Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 7, 1953

              f kuvassa oleva
rd von Zuben löyn%
rahaa kukkamamm
Ont HänoUautu
:oken puutarkaviljeh
en suorittamassa puh
• ^rään kansakoulun tiin
än tapasi peltikamml
itämäisillään Pois, kuii
putosi sieltä. Elleifah
Etobtcoken polmlaM
^ kuluessa, saa Edward
GunnariUa.öli tällöin jo
yttökin, Hilkka. :
an lääkäri oli puhunDt j
:JuhnarilIe, että joshm
;an jonnekin maaseudie,
tn olo ja ilma^ vaikuttaisi
idollisesti parantavasti 1
itajat olivat ymmällä siitä;:
»isinaan oli aivan sehi ja
äivänä hän saattoi olai
[arkku oli puhunor
isännälle ja tämä
myymään heille ison,
Qhtuullisella hinnalla
idin maan rinnalta, Ja
miestä, Markku, Gi
ies, Pekka, perustivat
jyhtiön ja niin nousi
ievää kesäasuntoa ja yki
/liehet ehtivät aamu.
linsä kaupunkiin ja
t saivat nauttia täj-sin
esästä päivät päästään,
[ngakin täällä ja leikki.
lastenlastensa kanssa.
?krvät parhaansa, että
'syisi terveenä. Jana]
ines hän eräänä kauniiii^
vänä lasten kanssa leik"
huutaa sydäntäsärki
'aavon varjo seuraa i
se on taas tuossa", ja j
närin poikaa Penttiä, f
iitinsä luo itkien peio^
ika mummon siimat #
t. Inga oli taas \ietäTi
1 taas oli seuraavan,
s kesä tulossa,
oipilas-osastolle
li ennestään eräs ^
ää, että tämä oli vidä
en, tohtori Vikmanin
n ei ollut mitenkään ^
liikarasitusta vainjij
)äämään.
:yi heti huonetoveriin^^
ikenlaista puhumista^
kona sannoitettuja
reunoilla jo p«
kukin.
li tullut katsomaan^
ensin tapaamaan sai.^;
ellä oli jo toinenkin^
Tämä näytti joteni^^
in mielestä ja ^-^^
^rra katsoi myösk)^
Lääkäri esitteli he^
lla". sanoi toinen
n minä muistanklD;
lavo Hallan poU
• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • a
tjani uskollinen lääkäri, tohtori VAPPU-KLAARA
r; enää tohtori, olen ollut eläkkeel-
\oistakymmentä vuotta", vastasi
Iteltu.
Iraalan lääkärin huoneessa istutta-ftuleekih
selväksi, miksi molemmat
|t ovat täällä. Gunnar sai kuulla
Jtä. että äiti on terveempi kuin
ennen sairaalassa ollessaan ja
iiti pääsee nyt kotiin, samoin kuin
Vikman.
he kulkivat rinnakkam pitkän
ä\-än päähän, missä on se huone,
heidän tavattavansa ovat. Kun
lastuivat huoneeseen, olivat naiset
keskustelussa keskenään.
Emmat huudahtivat ilosta, nähdes-tulijat.
Gunnar suoritti esittelyn
lirin ja äitinsä välillä. "Kyllä mmä
brin tunnen', sanoi Inga hiljaa. Sit-
Itohtori puhui kaikenlaista hauskaa
Immille naisille ja ilmoitti samalla,
I he molemmat pääsevät nyt täältä
Dhtori Vikman siirtyi Ingan vie-
1 ia otti tämän käden omaan ja vapi-käteensä.
puhuen lämpimästä:
iouva Pelto, mitä te oikeastaan
sairaalassa oleilette, eikö olisi
ön hauskempi olla lastensa ja las-astensa
ympäröiminä? Syntymä on
suuri tapaus ja onnellinen hän, jo-aäkee
sukunsa jatkuvan. Menkää
|n. rouva Pelto, menkää jo tänä i l -
['\ lopetti tohtori, puristaen Ingaa
[iga itki hiljaa, ei surusta, vaan ilos-
X^anhan tohtorin sanat olivat kuin
lettä hänen paljon kärsineelle sydä-leen.
