Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 23, 1938

              1^^ LAUANTAINA, HEINÄKmjN 23 PÄIVÄNÄ Sivu 7
Fasistien hanhenmarssia Roomassa, "^^y^^^^^si ja kunniaksi natsivkkai-itjoiUc,
jotka oltvat hdlcei tid^^ maan fasistiseen sota komentoon.
KIRJ. ARVO TURTIAINEN
MÄKI muistaa itsesäälin ja katke-
^ uuden sekaisen tunteen puris­taessa
sydäntä illan, jolloin hän ensi
kerran havaitsi vaimossaan tuon jär­jettömän
niustasukkaisuuden.
He olivat olleet eräässä metallimies­ten
kisällien Ja puhekuorori iltamassa,.
Väliajaila, eteisessä, oli hän huoman­nut
Lyyli Pihamaan seisovan eräässä
ryhmässä. Hän muisti erään osaston
ja puhekuoron välisen asian, joka oli
annettu hänen hoidettavakseen ja
ajatteli, että hän voi puhua siitä Lyy­lille,
jonka, tiesi puhekuoron toimi­vaksi
jäseneksi. -
Hän meni ryhmän luo, veti Lyylin
hieman sivuun ja kertoi hänelle asian­sa.
He keskustelivat vapaasti ja to­verillisesti,
hymy iilen ja naureskellen
eräille asiaan liiti>n^ille pikkuseikoil­le.
Ehkä hiin viip}ä Lyylin seurassa
taq)eetionian kauan? Ehkä tunsi
Linda, hänen vaimonsa, itsensä lou­katuksi
ja syrjäytetyksi saadessaan
seistä sillä aikaa yksinään hänelle
vieraiden ihmisten joukossa. Joka ta­pauksessa
oli ilta sen jälkeen pilalla.
Lindaoli vaitelias ja pilkallinen. Hän
Itse oli hämmästynyt ja hermostui,
hankin. Kotimatkalla he eivät pu­huneet
toisilleen sahaakaan. Mutta
luotona siuen tapahtui räjähdys: ' ' K u -
se nainen oli?"' ''Mitä sinä hä­nelle
sanoit -Te nauroitte . . . mil-
^ ! "J'^ >^''lainen lutka, kuin sekin
näöstä päätellen o l i : ' \ : . "Vai niin,
vai teidän puhekuorostanne?^' "No,
nyt minä ymmärrän, mikä sinua sinne
talolle aina. v^tää!:"^ "Ymmärrän, ym- '
marnin. ymmärrän . . . Turha puhua
mitään: .Minä ymmärrän, ym-mär-rän:"
lohduton muuri oli heidän välillään.
Eikö tätä kaikkea kurjuutta oHsi
voitu välttää, jos hän olisi aikaisem­min
menetellyt toisin, yrittänyt so­peutua
vaimonsa ajattelutapaan, yrit­tänyt
alusta lähtien vaikuttaa siihen?
Mikään kertakaikkinen muutoskaan
siinä ei olisi ollut välttämätön. He
olisivat vain kumpikin oppineet pa­remmin
ymmärtämään toisiaan, su­lattamaan
toistensa mielipiteitä ja aja­tuksia.
Hänen olisi ollut alusta läh­tien
johdettava vaimo mukaan harras­tuksiin,
joita hän piti luonnostaan
lankeavina: järjestöelämään, naisten
tehtäviin siinä. Varmaan ei Linda
olisi vastustellut. Olihan heissä kum­massakin
vielä runsaasti lämpöä, joka
kuuluu avioHiton alkuaikoihin. Lin­da
olisi saanut uusia ajatuksia, uudet
näköalat olisivat avautuneet hänelle.
Heidän elämänsä saattaisi nyt olla
toisin. Ja Lindan ei tarvitsisi olla
mustasukkainenj epäillii^ että hän
-toisten naisten, yleensä toisten ihmis­ten
vuoksi, joita muka pitää parempi­na
kuin häntä, on niin paljon poissa
kotoa.
Mutta hän oli ollut samanlainen aa­si
kuin suurin osa oman luokkansa
miehistä, yleensä miehet, kuuluivatpa
he mihiri y.hteiskuntaluokkaan tahan­sa.
Koska vaimo ei itse ollut osoit­tanut
suurempaa harrastusta kodin
ulkopuolella "olevia asioita kohtaan,
oh kän ajatellut: Olkoon kotona! Ja
lohduttanut itseään sillä, että koti
oikeastaan onkin naisen oikea paikka.
Minkälaista kirottua tyhmyyttä,
minkälaista aasimaisuutta. Nyt oh
vaimo todellakin vain kotona, ja hän
itse^^— niin, missä hän itse olikaan?
^^nä yCnä eivät he kumpikaan nuk- ^^n oikeastaan ollut koditon?
