1940-12-07-14 |
Previous | 14 of 24 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
f>1
gix-
Sivu 14
L A U A N T A I N A , JOILJLUKUUN 7 PÄIVÄNÄ
Se oli lianuD sjr^
•'N • •. "-JT-. KnstannnsHikkeemme kuvijäljennjös..
Mäantiekänki'Jdcque;sissa eräänä-hupaisetnpana hetkenä
itseään kotiin. Ja siitä se seurustelu
sitten alkoi.
Seuraavana vuonna eräänä myöhäissyksyn
kuutamoiltana uskalsi jo
Jallu kosi^ Annia. Anni tuli totiseksi.
Hänelle muistui mieleen Jallun
aikaisempi juopottelu ja siksi hän lupasikin
antaa vastauksensa vasta
vuoden perästä.
Vuosi kului ja Jallu -uudisti -kosintansa,
ja koska hän oli ollut viinatta
sen saunareissun jälkeen, niin. Anni
vastasi myöntävästi. Häät pidettiin
jo samana vuonna vähää ennen joulua.
Vielä oli Anni muutaman kuukauden
työssä ravintolassa naimisiin
mentyäänkin, sillä uuteen kotiin,
vaikka se olikin pieni vuokrahuoneisto,
tarvittiin monenlaista r taloustavaraa.
Syntyi heille poikakin ja nyt
oli Annin jäätävä pois työstä kotia
varten.
Noin kymmenen vuotta kaikki oli
hyvin. Jallu kävi ahkerasti työ :
eikäjuopotellut. Poika alkoi kou-limkäynnin.
Anni oli onnellinen nim-kuin
työläisvaimo voi olla.
Sitten tuli onnettomuus. Annin
ollessa viruttamassa vast^estyjä
vaatteita tultiin sanomaan, että Jallu
oli jäänyt kaivoksessa kivivyörymän
alle ja> kuollut; Sen jälkeistä aikaa
Anni ei oikein muista, kuinka se meni.
Naapuritalon vaimo oli ripustanut
viimeiset vaatteet kuivumaan. Seuraava,
jonka Anni muisti paremmin,
oli se, kun hän istui autossa. Hänen
edellään • kulki toinen •auto^ jossa oli
ruumisarkku. Hautuumaalla naapu-rinvaimo
talutti hänet avoimen haudan
reunalle. Arkku laskettiin hautaan.
Jotkut työläistoyerit pitivät
puheita, mutta ei hän kuullut, mitä
he sanoivat. Sitten ei hän muistanut
muuta kuin, että samat miehet, jotka
olivat puhuneet haudalla, tulivat
myöhemmin hänen asuntoonsa ja käs-kix^
ät hänen pyytää eläkettä yhtiöltä.
Mutta Annin mennessä konttoriin hänelle
sanottiin: "Jallun oma syy, miksi
ei ollut varovainen?" Siihen se
asia oli jäänyt. .
Elämä kulkee sittenkin eteenpäin.
Xyt oli Annin taasen lähdettävä
työhön. Hän pääsikin samaan ravintolaan,
jossa oli ollut aikaisemmin.
Poika jäi kadun ja toisten sa«
manikäisten tovereiden kasvatettavaksi.
Eräänä iltana, Annin tullessa työs^
tä kotiin, tuli poliisi hänen jälessään.
'•Poikanne on ollut varastamassa N:n
kaupassa ja kun poliisit tulivat häntä
pidättämään oli luui lähtenyt juoksemaan
yli kadun ja jäänyt auton alle
kuollen muutansan minuutin kulut-tuft.'*
Foiitsin sanat: kalskahtivat
^jTvnästi r Imneo < huuliltansa- ja -Anni
pyörtyi. Kun hän heräsi sairaalassa
toipuneena vakavasta hermokuu
meesta, oli hänelle lääkäri ilmoittanut
hänen poikansa kuolemasta. Kuultuaan'
sen Anni naurahti kumeasti.
