Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 10, 1945

              Sivu 6
LAUANTAINA, MARRASKUUN 10 PÄIVÄNÄ
mieh askelten päähän Ja katsoi hä­neen.
Hän oli kalmankalpea, mutta
hänen silmänsä eivät olleet milloin­kaan
katsoneet häneen rohkeammasti
eivätkä kauniimmasti. Jokin hänen
asennossaan esti Philipiä tulemasta
lähemmäksi. Hän katsoi Josephineen
ja odotti. Josq)hine alkoi puhua ma­talalla
ja tyynellä äänellä. Philip
tiesi hänen nyt vihdoinkin joutuneen
suurimman taistelunsa kynnykselle ja
tunsi tällä hetkellä olevansa hermos-tuneempi
kuin hän.
"^Muutamien hetkien kuluttua isä­ni
ja äitini ovat täällä, Philip", sanoi
hän. '-Jeanin tuoma kirje sinne, mis­sä
me ensi kerran tapasimme toisem­me,
tuli käsiini Wollastonin. karta­non
kautta ja siinä kerrottiin minul­le,
ettei minun tarvitse odottaa heitä
vielä muutamiin viikkoihin. Sen-vuoksi
tulinkin niin onnellisejcsi vä­häksi
aikaa. He olivat Montrealissa
enkä halunnut heidän vielä palaavan.
Ymmärrätte ^en pian, miksi. Mutta
isä muuttikin mielensä ja melkein
samalla, kun hän pani tuon kirjeen
postiin, hän ja äitini läksivät kotiin
Fond du Laein kautta. Vain tunti
sitten muudan intiaani toi meille sa­nan,
että he ovat tulossa joella. He
ovat siellä nyt — eivät puolenkaan
peninkulman päässä — Jeanin ja koi-xiek
kanssa."
Hän kääntyi hieman syrjittäin Phi-lipiin
katsoen vuoteeseen.
^'Muistatte kai, että kerroin teille
viettäneeni vuoden 'Montrealissa",
jatkoi hän. "OUn siellä yksin silloin
kuin se tapahtui. Katsokaa —"
Hän meni vuoteen luo ja veti hiljaa
verhot syrjään. Philip seurasi häntä
pidättäen hengitystään.
*'SieHä on lapseni", kuiskasi Jose-phine.
"Pieni poikani."
Philip ei voinut nähdä hänen kas­vojaan.
Josephine. ,taiyutti päätään
ja jatkoi hiljaa kuin peläten herättä­vänsä
vuoteessa nukkuvan lapsen.
"Tätä ei tiedä kukaan muu kuin
Jean. Äitini tuli ensin ja sitten isäni.
Valehtelin heille. Sanoin heille ole-.
vani naimisissa ja kerroin mieheni
lähteneen pohjolaan. Palasi kotiin
lapseni kanssa tavatakseni miehen,
jonka ristin Paul Darcan^aliksi ja
jota he luulevat puolisokseni. En
halunnut antaa sitä ilmi siellä ja
suunnittelin kivani kertoa heille to­tuuden
palattuamme tänne metsiin.
Mdtta tultuani tänne huomasinkin,
etten voikaan. Ehkä ymmärrätte sen.
Täällä metsien asukkaiden joukossa
suhtaudutaan sellaisen lapsen äitiin
kuin maailman hirveimpään asiaan.
Häntä sanotaan 'la bete noi-reksi*^ eli
mustaksi pedoksi. Vähitellen käsi­tin
yhä paremmin, etten voi kertoa
heille totuutta ja että minun on pakko "
elää valheellista elämää suojellakseni
toisten sydäntä murtumasta samoin
kuin-oman svdämeni kaikki ilo on
murrettu. Aioin kertoa heille, että
mieheni on kuollut tuolla pohjolassa,
ja pelkäsin epäluuloja . . . sattu­maa,
että isäni ehkä huomaa juttuni
valheilisuuden teidän tultuanne tänne.
Minulla ei ole muuta kerrottavaa,
Philip. Ymmärrätte sen nyt. Tie­dätte
nyt, miksi teidän jonakin päi­vänä
pitää poistua ja olla palaamatta
takaisin milloinkaan. Teidän pitää
tehdä se suojellaksenne poikaani, isää­ni,
äitiäni ja minua."