'^^^'I^^t. \".;imo itki vuoteessaan hys-tf&
nse,^t!. IIän itse oli sydämensä
^ Sanat lomana, tuntien tarpeet-tpniaksi
e.k-. trillään tavalla selvittää
^U2.!K; , i ! ; . ; . , vaimolleen ja itselleen,
i^':'^ "en loukattu j a tyrmisty-
'-i^s ei t i v a a tämä kaikki oli,
een pimeyteen
^'-än ensi kerran to-mutn
hiin ("t;i p-, - 1
tUliott;--..
. S;-ä v:-^;
n^y^^^"^^^'"-'^^^^ nähnyt, miten lo-vieraita
he olivat toisilleen.
^ ö'' näl-ui3-i^ enemmän kuin näh-
- V han oli kokenut tuon vuosien
^ ^ • ^ heidän välilleen kasvaneen
j ^ J i n ä itki v-aimo. Ja tässä makasi
^^P«^eyteen tuijottaen. Han olisi
kätensä ojentaa, mutta muuri,
Täsmälleen kello neljä saapuu Lin­da.
Mäki kuulee hänen riisuvan
paäijysvaatteitaan eteisessä, kuulee
Länen askeleensa. Nyt pysähtyy hän
ilmeisesti peilin eteen. Nyt lähes­tytät
askeleet... ja nyt saapuu hän
keittiön' ovelle»
Mäki cn ajatuksissaan kiertänyt
ir-vrJii.na ympyräänsä ja joutunut it-
Le;oifi)auksen ja masennuksen asteel­le.
Hän on häpeissään. Hän tietää,
että hänen olisi nyt nostettava kat-'
^seensa ja terv^ehdittävä vaimoaan iloi­sesti
ja reippaasti. Hänen olisi juuri
tällä hetkellä armotta karkoitettava
mieltään kah^ava surkeuden tunne.
Tietysti ajattelee vaimo taas, että
hän on välinpitämätön ja .tympr?yty-nyt,
nimenomaan hänen \aiokseen
tympeytynyt ja siksi näyttää surkea­ta
naamaa. — Hän kohottaa päänsä,
yrittää hymyillä. Ja niin kohtaavat
heidän katseensa.
"Kas vaan, olet kotona!" sanoo
Linda.
/'Tuli tässä juoksuissa pieni väli­aika.
— Keitin kahvin valmiiksi, kun
tiesin sinun kohta tulevan."'
A'aimo kaataa kahvia omaan ja
myös hänen kuppiinsa. He juovat
puhumatta sanaakaan, lltapäiväau-rinko
valaisee keittiön ikkunaa vasta­päätä
olevan piharakennuksen val­keaksi
rapatun seinän. Sen ikku­noista
heijastuu huoneeseen kirkkai­ta
valojuovia. Huone on käynyt
ikäänkuin avarammaksi ja ilmavam­maksi,
alutta valo paljastaa vainion
kasvoilla väsymyksen ja lisäksi i l ­meen,
jonka aiheuttaa pitkäaikainen,
pidätetty katkeruus. Se ei ole silmiin
pistävä, tuo ilme. Tuskin näkyvänä,
mutta ehkä juuri siitä syystä sitä
enemmän myötätuntoa herättävänä
on se juuttunut suun ympärystän pie-^
niin ryppyihin, nenän päähän ja sil-mäkiilmien
väliin.
^läki vilkaisee vaimonsa nenään.
Se on hänelle ikäänkuin ilmapuntari.
On ihmisiä, joiden mielentilat ja liiku­tukset
palja-stuvat heidän nenästään.
He ikäänkuin itkevät ja nauravat, ovat
happamia, tyytyväisiä tai iloisia ne­nällään.
Hänen vaimonsa kuului
juuri tähän ihmisryhinään.
He juovat kahvia edelleenkin hil­jaisuuden
vallitessa. Tuo hiljaisuus
on kiduttavaa. Huone ikäänkuin la­tautuu
tulkitsemattomista ajatuksis­ta.
Ne ovat epäileviä, tuskallisia,
kysy\dä. Mäki tuntee velvollisuudek­seen
puhua, sanoa jotakin, mitä ta­hansa,
vaikka kuinka mitätöntä, kun­han
vain tuo hermoja ärs3rttävä hil­jaisuus
laukeaisi. Mutta juuri siitä
syystä, että tuntee puhumisen velvol­lisuudekseen,
on se hänelle kaksin
feerroin vaikeata: Mitä se hyödyttää,
mitä herra jumala se hyödyttää, kun
ei kuitenkaan voi sanoa mitään, joka
tulisi helposti, vaivattomasti, joka
huojentaisi hänen tuskaansa!
Linda ei luo mieheensä katsetta­kaan.
Hänen nenänpielensä punoit­tavat
ja ovat ikäänkuin hieman tur­voksissa.
Se on hermostumisen ja si­säisen
jännityksen merkki. Silmä­kulmien
välissä lepää raskas varjo.
'Tätä helvettiä: ajattelee hän. "Sii­nä
se nyt istuu ja tietysti vihaa mi­nua,
halveksii! Minä en kestä tätä
enää! Millä oikeudella hän minua
halveksii? Minä otan ja heitän tämän
kahvin vasten hänen kasvojaan!"