Lääkäri kääntyi lähteäkseen ja sanoi
mukana olevalle sairaanhoitajalle:
"Päässä vika".
Niin, mitäpä hän tiesi työläisnaisen
e,Iämästä ja kärsimyksistä. Hänellä
oli virkansa ja siitä leipänsä.. Annin
silmien ohi,, kuultuaan .poikansa kiio-lemasta
uudelleen sairaalassa, kulki
näky. Jallu-vainajasta, kuinka-hän oli
alhaalla pimeässä kaivoksessa. Siinä
silmänräpäyksessä suuri.kiviröykkiö
putoaa Jallun pääUe, surmaten hänet.
Heti seurasi toinen kuva: Oma poikani,
on kadun, kasvatettavana. Tulee
kuolema, niinhän sitä sanottiin:. . .
Anni naurahti. . Näin on sittei^n parempi.
Koska minä en voinut ^ntaa
pojalleni sitä], jota olisin halunnut,
öii Ciitäin parempi. Nytrihäii öii-1^^
vässa. Ktmpaniinäkin pääsisin siuj
he, haudan lepoon. Pääsisin heidän,
luo, jotka ovat miniille olleet rakkai-^
ta täällä maailmassa . . . ajatteli
Anni maatessaan siinä sairaalan sängyssä*
Nyt on Anni taasen kämpällä. Hän
on työtoverini. Ohimoäle on jo tullut
iiarmaita hiuksia, samoin on kasvoissa
jo surun uurtamat ennenaikaiset
ryp3^, mutta ketteränä hän vieläkin
häärää työssään. Luonteen-sakin
on pysynyt vielä verrattain iloir
sena, vaikkakin hänen silmänsä kostuivat
ja hartiansa nytkähtelivät pidätetystä
itkusta lopetettuaan ylläolevan
kertomuksensa. Siinä hän yhä
istuu tuijottaen eteensä. Tekisi mieli
lohduttaa tätä elämän murjomaa
työläisnaista, mutta mitäpä minäkään
osaan. En tahdo löytää yhtään sopi-npÄMÄ
tapahtui siihen aikaan kun
olin vielä nuori jä vasta tullut' tähän
maahan. Vanbanmaäh punat
xäelä poskilla.
Sain työn isossa ruokatalossa jk-kohta
tutustuin Villeen, joka oli saman
talon ruokamiehiä. Kävimme
elokuvissa ja tansseissa, oikein: sellaisissa
tansseissa, joissa sai mennä van-hanmaan
valssia hanurin soitolla. Ja
Ville viei että helmat ItuiskuL Tyk-^
käsin Villestä, VaMkaÄeö oikein lienl-nyt
olijko. se vielä rakkautta.
Oli taas koppasuilta, - - ei sitä joka
ilta silloin oltukaan menossa. Eaksi
kertaa viikossa sai riittää. Menimme
ulos. Ville, joka oli ollut: enempi aikaa
maassa^ sai olla, määrääjän^mi- .
hin milloinkin mentiin. Nyt han eh-dotti,
että mentäisiin vain kävelylle.-
Sanoi muuten tietävänsä paikan, jossa
on mukava istua näin kauniina - iltana.
Suostuin mielelläni siiheö, sillä o,
. en ollut aina Jialukas kulkemaa«;täns-seissa
ja kuvissa.
Kävelimme -käsiköukkua, niinkuin
siihenaikaan oli tapanay ja puhelimme
» Ville- erityisesti; kyseli, pidinkö
täällä olostani ja palveluspaikastani.
Vastailin suorasanaisestr, etten ollut
ennen palvellut paikasäa^ jossa on hiin
paljon iniehiä,nititta onhan sitä opittava.
Työtäkin on < tarpeeksi,- mutta
onhan siihen jo opittu..
Emme olleet ennen kävelleet siellä
I»m, johon olimme .menossa^ näytti
niinkuin kaupunki olisi v loppnunttt.