Tytön ääni ei katkennut kertaa­kaan
tätä hirmuista tarinaa kertoes­sa.
Ja nyt kuin nöyrt\'en hiljaiseen
rukoukseen hän polvistui vuoteen vie­reen
laskien päänsä pielukselle lap­sen
viereen. Philip seisoi liikkumatta
ja katsoi näkemättömin silmin suo­raan
hirsiseinän ja pimeän yön läpi
tuhansien peninkulmien päässä ole->
vaan kaupunkiin. Hän ymmärsi nyt.
Josq>hmen tarina ei ollut maailman
kummallisin juttu sittenkään, vaan
ehkä vanhin kaikista kertomuksista.
Philip oli kuullut sen satoja <kerto«}a
annenkin, mutta se ei ollut milloin­kaan
vaikuttanut häneen niin jääh­dyttävästi
ja lamauttavasti kuin nyt.
Mutta vaikka niiden ihmeellisten
ihanteiden palatsi, jonka hän oli ra-kenlanut
luhistuikin hänen ympäril­lään
raunioiksi, nousi tuhasta uudel­leen
toinen, joka näytti hänestä to­dellisemmalta.
Hän käänsi hitaasti
katseensa kauniiseen, rukoukseen tai»
puneeseen päähän. Veri alkoi palata
.kohisten hänen sydämeensä ja hänen
sormensa suoristuivat. Josephine oli
sanonut Philipille, että Philip vihaisi
häntä ja tahtoisi poistua hänen luo­taan
kuultuaan hänen toivottomuu­tensa
syyn. Mutta sen sijaan hän
halusikin x>olvistua Josephinen vie­reen,
puristaa hänet luijasti rintaansa
vasten ja kuiskata hänelle, ettei au­rinko
vielä ollut mennyt mailleen hei-däh
taivaaltaan, vaan alkanut vasta
noust^
Mdtta silloin kun hän astui aske­leen
Josephinea kohti, välähtivät hä­nen
aivoissaan kuin järkyttävä va­roitus
ne sanat, joilla Josei>hme oli
itaaafesut hänelle, ettei hän milloin­kaan
saisi selville Josephinen «urun
todellista syytä: "Voitte arvata, mut­ta
ette sittenkään arvaa totuutta,
vaikka eläisitte tuhat vuotta." Mutta
voiko tämä hänen kuulemansa ja nä­kemänsä
olla muuta kuin totuutta?
Astuttuaan toisen askeleen hän pääsi
Josejphinen viereen, jolloin kaikki es­teet
hävisivät hetkiseksi olemattomiin
heidän väliltään. Jpgpphine ei ol­lenkaan
vastustellut, kun Philip pu­risti
hänet rintaansa vasten. Philip
suuteli hänen ylöspäin kääntyneitä
kasvojaan yhä uudestaan samalla kun
hän kuiskaili. "Rakastan sinua, Jose­phine,
rakastan sinua I"
Äkkiä kantautui heidän korviinsa
ääniä ulkoa yöstä. Joku ovi aukeni
ja hallissa kajahteli tulijan kova jy­risevä
ääni puoliksi nauraen, puoliksi
huutaen. Sitten kuului muitakin ää­niä,
ovien pauketta ja taasen äskeinen
ääni, mutta nyt niin kovasti, että sen
kaiku kantautui Adären kartanon
äärimmäiseen soppeen asti.
"Hei, sydänkäpyseni! Hei, Jose­phine!"
Mutta Philip puristi Josephinea lu­jemmin
rintaansa vastaan ja kuiskasi:
"Rakastan sinua!"
Jatkuu.
Eisenhower tiedotti
viikko sitten Washingtoniin lähettä­mässään
raportissa, että Saksan väes­tön
keskuudessa ilmenee uhkaavaa
rauhattomuutta ja että puuttuu vain
"yksi askel", järjestetystä vastustus-liikkeestä.
Hän sanoi että saksalai­set
nuorukaiset ja koteihinsa palan­neet
sotilaat ovat jo tehneet joita-
Ivin päällehyökkäyksiä an\erirkkalai-sia
sotilaita, vastaan.
Radiopuheessaan Wiesbadenista
hän sanoi, että kansainvälinen yhteis­toiminta
on välttämätöntä kohtaa­maan
"epäluuloisuuden, nälän, kur-juuden.
tautien pelon ja kuoleman pe­lon
uhkahaastetta", tai muuten on o-dotettavissa
maailmanlaajuinen seka­sorto.
