lapset sopivat tapaamisajasta ja
hyvästelivät. Mutta kun seuraava
aamu tuli, ei se ollut vielä pitkälle-kään
kulunut, kun jo Kirsti kirmasi
Kivelän pihamaalle. Hän oli pan­nut
kotiväkensä niin tiukalle urhei­lun
hengessä, että hänen äitinsä oli
katsonut parhaaksi lähteä tyttärensä
mukaan sopimaan talvisista perunois*
ta, — sittenhän sekin tu!ee tehdyksi,
tuumi hän.
Mikko oli vasta palannut metsäs­tä.
Hän rj^pisti kulmiaan Kirstin
huomatessaan. Hänen oli ollut niää-rä
niennä Kirstin luokse, eikä näin
päin! — Tulit liian aikaiseen, muti­si
hän. Mutta Kirsti ei antanut M i ­kon
huonontuulen viedä iloisuuttaan.
— Voithan sinä silti meille tulla mää­räaikana,-
toimitti hän. — Tulet mei­dän
mukananime.
Ja sillä aikaa, kun rouva ja isäntä
tekivät ' perunakauppoja, hyppivät
'lapset pihamaalla hikihatussa. Eikä
se jäänyt siihen kertaan. Tuli ta­vaksi,
että Kirsti saapui Kivelään py­häisin
muutamaksi tunniksi. Ja vä­hitellen
alkoi aikuisiakin hyppy ve­tää.
Ensin Kalle-renki, sitten van­hemmatkin
miehet Jaskaa myöten
koettivat saavuttaa ennätyksiä. K i ­velässä
ei oltu vietetty vuosiin, jos
koskaan, niin huvittavia ja virkistä­viä
lepopäiviä. Ja lasten ja väen
hyppiessä istui isäntä portailla nau­raen
toisinaan niin että rakennus tä­risi.
Kivelän isäntä seisoi kamarinsa'ik­kunan
edessä katsellen lasten riemu­kasta
par.osilla oloa pihamaalla. Siel­lä
huudettiin ja naurettiin, sivallet­tiin
"hienoja'' lyöntejä ja tehtiin
"loistohyppyjä", kuten pelaajien oma
arvostelu kuului. Kun joku otti ''ko­pin'',
puhkesi pihalla oikea sotaulvon-ta.
Isäntäkin nauroi. Olisi luullut,
että pihamaalla olisi o?lut vähintään
kymmenkunta huutajaa, niin kova
oli meteli toisin ajoin. Kuitenkin oli
siellä vain Kirsti ja Mikko, sekä lä­heisen
mökin kaksi pikkupoikaa.
Oli kylmä, aurinkoinen myöhäis­syksyn
päivä. Puut olivat jo varis­taneet
" lehtensä, maa lepäsi alasto­mana,
puoleksi jäätyneenä, varjopai­kat
valkoisen kuuran peittämänä.
— Taitaapa olla viimeiset pa'losil-la
juoksut tämän vuoden tietämiin,
tuumi isäntä itseksensä. Hän katse­li
taivaanrantaa metsän sivulla, sil­mäili
pilviä. Ennenpitkää siitä tulisi
lumisade . . .
Renki-Kalle loikki kasvot sinipu­naisina
pihan poikki, kädet työnnet­tyinä
syvälle housujen taskuihin.
iMutta lasten kasvot hehkuivat pu­naisina
ja lämpöä uhoavina. Mikon
tukka oli 'iimaantunut kosteaan ot­saan,
lakki keikkui vallattomasti ta­karaivolla.
Isäntä raoitti kamarinsa ovea .ja
huusi Mantaa. — :)Iantan pitäisi jär­jestää
lapsille voileipää ja lämmintä
maitoa. Alkoi olla aika Kirsti-tytön
painua kotipolulle. Manta huhuili
takaisin, että — valmiina on, kunhan
nyt ensin lopettavat pelinsä. I^j^
palasi paikalleen ikkunan eteen.