Ihailin ympärillemme aukenevaa^kau-neutta.
"Tuohon, mäelle, jonkun, omenapuun
alle istuske}en:^an oli. tarkoitukseni
sinut tuoda'V sanoi Ville*
Mäki oli todeHa kaunis ja muistutti
nuolen kärkeä, sillä kadut kulki-vat
kahden puolen yhtyen siinä, josta
me aloimme nousta-ylös. Ville selitti,
että kaupunki; tämän mäen omistaa
omenapuineen, mutta omenia kuitenkaan
ei ole lupa ottaa,— mutta ei
kai sille mitään voi, jos omena sattuu
puusta putoamaan aivan;suuhun.
"Eipä tietenkään sille mitään voi",
minä naurahdin.
Ville katseli puun, jonka alle is-vaa
sanaa händle. Kuitenkin kierrän-käteni
hänen ympärilleen. Ajattelen,
että heitä pitäisi hoivata, jotka ovat
elämän onnesta kaikkein osattomim-mat.
tuinime. Se oli vähän syrjemmässä ^
jota ei sähkövalot kovin valaisseetJ
Nyt olimme mielestämme maailmaltal
piilossa, vaikka siitä saattoi seurata!
kätuiiikettä molemmin puol&i.
Ville oli hauska puhefoverj ja iltal
kului joutuin. Päättelin munien i^eJ
lessäni, että Ville on tainnut minuuj
pihkaantua, koska aina vain lähenil
ja ääni kävi yhä tunteikka^mmafeij
— ja viim^jji.hän piteli jo ininuitE-1
f siani omi^aan^ sitä menoa •kiectyil
jo hänen toinen kätensä minim vyö-l
täiseni ympäri; No, olkoon nyt slinäj
ajattelin, ,
''Kuulehan Hulda, tohdinko saj
noa?"
"Minuako sinä pelkäät vai aakol
pahempaa?"
•"Niin no, kerta se on uskallettava"
päätteli Ville. "Uskotko, että rakas-l
tuin sinuun aivan ensinäkemältä. Sik-I
sipä olen ajatellut, vaikka ei!oIeljaan|
kauan tiihnettu toisiamme, että etkö]
suostuisi jättämään tuon palvelus-j
paikkasi ja tulemaan — niinin- niei-j
" däh yhteistä kotiamme hoiiamaäiö?j
Vuokrattaisiin itsellemme huöneeija!
; sitten ei sinim tarvitseisi olla ijiiin suu-l
ressa miesjoukossa.. Mitä saftotÄilJ
da siihen?" Samalla hän ^ngitsij
minut" moiemmilta käsilläänj; puf^
lähemmäksi itseään ja näjrttifaikoyaii
kaapata suudelman. Mutta silloin]
.tapahtui Ijotakih yllättävää.
Siinä. omenapuun oksalla, pääcÄej
päällä, oli kaiken aikaa lirkutejlyt
joku lintuiieh ja nyt se tipsaitti ^ 1
jotakm lämmintä ja sen pä^le läHtij
iloisesti lentoon. Se märkyys hiffaisij
hutiliahi jä putosi syliini, dyppäsinl
kireesti pystyyn ja sylkäisin — pKyi! |
Ja vielä kolmastikin: phyi4 pKyilj
phyil Purskahdin nauramaan ja.sa-j
maila otin nenäliinani ja pyyhin huu-J
liani — phyi!
Vilie-parkä, joka ei tiennyt miti olij
tapahtunut, vaan luuli käytökseni tar-|
koitetun hänelle, ponnahti pystyyii eir
kä jäänyt kysymykseensä vastaustanij
varttomäan. Teki mieleni huutaa iiä-net
palaamaan, vaan en saanut säaaal
suustani. Hiukan suretti ja hiukani
nauratti, oli niin omituinen sekava]
tunne.
