1941-08-09-06 |
Previous | 6 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
j a Ossian laski-iolme kertaa ohi," joista
kaksi kojun vaateseinään, kun taas
SaMy asetti pyssyn tyynesti ja sirosti
pehmeää olkapäätänsä vasten ja ampui
kolme kertaa perät)rsteq keskelle
maalia. — Hän varmaankin vapisee
väheromän kuin minä, ajatteli Ossian.
Viimein kyllästyi rouva Benrholtz
kuitenkin näihin halpahintaisiin huvituksiin
ja vaati, että käveltäisiin
koskelle. Sinne vei kaunis tie, mutta
kivinen ja kaita, toisella puolella puro
ja toisella pyökkirinne, ja oksat
riippuivat välisti niin matalalla, että
täyt)ri pujottautua niiden alitse. Ossian
tarjosi silloin rouva Bernholtzille
käsivartensa, — mikä ei sitten näyttänytkään
olevan mikään laiskanvir-ka,
sillä kun rouva jonkin hetken kuluttua
istahti kivelle levähtämään,
täytyi Ossianin vetä3rtyä hänen selkänsä
taakse pyyhkimään hikeä otsaltaan.
Nyt sai Hjalmar Hedqvist
vuoron auttaa Sallyä kukkien-poiminnassa.
Hän tahtoi ottaa Sallylle purosta
kurjenmiekan, mutta siinä uhkasi
käydä hullusti: näytti jo siltä,
kuin hänen olisi ollut pakko jättää
uhriksi liejuun toinen risinkkaken-känsä.
Ossian huomasi kummakseen
itsensä kateeniloiseksi, kun uskolliselle
ja epäitsekkäälle ystävälle sattui
tällainen vahinko. Sitten hän kyllä
häpesi, ja hänestä tuntui, että Sally
oli äsken nauranut Hedqvistille
ehkä liian iloisesti. — Joka askelella
kuului vedenkohina selvemmin, ja
viinidn jouduttiin koskelle, jonka putouksessa
vesi riippui hopeisina rihmoina
kuin sammal kallioilla. Kun
pyökit tuulessa heiluivat, säkenöi putous
kuin ilotulitus häilyväin varjojen
siihen yht'äkkiä metsän pimennosta
langetessa. Ihmeen kaunista!
Mutta kun kaikki seisoivat ihailusta
vaiti, sammui koko välkehtivä värileikki
silmänräpäyksessä: pilvenhattara
peitti auringon, tuli pimeä ja k y l mä,
ja vuoren seinä kumotti kuin kostea,
kamala vankilan muuri. Mutta
sitäkin kesti vain muutaman sekunnin,
valkea hattara väistyi syrjään,
putous leikki jälleen vihreän, keltaisen
ja hopean vivahteissa. Ossian
oli tuntenut selkäänsä karmivan.
Hjalmar Hedqvistin mielestä tämä
oli fiini juttu, ja kaikki yhtyivät häneen.
Paluumatkalla painoi rouva Bern-holtzin
käsivarsi vielä enemmän kuin
mennessä, ja Ossian ymmärsi antaa
arvon siUekunnialle.'Rouva piti y hä
enemmän tuosta vaiteliaasta iiiibres-ta
miehestä. He kulkivat viimeisinä.
—Missä herra Rene viettää kesässä,
saanko kysyä?
— Kaiketi Gustavshanmissa vain.
Vaikka ^dnä kyllä saanen muutaman
viikon loman, jos haluan.
•— Meillä on huvila meren rannalla,
Merikylpylää lähellä^ oikein rattoisa
huvila. Mutta emme muuta
sinne koskaan aikaisemniin kuin juhannukselta,
periaatteesta. Ennen
muinoin meninmie nimittäin sinne
kohta kun koulut loppuivat, ja silloin
tytöt tietysti heti alkoivat uida. Sehän
on aivan mieletöntä, mutta en
voinut sitä estää: milloin vain käänsin
selkäni, polskahtivat he mereen.
Mutta on hirveän vaarallista uida ennen
juhannusta, senhän herra Rene,
joka on niin perillä kaikissa asioissa,
tietää. Veden pitää ensin kukkia,
muuten saa kaikenmoisia tauteja, jos
menee uimaan, eikä vesi kuki kuin
vasta juhannuksen jälkeen. Sally ei
tahdo sitä uskoa, mutta kai minä sen
tiedän yhtä hyvin kuin hän. Sentäh-den
en enää suostu lähtemään huvilalle
ennen kuin juhannus on mennyt.