Hänen sydämessään asusti iämoi
män myötäelämisen ohella ankea vk
sinäisyyden tunne katsellessaan k i i i '
leviä lapsia. Sama yksinäisyyden
orpouden tunne oli häntä vaivannut
monesti ennenkin, mutta ei niin ki-peänä,
.salahaavamaisena, kuin nvt
tänä syksynä, . Leikkivät lapset, hei-dän
kimeat äänensä, jokapäiväinen
Mikon kanssa seurusteleminen, pojan
keskustelut; kyselyt, tiedonhaluja
avulias rakastettavaisuus, kaikki se
sai isännän kuin salaisesti sävähiä-mään
yksinäisyyttään ja —
mättömyyttään . . .
Nuo lapset, tuo pieni terhakka tyt.
tönen ja.nuo reippaat miehen alut oli-
V moBia anTOTHS XIOVX3 so^
sivat -voineet olla hänen. Hänellä
voisi olla takana vuosikymmeniä kes­tänyt
perhe-elämä, — olisi voinut oi-la,
ja jälkeläisiä — hänen omaa li­haansa
ja vertansa . . . Tyttäriä,
joista kasvaisi kauniita, komeita nai-sia
ja poikia, joista kehkeäisi rivakoi-ta
maanjakajia. Olisi voinut . ..
Paroilijat olivat lopettaneet leik.
kinsä ja melusivat nyt täysin keuh­koin
pirtin puolella, hiljentyen vasta
sitten kun suut jatkuvasti alkoivat
olla täynnä paksulti voilla siveltyä'
hiivaleipää ja maitomuki kulkda sään­nöllisin
kijlkuvuoroin suun ja pöy-dan
välia.
Kive'ä huoahti. Hän silmäsi äk­kiä
autioitunutta pihamaata, kuulos­ti
lasten ääniä pirtin puolelta ja is­tuutui
outoa raukeutta tuntien lempi­paikalleen
kiikkutuoliin.
— Olisi voinut olla . , . Xiin, —
voisi olla vieläkin . . .
Mikko Kivelä ei ollut koskaan kai­vannut
perhe-elämää, eikä hän sitä
nytkään kaivannut siinä mielessä
kuin se tava^.lisesti käsitetään. Ei
hän kaivannut vierelleen vaimoa eikä
kaikkinaisia kotoisia perhe-elämyk­siä.
Ei hän naista kaivannut. Ei
ainakaan välttämättö^myyter. i . . .
Tuntui vain joskus, ja nyt enemmän
pistävämmin kuin koskaan aikaisem­min,
että hänellä olisi pitänyt olia
lapsia, — ainakin poika. Kivelässä
olisi ollut m^ata ja elämistä parille
kolmellekin pojalle, mutta kun olisi
edes.yksi, jota ajatellen maansa kyn­täisi
ja kylväfsi, jolle talon tulevai­suuden
uskoisi . . .
Kivelä *piti yksinäisistä illoisuan,
häntä miellytti talon hiljaisuus il
rauha, sen tasainen elämänkul::u. Hii-nen
orpouden tunteensa ei O I I J U napi­naa,
se oli vain alakuloista to:eamist3
johon vasta nyt oli alkanut seiiaantui
pistoksia taloa ajatellessa. Mikä oli­sikaan
sen kohtalo hänen iiaadut-tuaan
. . .
Tähän uuteen tunteeseen, uuteea
ajatteluun, oli Mikko syypäiinii. Mik-ko-
poika likaisenvaaleine hi: -upsui-neen,
pyöreine silmineen ia nenineen,
:Mikko tanakkoine pojan varaioineea
ja kirkkaine katseineen. rji:::inen,
joka ihmeteltäväliä oma-alj-tei-^^u-della
ja tarmolla oli lähtenyt icoiaaaa
ja kotiseudultaan etsimään ryöta. jo­ka
häntä miellytti ja uutta K J U S . P'
ka vastaisi hänen koti-ihar-n?*"^^^"
paremmin kuin entinen oli v.t?:;innut-
^ —Kuinkahan kauan poiki iäa'.i
viihtynee, välähti isännän ^1^'^^'
sa. Ja — mitähän hän oikein iis^-'' .
tänsä aikoo?
— Hänestä voi tu'la melkein ni^ta
vain, vastasi isäntä itse itselieen -e-keä
ipyöhemmin. — Sellainen ke^^-^'
liäisyys ja tarmo ja rohkeus! ^
Hän tuli verranneeksi py-'i^^
seensä. Hänellä oli ollut kai-::<i va-