PARHSILAIXEN lehti "Le Cri"
ilmoitti äsken, ettei se tästä lähtien
julkaise tavallisia fiifänssiuutisia,
x^aan "mustanmerketin tietoja" ja tie­dotti
jo siltä \'iikolta seuraa\*aa: So­keri
$2.50 pauna, käytetty autokumi
$200, suklaa $12 pauna.
ÄITI JA POIKA AVAAVAT
SYDÄMENSÄ
Paulin mieltä oli riitajuttu käynyt
eniten kaivamaan. Hän tunsi ole­vansa
syyllinen koko riitaan, sillä oli­han
äiti antanut hänelle vihjeen häis­sä,
pysytellä Violetista etäämpänä.
Häntä vaivasi asia enemmän ja e-nemmän.
Myöskin hän tunsi kiinty­neensä
tuohon tyttöön tavallista sy­vemmin,
eikä voinut häntäkään unoh­taa
kokonaan, vaikka oli päättänyt­kin.
• _
Ensin hän vaikeni ja karttoi jou­tumasta
puheisiin, äitinsä kanssa,
mutta lopulta raja . kuitenkin petti
ja hän aloitti asian.
He olivat kahden kotosalla. Oli
syystalven aika, lähellä joulua. "Äi­ti,
minusta tuntuu, että meidän pi­täisi
muuttaa pois täältä", sanoi hän.
"Niin miunstakin", sanoi äiti. "O-len
odottanut, että sinä avaisit sy­dämesi
etkä kätke tyisi minulta.
Olenlmehan aina voineet haastella
avoimesti asioista, miksi emme siis
haastaisi edelleenkin. Puhu, minä
kuuntelen."
"En vain tiedä, miten me järjes­täisimme.
Olen -tuuminut, mutta
näyttää, että joka puolelle tulee vai­keita
pulmia eteen ja sinulle ei&ä
raskaampaa, työtä, jos täältä läh­demme."
"Koska työn raskaus on minua pe-loittanut?"
"Ei koskaan, tiedän sen, mutta mi­nä
en vielä ansaitse niin hyvin peit-tääkseni
edes lukujani ja lentokone-mekanikon
ansiot ovat vielä pienet."
"Niin ovat, mutta eiköhän siitä jo­tenkuten
selvittäisi. Minä olen poh­tinut
asiaa ja saanut päähäni tuuman.
Ostetaan roominkitalon kalusto ja
vuokrataan huoneita.- Me pidämme
talon yhdessä'^ kunnossa ja minä sii­nä
sivussa voin käydä päivätöissä."
"Päivätöissä?"
"Niin juuri. Luulenpa, että Maud-kin
mielellään pitäisi minua paripäi-vää
viikossa ja kyllä/hiitä aina lisää
saa."
"Mutta kuinka sinä voisit tänne
tulla päivätyöläisenä?"
"Miksi en voisi, jos on pakko.
Mutta toivon ettei siihen olisi pakkoa.
Niin olisi helpompaa. Katsos, sinun
vanha hupsu äitisi ei huomaa olo­aan
perin helpoksi- enää tässä talossa.
Se on sillälailla, että minä taidan olla
mustasukkainen, ja kun ihminen al­kaa
saada noita rumia ominaisuuksia,
niin hänestä voi tulla pirullinen ja
^ sitä minä en herranähköön haluaisi.
En ainakaan sen miehen edessä, joka
minun silmissäni on koko maailma.
Ymmärrätkö poikani?"
"Sinäkö mustasuukkainen? Sinä­kö
olisit . . .?"
Valpuri nyökkäsi: "Niin, minä
juuri. Olisin tahtonut lähteä täältä,
ennen häitä, mutta he molemmat et­sivät
turvaa minusta. Olin todella
niin älytön, että luulin voittavani o-man
itseni ja nyt huomaan ettei se
olekaan enää niin helppoa, varsin-kun
silmäni löytävät nuoressa vai­mossa
vikoja toisensa perään, ja se
ei ole hyvän enne."
"Mitä tarkoitat?"
"Sitä, että Maud katselee väliin
toisaalle. Et ole ehkä huomannut,
multa parina iltana viime viikolla,
esimerkiksi hän tuli kotiin hyvässä
lastissa. Oli ollut pidoissa hän sanoi
ja pyysi minua vaikenemaan siitä.