Enkö ole aivan oikeassa, herra Rene?
— Olen kovin iloinen, ettei herrasväki
lähtenyt meren rannalle jo kesäkuun
alussa, sillä siinä tapauksessa
en nyt nauttisi tästä huviretkestä,
vastasi Ossian diplomaattisesti.
— Minä ehdotan herra Renelle jotain
— rouva Bernholtzin käsivarsi
tuli yhä raskaammaksi, — ajattelen,
että herra Renen pitäisi viettää lomansa
siellä kylpylässä. Olisi hauskaa
tavata usein ja siellä kaivattaisiin
hiukan enemmän sivistynyttä
seuraelämää. Eikö se herra Renelle
sopisi?
— Sopii aivan erinomaisesti, vastasi
Ossian ja tällä kertaa oli vastaus
vilpitön, vailla diplomatiaa. Hän näki
Sallyn juuri tulevan luokseen. Sally
oli ottanut isoimpia, vaaleimpia
pyökinlehviä ja solminut niistä kiemuran,
jonka hän nyt asetti Ossianin
harmaaseen hattuun. Mutta l i säksi
oli hän sitonut kaksi muutakin
seppelettä, toisen sai Hedqvist, toisen
hän sovitti omaan valkeaan kaulaansa.
Kun tultiin takaisin laaksoon, oli
tungos siellä kahta sakeampi ja molemmat
tanssilavat kuhisivat väkeä.
Eräät maalaispojat heilahtelivat sie-
Kirji^^AM-BABA^'
SEISOIN kaupunkinmie ainoan ensiluokkaisen
tanssiravinjtolaa
naisten huoneen peilin edessä j a kampasin
tukkaani, niin että se rätisi.
Kerttu, ystävättäreni, puuteroi nenäänsä
pääni yli, sillä hän o l i puolta
päätä minua pitempir Tukkani oli
kiusallinen, olin pessyt sen eilen enkä
saanut sitä pysjnmaän paikoillaan
säännöllisissä kiharoissa;
— Onhan se nyt hyvin? kysyin
Kertulta.
—. On, hän vastasi, älä revi sitä
enää.
— E i se pysy muuten, selitin.
— Minä olisin onnellinen, josmi-nulla
olisi sinun keltainen pörrösi ja
pystynenäsi. Kerttu ilmoitti kuivasti,
pyyhkäisi viimeisen kerran-nenäänsä
huiskullaan tarjoamatta sitä minulle.
Sitten lähdimme peräkkäin sisään,
Kerttu edellä h)rvinApuuteroituna ja
hienona, minä jäljessä tukka pörrössä.
Nenälläni ei ollut jauhon hiukkastakaan,
mutta minä olinkin pikku
tyttö, ja olin äidiltä saanut luvan tulla
tanssimaan parhaimman ystävättäreni
ison siskon kanssa ja valvonnan
alaisena. Ja millä työllä ja tuskalla
se lupa olikaan saatu! Olin vasta
seitsemäntoistavuotias ja vaikka
olin jo vuoden päivät hoitanut virkaani,
olin silti aivan liian kaukana
täysi-ikäisestä, ja äiti, jonka ainoa
olui, paimensi minua kuin silmäteräänsä;
Eipä sillä, ettenkö aina tai
voisesti, ja lyhyen ajan kuluessa tehtiin
iSallylle kolme rakkaudentunnustusta.
Rouva Bernholtz harmistui
niin, että hänen nenänsä puhahteli.
Juhon täytyi kohta valjastaa hevoset
ja lähdettiin jatkamaan matkaa suoraan
harjun poikki. Aiottiin Rön-nebron
kehuttuun majataloon, jossa
herra Bernholtz matkasuunnitelman
mukaan tarjoaisi päivälliset. Sitten
palattaisiin Gustavshamniin pohjoisempaa
tietä, Hallingen kautta.
Mutta tähtim oli kirjoitettu, ettei
herrasväki Bernholtz seurueineen
nauttisikaan päivällistä Rönnebron
majatalon kauniilla, leveällä kuistilla
joen rannalla.