Ehsin siinä kävellessäni yksin fo-l
tiin oK mieleni vähän apea, kun täajänj
hauskan iHän piti mennä noin pilalleJ
mutta sitten rupesin ajattelemaan^
mitä olisin todella osannut Vr»
Jatkoa 11 sivulla
«h-
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 7, 1940 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1940-12-07 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki401207 |
Description
| Title | 1940-12-07-14 |
| OCR text | f>1 gix- Sivu 14 L A U A N T A I N A , JOILJLUKUUN 7 PÄIVÄNÄ Se oli lianuD sjr^ •'N • •. "-JT-. KnstannnsHikkeemme kuvijäljennjös.. Mäantiekänki'Jdcque;sissa eräänä-hupaisetnpana hetkenä itseään kotiin. Ja siitä se seurustelu sitten alkoi. Seuraavana vuonna eräänä myöhäissyksyn kuutamoiltana uskalsi jo Jallu kosi^ Annia. Anni tuli totiseksi. Hänelle muistui mieleen Jallun aikaisempi juopottelu ja siksi hän lupasikin antaa vastauksensa vasta vuoden perästä. Vuosi kului ja Jallu -uudisti -kosintansa, ja koska hän oli ollut viinatta sen saunareissun jälkeen, niin. Anni vastasi myöntävästi. Häät pidettiin jo samana vuonna vähää ennen joulua. Vielä oli Anni muutaman kuukauden työssä ravintolassa naimisiin mentyäänkin, sillä uuteen kotiin, vaikka se olikin pieni vuokrahuoneisto, tarvittiin monenlaista r taloustavaraa. Syntyi heille poikakin ja nyt oli Annin jäätävä pois työstä kotia varten. Noin kymmenen vuotta kaikki oli hyvin. Jallu kävi ahkerasti työ : eikäjuopotellut. Poika alkoi kou-limkäynnin. Anni oli onnellinen nim-kuin työläisvaimo voi olla. Sitten tuli onnettomuus. Annin ollessa viruttamassa vast^estyjä vaatteita tultiin sanomaan, että Jallu oli jäänyt kaivoksessa kivivyörymän alle ja> kuollut; Sen jälkeistä aikaa Anni ei oikein muista, kuinka se meni. Naapuritalon vaimo oli ripustanut viimeiset vaatteet kuivumaan. Seuraava, jonka Anni muisti paremmin, oli se, kun hän istui autossa. Hänen edellään • kulki toinen •auto^ jossa oli ruumisarkku. Hautuumaalla naapu-rinvaimo talutti hänet avoimen haudan reunalle. Arkku laskettiin hautaan. Jotkut työläistoyerit pitivät puheita, mutta ei hän kuullut, mitä he sanoivat. Sitten ei hän muistanut muuta kuin, että samat miehet, jotka olivat puhuneet haudalla, tulivat myöhemmin hänen asuntoonsa ja käs-kix^ ät hänen pyytää eläkettä yhtiöltä. Mutta Annin mennessä konttoriin hänelle sanottiin: "Jallun oma syy, miksi ei ollut varovainen?" Siihen se asia oli jäänyt. . Elämä kulkee sittenkin eteenpäin. Xyt oli Annin taasen lähdettävä työhön. Hän pääsikin samaan ravintolaan, jossa oli ollut aikaisemmin. Poika jäi kadun ja toisten sa« manikäisten tovereiden kasvatettavaksi. Eräänä iltana, Annin tullessa työs^ tä kotiin, tuli poliisi hänen jälessään. '•Poikanne on ollut varastamassa N:n kaupassa ja kun poliisit tulivat häntä pidättämään oli luui lähtenyt juoksemaan yli kadun ja jäänyt auton alle kuollen muutansan minuutin kulut-tuft.'