M u t ta«samassa hän pelästyy omia
ajatuHsiaan. Miksi tämä kaikfei?'\
nousee tuskallinen kysjTiiys hänen
mieleensä. "Mitä minä olen tehnyt,
että saan tämän kaiken p«ilkakseni?
Enkö ole ollut hänelle hy\ii yaimo?
Enkö ole pitänyt kaikesta huolta . . .
Tänäänkin . . . enkö tänään kiiviiyt
maksamassa erääntynyttä os;ike-maksua?
. . . Ja tietääkö hän edes
millä rahoilla sen maksoin? Laina­sin
. . . kiertelin hyvien ihmisten luo-
-na, suoraan "sanoen kerjäsin heiltä.
Ja siinä hän Vain istuu ja vaikenee!''
Hän oli itkuun purskahtamaisil-läan.
Hänen on viilttämättä nousta­va.
KoneeHisesti hän kävelee kaa­suhellan
luo. "Niin .mita minun
olikaan tehtä\^ä? Perunat... eivät­kö
ne olleet perunat, jotka minun oli
pistettävä tulelle?"
Hän sytyttää yhtä koneellisesti kaa­sullekin,
laskee vesijohdosta vettä
kiUtilaan ja nostaa kattilan liekille.
Koko ajan takoo hänen päässään
ajatus: vPeti, peto . . .hän on peto!
Tietysti hän nytkin ajattedee vain sitä
läkkoaan, yhteiskuntaa, vallanku­moustaan
. . .NehänellekylUikelpaa­vat!
Mutta vaimo ja koti? Niille
ei sanaakaan, ei ajatustakaan!"
Ja yhtäkkiä valtaa hänet omituinen
väsymys. Se valahtaa hänen jäseniin­sä,
sydämeensä, ajatuksiinsa kuin
raskas lyijy. Kaikki tuntuu hänestä
yhdentekevältä. Hän ei kuitenkaan
jaksa enää kauempaa ponnistella,
tekevää.
rehkiä, ajatella. Kaikki on saman
Mutta Mäki ei enää kestä hiljai-uutta.
Tänä lyhyenä aikana, mikä
on kulunut Lindan nousemisesta pöy­dän
äärestä, on hänessä ikäänkuin rat­kennut
jotakin. Hänkään ei jaksa
enää. Hänet oli myös vallannut väsy­mys
ja samalla syvä sääli itseään sekä
vaimoaan kohtaan. Säälin tunne hu­kutti
kaiken alleen. Se keinutti hän­tä
tyynnyttävissä, melkeinpä suloi­sessa
laineissaan. Hän muisti avio­liiton
alkuaikojen lämmön, heidän
\'htei.set kärsimyksensä ja ponniste­lunsa,
heidän yrityksensä selvitä täs­tä
tukaluudesta. —Tietysti oli Lin­dakin
yrittänyt, tietysti oli hänkin
kärsinyt ja ponnistellut. Hän tunsi
sillä hetkellä jotain samaa kuin jos­kus
aikaisemmin, suloista liikutusta,
lämpöä, hellyyttä Lindaa kohtaan.
Oliko tämä pelkkää sääliä? Olisiko
niin, että hän sittenkin, kaikesta huo­limatta,
rakasti vaimoaan?
•'Linda:'Vsanop hän matalalla ää­nellä.
Hänellä ön tunne kuin kuulisi
hän oman äänensä jostakin kaukaa,
ihmeellisesti muuttuneena, "Linda!'
• "Niin?" , .
"Minä olen ajatellut, että meni­simme
huomenna illalla teatteriin.
Työväen Näätämöllä on vapaa teat­teriesitys
lakkolaisille. Lähdetkö mir-kaan^
(-Ien hankkinut liput."
"Lähdetkö mukaan ?* hunusee Lin­dan
korvissa kysymys, "lähdetkö mu­kaan?"
Miksi tämä nyt? Hän on
väsynyt, lopen uupunut. Mäki ei oie
enää viikkoihin, kuukausiin — eikÖ
siitä ole vuosia? ~ kysynyt häneltä:
lähdetkö mukaan. Mitä minä siellä
teen? ajattelee hän. Mutta kuitenkin
tuntee hän lämmintä liikutusta mie­hensä
kysymyksen johdosta.
Hän astuu pöydän luo ja ru[)eaa
korjaamaan pois kahviastioita. Hä­nen
on vaikeata heti vastata miehensä
kysymykseen. Hän tietää jo, mitä
vastaa, mutta kuitenkin hän vaike­nee.
.
"Saatanhan minä lähteä", sanoo hän
viimein. Sanat putoavat hänen huu­liltaan
hitaasti. Niissä on ohi men­neen
ukkosen tuntua.
Mäki nousee. Hän tuntee itsensä
MM
i
mm
4^
im.
I
m 1 m.
.••'..•:r..
• I
''''-]!