Jatkuu.
Kuva otettu kcnrQalikuvcmöörin pdatsin, Rideau Haliin edustalla Kentin herttuan vieraäun aikana
Istumassa kcskelJa nähdään kenraalikuvernöörin P-ioiiso prinsessa Alice ja Kentin herttua sekä kenraa-likttvcrnööri,
Athloncn kreivi.
ainakin: useimmiten olisi pääss>t tahtoni
periUe, siihen tarvittiin vain hiu.
kan pientä juonittelua ja järkeviä
järjestelyä.
Kertun mies, Antti, — he olivatpa,
r i viikkoa sitten menneet naimisiin.
— tuli vastaan käytävässä ja vei
meidät .pÖ3rtään, toisin sanoen hän
tarttui rouvansa käsivarteen ja an-toi
minun tulla, perässä. Saimme hyvät
paikaty ei liian lähellä orkesteria.
En voi sietää, että tanssimusiikki es-t
ä ä kuulemasta, mitä ihmiset, puhu-vat.
- Istuuduin siis tyytyväisenä ja
katselin ympärilleni.
Sali oli. aivan täynnä. Puheen po.
rina ja lasien kilinä sekä orkesterin
viulujen viritys virkisti suuresti kotoiseen
rauhaan tottuneita kor;'iani.
Nä3^in kai kovin tyytyväiseltä, koska
Kerttu hymyiH herttaisesti pöydän
y l i . Hän oli ollut hiukan totinen vähän
aikaisemmin ja minä olin tuntenut
olevani kolmas pyörä rattaissa.
— Mitä haluat? hän kysyi.
— Mitä vain, vastasi hiukan hajamielisesti,
sillä tähystin erästä selkää,
joka näytti hieman tutulta.
Antti nauroi ja tilasi kahvit leivän
kera j a minulle lisäksi leivoksen.
— Sinähän kai tahdot jotain hyvää.
Samassa orkesteri alkoi soittaa valssia,
ja^tuossa tuokiossa lattia oli tiyn-nä
ihmisiä, Anttikin kumarsi Kertulle,
j a niin jäin yksikseni pöytään. Minulla
ei ollut kavaljeeria, mutta Idi-dutin
mieltäni sillä, että seuraam
tanssin Antti omistaisi minulle. Tarjoilija
toi leivokseni. Söin kaikessa
rauhassa sitä ja join kahviani, joka
olikin harvinaisen hyvää, ja katselin
ihmisiä.
Ohitse vilisi joitakin tuttuja ja kieltämättä
he näyttivät hiukan \itsik-käiltä
liikkuessaan samaan tahtiin ja
samaan suuntaan. Pari tuttua nyökkäsi
ystävällisesti, ikäänkuin tahtoen
sanoa, vai olet sinäkin täällä. Nyökkäsin
takaisin, aivan kuin minulle oU-Si
jokapäiväistä istua ravintolassa
tervehtimässä tuttaviani, jotka tanssivat.
Onneksi valssi loppui viimein ja
niin pääsin istumasta yksin. Joimme
• kahvia ja niinä sain kaataa kuppei*
hin, sillä Kerttu oli kuumissaan i»
väsynyt. Sain myöskin toisen leivoksen
. . .
Seuraavan tanssin aikana he pettymyksekseni
istuivat ja juttelivat jios-tain
tuttavasta, jonka he olivat nähneet
tanssUatUalla. Heilutin jalkojani
ja rummutin säveltä sormillaiu,
mutta turhaan: Antti veti vain pitkiä
haikuja savukkeestaan ja katseh
rakastuneesti Kerttua. Olin harmissani.
Niitä tuttuja poikiakaan. jotica
äsken tanssivat ohi, ei näkynyt. Tuv
kinpa he muistivatkaan minun ssl-taistani
pikku tyttöä.
Antti kääntyi kuitenkin äkkij. r-^'
leeni ja kysyi:
— Osaatko sinä tanssia ?