Jos hän olisi ollut tavallisissa pidois­sa,
niin ei suinkaan hänen olisi tar­vinnut
salata mitään. Sitten juuri
eiäma
eilen, eräs mies soitti hänelle. Otin
puhelun vastaan alakerrasta ja soitin
hänen huoneeseensa, joten puhelua
yhdistäessäni saatoin kuulla miten
keskustelu alkoi. Epäilen suhteen
olevan käynnissä. Ja kun tällaista
enemrg^ ilmenee, niin kumka luulet
voivan minun katsella kaikkea tätä
vaikenematta tai>estää sitä, huoma­tessani
naisen .loukkaavan sellaista
henkilöä, joka on ollut minun h>vän-tekijäni?"
"Mutta, eikö sinun silloin juuri pi-taisi
jaada ja jarjestaa asiat sjleäm-maksi
kun se tarve tulee?"
"Olen sitäkin ajatellut, mutta us­konpa
että qn viisainta antaa kun­kin
taistella taistelunsa. Niin olen
minäkin tehnyt ja niin täytyy tehdä
sinun. Jos sinä todella huomaat pi­täväsi
Violetista, niin sinun on tais­teltava
itsesi hänestä irti taikka sit­ten
taisteltava hänet saadaksesi, ja
sinne tietääkseni on pitkä matka.
Voit onnistua, mutta epäonnistumisen
mahdollisuus on suuri, etkö luule
niin?"
''•Niin on. Mutta jos Violet todel­la
jninusta pitää, niin etkö luule, et­tä
hän yrittää tavata minua vidä?"
"Hän on: yrittänyt. Hän. on soit­tanut
paxi kertaa ja minä olen valelh-dellut*."
"Sinä valehdellut, sinä?"
"Niin, minä olen sen tehnyt ta­hallani,
oikeastaan en ole itsekään
tiennyt mitä olisi ollut viisainta teh­dä.
Ensirimiäinen ehto on muuttaa
'ja sitten katsoa miten asiat alkavat
luistaa."
Pauli oli vaiti kotvan, ikäänkuin
hän. olisi ollut äidillensä vihainen.
Valpuri arvasi hänen 'mielialansa ja'
sanoi: "Jos tahdot, soitan Violetille
ja tunnustan tekoni."
"Te se, äiti, niin olet kiltti!"
Valpuri nousi siitä paikasta ja me­ni
puhelinieen. Violet sattui olemaan
kotosalla. Tunnustettuaan pikku val­heensa
hänelle Valpuri sanoi Paulin
tahtovan puhutella. Hän ei voinut
olla huomaamatta poikansa iloista
äänensävyä tytölle puhuessaan. Huo­neesta
pois siirtyessään hän saattoi
kuulla, että nuoret päättivät tavata
toisensa.
Hänestä tuntui nyt niin äärettömän
h3rvalle, että he olivat tulleet niin lä­helle
toisiansa keskustelussaaan ja
oli vakuutettu poikansa tuntevan sa­maa.
Näin sen tuli olla tästedes,
aina!
M A L V I I X A .
Elämän hetket
Meidän ihmisten elämässä saattaa
joskus tapahtua ~^käänteitätekevia
mullistuksia. Meille tarjoutuu her­kkiä,
kuin helmiä ikuisuuden suures­ta
tuntemattomuudesta, jolloin saam­me
painaa päämme alas sen voiman
edessä, joka meitä hallitsee'. Huo­maamme,
miten naurettavan horju­via
me olemme omassa tärkeän päät­tävässä
itsevarmuudessamme, ja ka­tuvina
haluaisimme palata siihen läh­tökohtaan,
josta olemme ylpeinä ja
uhmaavina elämään kadonneet.
Voi sinua, ystävä, joka .vrität ta­voitella
hetkellistä, haurasta ja epä­varmaa,
epätodellista kuvitelmaa.
Mutta ethän voi kuitenkaan mitään
hetkellisyydellesi; et suurille, kau­kaisille
haaveillesi, jotka ovat vain
katoavia toiveita — toiveita, jotka
hetken väreilevät ilmassa ja lakkaa­vat
sitten olemasta siirtyen olemat­tomuuden
tyhjyyteen kuin hUjamea