* Foiitsin sanat: kalskahtivat ^jTvnästi r Imneo < huuliltansa- ja -Anni pyörtyi. Kun hän heräsi sairaalassa toipuneena vakavasta hermokuu meesta, oli hänelle lääkäri ilmoittanut hänen poikansa kuolemasta. Kuultuaan' sen Anni naurahti kumeasti. Lääkäri kääntyi lähteäkseen ja sanoi mukana olevalle sairaanhoitajalle: "Päässä vika". Niin, mitäpä hän tiesi työläisnaisen e,Iämästä ja kärsimyksistä. Hänellä oli virkansa ja siitä leipänsä.. Annin silmien ohi,, kuultuaan .poikansa kiio-lemasta uudelleen sairaalassa, kulki näky. Jallu-vainajasta, kuinka-hän oli alhaalla pimeässä kaivoksessa. Siinä silmänräpäyksessä suuri.kiviröykkiö putoaa Jallun pääUe, surmaten hänet. Heti seurasi toinen kuva: Oma poikani, on kadun, kasvatettavana. Tulee kuolema, niinhän sitä sanottiin:. . . Anni naurahti. . Näin on sittei^n parempi. Koska minä en voinut ^ntaa pojalleni sitä], jota olisin halunnut, öii Ciitäin parempi. Nytrihäii öii-1^^ vässa. Ktmpaniinäkin pääsisin siuj he, haudan lepoon. Pääsisin heidän, luo, jotka ovat miniille olleet rakkai-^ ta täällä maailmassa . . . ajatteli Anni maatessaan siinä sairaalan sängyssä* Nyt on Anni taasen kämpällä. Hän on työtoverini. Ohimoäle on jo tullut iiarmaita hiuksia, samoin on kasvoissa jo surun uurtamat ennenaikaiset ryp3^, mutta ketteränä hän vieläkin häärää työssään. Luonteen-sakin on pysynyt vielä verrattain iloir sena, vaikkakin hänen silmänsä kostuivat ja hartiansa nytkähtelivät pidätetystä itkusta lopetettuaan ylläolevan kertomuksensa. Siinä hän yhä istuu tuijottaen eteensä. Tekisi mieli lohduttaa tätä elämän murjomaa työläisnaista, mutta mitäpä minäkään osaan. En tahdo löytää yhtään sopi-npÄMÄ tapahtui siihen aikaan kun olin vielä nuori jä vasta tullut' tähän maahan. Vanbanmaäh punat xäelä poskilla. Sain työn isossa ruokatalossa jk-kohta tutustuin Villeen, joka oli saman talon ruokamiehiä. Kävimme elokuvissa ja tansseissa, oikein: sellaisissa tansseissa, joissa sai mennä van-hanmaan valssia hanurin soitolla. Ja Ville viei että helmat ItuiskuL Tyk-^ käsin Villestä, VaMkaÄeö oikein lienl-nyt olijko. se vielä rakkautta. Oli taas koppasuilta, - - ei sitä joka ilta silloin oltukaan menossa. Eaksi kertaa viikossa sai riittää. Menimme ulos. Ville, joka oli ollut: enempi aikaa maassa^ sai olla, määrääjän^mi- . hin milloinkin mentiin. Nyt han eh-dotti, että mentäisiin vain kävelylle.- Sanoi muuten tietävänsä paikan, jossa on mukava istua näin kauniina - iltana. Suostuin mielelläni siiheö, sillä o, . en ollut aina Jialukas kulkemaa«;täns-seissa ja kuvissa. Kävelimme -käsiköukkua, niinkuin siihenaikaan oli tapanay ja puhelimme » Ville- erityisesti; kyseli, pidinkö täällä olostani ja palveluspaikastani. Vastailin suorasanaisestr, etten ollut ennen palvellut paikasäa^ jossa on hiin paljon iniehiä,nititta onhan sitä opittava. Työtäkin on < tarpeeksi,- mutta onhan siihen jo opittu.. Emme olleet ennen kävelleet siellä I»m, johon olimme .menossa^ näytti