— "Osaan, vastasin melkein liiankin
innostuneesti ja toivoin, että
ti siinä paikassa nousisi ylös ja '^^^
martaisi. Eikö mitä! Hän kohautu
vain ihmetellen paksuja kulmakan^
jaan j a puhui jotain hyvnn setama:;
Kertulle. Tämä hymyili ja puh^-'^
savukiemuran. Käänsin loukkaa."
tuneena selkäni AntiUe ja katselm^?
kesteria. Toivoin sydämestäni, et^
joku poika, minkälainen tahansa tut^
si.hakemaan minua, niin etta
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 9, 1941 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1941-08-09 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki410809 |
Description
| Title | 1941-08-09-06 |
| OCR text | j a Ossian laski-iolme kertaa ohi," joista kaksi kojun vaateseinään, kun taas SaMy asetti pyssyn tyynesti ja sirosti pehmeää olkapäätänsä vasten ja ampui kolme kertaa perät)rsteq keskelle maalia. — Hän varmaankin vapisee väheromän kuin minä, ajatteli Ossian. Viimein kyllästyi rouva Benrholtz kuitenkin näihin halpahintaisiin huvituksiin ja vaati, että käveltäisiin koskelle. Sinne vei kaunis tie, mutta kivinen ja kaita, toisella puolella puro ja toisella pyökkirinne, ja oksat riippuivat välisti niin matalalla, että täyt)ri pujottautua niiden alitse. Ossian tarjosi silloin rouva Bernholtzille käsivartensa, — mikä ei sitten näyttänytkään olevan mikään laiskanvir-ka, sillä kun rouva jonkin hetken kuluttua istahti kivelle levähtämään, täytyi Ossianin vetä3rtyä hänen selkänsä taakse pyyhkimään hikeä otsaltaan. Nyt sai Hjalmar Hedqvist vuoron auttaa Sallyä kukkien-poiminnassa. Hän tahtoi ottaa Sallylle purosta kurjenmiekan, mutta siinä uhkasi käydä hullusti: näytti jo siltä, kuin hänen olisi ollut pakko jättää uhriksi liejuun toinen risinkkaken-känsä. Ossian huomasi kummakseen itsensä kateeniloiseksi, kun uskolliselle ja epäitsekkäälle ystävälle sattui tällainen vahinko. Sitten hän kyllä häpesi, ja hänestä tuntui, että Sally oli äsken nauranut Hedqvistille ehkä liian iloisesti. — Joka askelella kuului vedenkohina selvemmin, ja viinidn jouduttiin koskelle, jonka putouksessa vesi riippui hopeisina rihmoina kuin sammal kallioilla. Kun pyökit tuulessa heiluivat, säkenöi putous kuin ilotulitus häilyväin varjojen siihen yht'äkkiä metsän pimennosta langetessa. Ihmeen kaunista! Mutta kun kaikki seisoivat ihailusta vaiti, sammui koko välkehtivä värileikki silmänräpäyksessä: pilvenhattara peitti auringon, tuli pimeä ja k y l mä, ja vuoren seinä kumotti kuin kostea, kamala vankilan muuri. Mutta sitäkin kesti vain muutaman sekunnin, valkea hattara väistyi syrjään, putous leikki jälleen vihreän, keltaisen ja hopean vivahteissa. Ossian oli tuntenut selkäänsä karmivan. Hjalmar Hedqvistin mielestä tämä oli fiini juttu, ja kaikki yhtyivät häneen. Paluumatkalla painoi rouva Bern-holtzin käsivarsi vielä enemmän kuin mennessä, ja Ossian ymmärsi antaa arvon siUekunnialle.'Rouva piti y hä enemmän tuosta vaiteliaasta iiiibres-ta miehestä. He kulkivat viimeisinä. —Missä herra Rene viettää kesässä, saanko kysyä? — Kaiketi Gustavshanmissa vain. Vaikka ^dnä kyllä saanen muutaman viikon loman, jos haluan. •— Meillä on huvila meren rannalla, Merikylpylää lähellä^ oikein rattoisa huvila. Mutta emme muuta sinne koskaan aikaisemniin kuin juhannukselta, periaatteesta. Ennen muinoin meninmie nimittäin sinne kohta kun koulut loppuivat, ja silloin tytöt tietysti heti alkoivat uida. Sehän on aivan mieletöntä, mutta en voinut sitä estää: milloin vain käänsin selkäni, polskahtivat he mereen. Mutta on hirveän vaarallista uida ennen juhannusta, senhän herra Rene, joka on niin perillä kaikissa asioissa, tietää. Veden pitää ensin kukkia, muuten saa kaikenmoisia tauteja, jos menee uimaan, eikä vesi kuki kuin vasta juhannuksen jälkeen. Sally ei tahdo sitä uskoa, mutta kai minä sen tiedän yhtä hyvin kuin hän. Sentäh-den en enää suostu lähtemään huvilalle ennen kuin juhannus on mennyt. Enkö ole aivan oikeassa, herra Rene? — Olen kovin iloinen, ettei herrasväki lähtenyt meren rannalle jo kesäkuun alussa, sillä siinä tapauksessa en nyt nauttisi tästä huviretkestä, vastasi Ossian diplomaattisesti. — Minä ehdotan herra Renelle jotain — rouva Bernholtzin käsivarsi tuli yhä raskaammaksi, — ajattelen, että herra Renen pitäisi viettää lomansa siellä kylpylässä. Olisi hauskaa tavata usein ja siellä kaivattaisiin hiukan enemmän sivistynyttä seuraelämää. Eikö se herra Renelle sopisi? — Sopii aivan erinomaisesti, vastasi Ossian ja tällä kertaa oli vastaus vilpitön, vailla diplomatiaa. Hän näki Sallyn juuri tulevan luokseen. Sally oli ottanut isoimpia, vaaleimpia pyökinlehviä ja solminut niistä kiemuran, jonka hän nyt asetti Ossianin harmaaseen hattuun. Mutta l i säksi oli hän sitonut kaksi muutakin seppelettä, toisen sai Hedqvist, toisen hän sovitti omaan valkeaan kaulaansa. Kun tultiin takaisin laaksoon, oli tungos siellä kahta sakeampi ja molemmat tanssilavat kuhisivat väkeä. Eräät maalaispojat heilahtelivat sie- Kirji^^AM-BABA^' SEISOIN kaupunkinmie ainoan ensiluokkaisen tanssiravinjtolaa naisten huoneen peilin edessä j a kampasin tukkaani, niin että se rätisi. Kerttu, ystävättäreni, puuteroi nenäänsä pääni yli, sillä hän o l i puolta päätä minua pitempir Tukkani oli kiusallinen, olin pessyt sen eilen enkä saanut sitä pysjnmaän paikoillaan säännöllisissä kiharoissa; — Onhan se nyt hyvin? kysyin Kertulta. —. On, hän vastasi, älä revi sitä enää. — E i se pysy muuten, selitin. — Minä olisin onnellinen, josmi-nulla olisi sinun keltainen pörrösi ja pystynenäsi. Kerttu ilmoitti kuivasti, pyyhkäisi viimeisen kerran-nenäänsä huiskullaan tarjoamatta sitä minulle. Sitten lähdimme peräkkäin sisään, Kerttu edellä h)rvinApuuteroituna ja hienona, minä jäljessä tukka pörrössä. Nenälläni ei ollut jauhon hiukkastakaan, mutta minä olinkin pikku tyttö, ja olin äidiltä saanut luvan tulla tanssimaan parhaimman ystävättäreni ison siskon kanssa ja valvonnan alaisena. Ja millä työllä ja tuskalla se lupa olikaan saatu! Olin vasta seitsemäntoistavuotias ja vaikka olin jo vuoden päivät hoitanut virkaani, olin silti aivan liian kaukana täysi-ikäisestä, ja äiti, jonka ainoa olui, paimensi minua kuin silmäteräänsä; Eipä sillä, ettenkö aina tai voisesti, ja lyhyen ajan kuluessa tehtiin iSallylle kolme rakkaudentunnustusta. Rouva Bernholtz harmistui niin, että hänen nenänsä puhahteli. Juhon täytyi kohta valjastaa hevoset ja lähdettiin jatkamaan matkaa suoraan harjun poikki. Aiottiin Rön-nebron kehuttuun majataloon, jossa herra Bernholtz matkasuunnitelman mukaan tarjoaisi päivälliset. Sitten palattaisiin Gustavshamniin pohjoisempaa tietä, Hallingen kautta. Mutta tähtim oli kirjoitettu, ettei herrasväki