niinkuin kaupunki olisi v loppnunttt. Ihailin ympärillemme aukenevaa^kau-neutta. "Tuohon, mäelle, jonkun, omenapuun alle istuske}en:^an oli. tarkoitukseni sinut tuoda'V sanoi Ville* Mäki oli todeHa kaunis ja muistutti nuolen kärkeä, sillä kadut kulki-vat kahden puolen yhtyen siinä, josta me aloimme nousta-ylös. Ville selitti, että kaupunki; tämän mäen omistaa omenapuineen, mutta omenia kuitenkaan ei ole lupa ottaa,— mutta ei kai sille mitään voi, jos omena sattuu puusta putoamaan aivan;suuhun. "Eipä tietenkään sille mitään voi", minä naurahdin. Ville katseli puun, jonka alle is-vaa sanaa händle. Kuitenkin kierrän-käteni hänen ympärilleen. Ajattelen, että heitä pitäisi hoivata, jotka ovat elämän onnesta kaikkein osattomim-mat. tuinime. Se oli vähän syrjemmässä ^ jota ei sähkövalot kovin valaisseetJ Nyt olimme mielestämme maailmaltal piilossa, vaikka siitä saattoi seurata! kätuiiikettä molemmin puol&i. Ville oli hauska puhefoverj ja iltal kului joutuin. Päättelin munien i^eJ lessäni, että Ville on tainnut minuuj pihkaantua, koska aina vain lähenil ja ääni kävi yhä tunteikka^mmafeij — ja viim^jji.hän piteli jo ininuitE-1 f siani omi^aan^ sitä menoa •kiectyil jo hänen toinen kätensä minim vyö-l täiseni ympäri; No, olkoon nyt slinäj ajattelin, , ''Kuulehan Hulda, tohdinko saj noa?" "Minuako sinä pelkäät vai aakol pahempaa?" •"Niin no, kerta se on uskallettava" päätteli Ville. "Uskotko, että rakas-l tuin sinuun aivan ensinäkemältä. Sik-I sipä olen ajatellut, vaikka ei!oIeljaan| kauan tiihnettu toisiamme, että etkö] suostuisi jättämään tuon palvelus-j paikkasi ja tulemaan — niinin- niei-j " däh yhteistä kotiamme hoiiamaäiö?j Vuokrattaisiin itsellemme huöneeija! ; sitten ei sinim tarvitseisi olla ijiiin suu-l ressa miesjoukossa.. Mitä saftotÄilJ da siihen?" Samalla hän ^ngitsij minut" moiemmilta käsilläänj; puf^ lähemmäksi itseään ja näjrttifaikoyaii kaapata suudelman. Mutta silloin] .tapahtui Ijotakih yllättävää. Siinä. omenapuun oksalla, pääcÄej päällä, oli kaiken aikaa lirkutejlyt joku lintuiieh ja nyt se tipsaitti ^ 1 jotakm lämmintä ja sen pä^le läHtij iloisesti lentoon. Se märkyys hiffaisij hutiliahi jä putosi syliini, dyppäsinl kireesti pystyyn ja sylkäisin — pKyi! | Ja vielä kolmastikin: phyi4 pKyilj phyil Purskahdin nauramaan ja.sa-j maila otin nenäliinani ja pyyhin huu-J liani — phyi! Vilie-parkä, joka ei tiennyt miti olij tapahtunut, vaan luuli käytökseni tar-| koitetun hänelle, ponnahti pystyyii eir kä jäänyt kysymykseensä vastaustanij varttomäan. Teki mieleni huutaa iiä-net palaamaan, vaan en saanut säaaal suustani. Hiukan suretti ja hiukani nauratti, oli niin omituinen sekava] tunne. Ehsin siinä kävellessäni yksin fo-l tiin oK mieleni vähän apea, kun täajänj hauskan iHän piti mennä noin pilalleJ mutta sitten rupesin ajattelemaan^ mitä olisin todella osannut Vr» Jatkoa 11 sivulla «h- |
Tags
Comments
Post a Comment for 1940-12-07-14