Bernholtz seurueineen nauttisikaan päivällistä Rönnebron majatalon kauniilla, leveällä kuistilla joen rannalla. Jatkuu. Kuva otettu kcnrQalikuvcmöörin pdatsin, Rideau Haliin edustalla Kentin herttuan vieraäun aikana Istumassa kcskelJa nähdään kenraalikuvernöörin P-ioiiso prinsessa Alice ja Kentin herttua sekä kenraa-likttvcrnööri, Athloncn kreivi. ainakin: useimmiten olisi pääss>t tahtoni periUe, siihen tarvittiin vain hiu. kan pientä juonittelua ja järkeviä järjestelyä. Kertun mies, Antti, — he olivatpa, r i viikkoa sitten menneet naimisiin. — tuli vastaan käytävässä ja vei meidät .pÖ3rtään, toisin sanoen hän tarttui rouvansa käsivarteen ja an-toi minun tulla, perässä. Saimme hyvät paikaty ei liian lähellä orkesteria. En voi sietää, että tanssimusiikki es-t ä ä kuulemasta, mitä ihmiset, puhu-vat. - Istuuduin siis tyytyväisenä ja katselin ympärilleni. Sali oli. aivan täynnä. Puheen po. rina ja lasien kilinä sekä orkesterin viulujen viritys virkisti suuresti kotoiseen rauhaan tottuneita kor;'iani. Nä3^in kai kovin tyytyväiseltä, koska Kerttu hymyiH herttaisesti pöydän y l i . Hän oli ollut hiukan totinen vähän aikaisemmin ja minä olin tuntenut olevani kolmas pyörä rattaissa. — Mitä haluat? hän kysyi. — Mitä vain, vastasi hiukan hajamielisesti, sillä tähystin erästä selkää, joka näytti hieman tutulta. Antti nauroi ja tilasi kahvit leivän kera j a minulle lisäksi leivoksen. — Sinähän kai tahdot jotain hyvää. Samassa orkesteri alkoi soittaa valssia, ja^tuossa tuokiossa lattia oli tiyn-nä ihmisiä, Anttikin kumarsi Kertulle, j a niin jäin yksikseni pöytään. Minulla ei ollut kavaljeeria, mutta Idi-dutin mieltäni sillä, että seuraam tanssin Antti omistaisi minulle. Tarjoilija toi leivokseni. Söin kaikessa rauhassa sitä ja join kahviani, joka olikin harvinaisen hyvää, ja katselin ihmisiä. Ohitse vilisi joitakin tuttuja ja kieltämättä he näyttivät hiukan \itsik-käiltä liikkuessaan samaan tahtiin ja samaan suuntaan. Pari tuttua nyökkäsi ystävällisesti, ikäänkuin tahtoen sanoa, vai olet sinäkin täällä. Nyökkäsin takaisin, aivan kuin minulle oU-Si jokapäiväistä istua ravintolassa tervehtimässä tuttaviani, jotka tanssivat. Onneksi valssi loppui viimein ja niin pääsin istumasta yksin. Joimme • kahvia ja niinä sain kaataa kuppei* hin, sillä Kerttu oli kuumissaan i» väsynyt. Sain myöskin toisen leivoksen . . . Seuraavan tanssin aikana he pettymyksekseni istuivat ja juttelivat jios-tain tuttavasta, jonka he olivat nähneet tanssUatUalla. Heilutin jalkojani ja rummutin säveltä sormillaiu, mutta turhaan: Antti veti vain pitkiä haikuja savukkeestaan ja katseh rakastuneesti Kerttua. Olin harmissani. Niitä tuttuja poikiakaan. jotica äsken tanssivat ohi, ei näkynyt. Tuv kinpa he muistivatkaan minun ssl-taistani pikku tyttöä. Antti kääntyi kuitenkin äkkij. r-^' leeni ja kysyi: — Osaatko sinä tanssia ? — "Osaan, vastasin melkein liiankin innostuneesti ja toivoin, että ti siinä paikassa nousisi ylös ja '^^^ martaisi. Eikö mitä! Hän kohautu vain ihmetellen paksuja kulmakan^ jaan j a puhui jotain hyvnn setama:; Kertulle. Tämä hymyili ja puh^-'^ savukiemuran. Käänsin loukkaa." tuneena selkäni AntiUe ja katselm^? kesteria. Toivoin sydämestäni, et^ joku poika, minkälainen tahansa tut^ si.hakemaan minua, niin etta |
Tags
Comments
Post a Comment for 1941-08-09-06