Ja kun Gunnar hyvästeli äi-a.
kuiskasi tämä poikansa korvaan:
Sano isälle, että hän hakee minut
I täältä jo tänä iltana."
euraavana päivänä, joka oli sun-
Itai, olivat Salme ja Gunnarih väi-
[Hellen, laittaneet piirien perhejuh-
Jmummön. kotiihtulon johdös^^^^ Oli
ohneliistä, kun mumriiokin öH taas
Kossa. Markkukin oli niin iloinen,
oli aina Ingan ympärillä/
^•elle kuului koputus ja kun kehoi-an
tulemaan sisään, pyrähtää: sieltä
Jievä nainen, nauraen iloisek Ku-ei
tuntenut vierasta;;: mutta ilo;
»si korkealle, k\m .haii esitteli:itseri-
Lainaksi. Hän dll tullut kä>TO
|messa ja tuli myöskin ystäviään, ta­kaan.
iLaina kertoi, %tä hänellä on
be Ganadassa, hyvä mies ja kaksi
ista lasta.
Inga katsoi Lainaan ja ky-
Kenen näköinen Salme on?"
aikki toiset vavahtivat, että joko
taas sekoaa. Laina pii vastaamai-n,
että isänsä, mutta katsoessaan
'een, oli tämä pannut sormen suul-varoitukseksi.
Enkö minä ole Svean, mummo-vai-näköinen",
sanoi Salme itse. _
|01ef, sinä olet aivan.hänen näköi-myönsi
Laiiia^ helpottuneena,
itse asiassa ei; M n ollut Svea-
J«>a; koskaan hähnjiJtkääi^ Nyt
in -v^stä muisti tiroii ^H^öhanJ hä-unohtuneen
asian, joka hän ei
koskaänedlutiselvaifc:kuul-
' ; * " ^ i n . . -ie'^-4,:" :
^nnim mielest&r: ^^SalMiT oh Mär-nuejieni
riäkömeh"/sanpi liiga
lasti kaikille; hyirpäen. Hän
^öhan- töh&iriiti sahat r ^'Synty­en
aina suuri tapaus." Niin. oli tuo
tohtori sanonut,
n ei ollut enää mitään epäselvää,
^«päässyt selvyyteen.
Loppu
töön, sanoen:
'Ellen näkisi Lilliania tuossa, niin
uskaltaisinpa lyödä vetoa, että viisi­toista
vuotta sitten näkemäni LiUian
olisi edessäni muuttumattomana, niin
yhdennäköisiä olette." ^ John loi ihai­levan
katseen Lindaan.
''Tosiaan, kaikki sanovat, että Linda
on näköiseni — tai nimkuin minä olin
silloin kerran ^ virkkoi Lillian katke­rasti.
"Et taida minua muistaa, olit pieni
silloin, kun täältä lähdin. Olet kasva­nut
ihanaksi neidoksi. Ja kai minäkin
olen muuttunut. Kaikki minua kutsu­vat
Goljatiksi.' Tytöt nauroivat
Johnin sukkeluudelle.
Andy Moore oli mennyt ulos. Jofin
huomasi, että tytöt karttoivat isänänsä,
koska puhe ja nauru kävi luontevam­min
isän ollessa poissa.
"Tiedättekö, mitä näin käydessäni
postia hakemassa? Hallin autokorjaa­mon
edessä seisoi k^mea vaaleansininen
auto, Cadillaciksi sitä joku sanoi. Ja
arvatkaa, kenen se oli?'' Linda seisoi
salaperäisen näköisenä.
"Tietysti jonkin ritarin, joka jo sai
pikku neidin pään pyörälle", vastasi
John ilkkuen.
''Sinä, iLillian, olet taas lörpötellyt
minun turhista haaveistani." Linda
näytti varoittavasti sormellaan sisar­taan.
"Mistäpä me sitä voisimme arvata.
Et taida tietää itsekään. Kulkeehan
sen sisimpään, mutta John istui rauhal- täällä joskus kaukaisiakin"', sanoi L i l -
lisena tupakkaansa poltellen, liian rau- lian välinpitämättömästi.
Jatkoa
Seuraavana päivänä tuli lumiaura.
Nyt olisi John \x)inut hakea autonsa,
mutta hän arveli jotain jännittävää ole
van tulossa, eikä niinollen halunnut i l ­moittaa
asemaansa eikä uutta nimeään,
jonka oli ottanut käytäntöön täältä läh
tönsä jälkeen. Päivällispöydässä Andy
Moore innostui kehumaan uutta karja-rotuaan,
kuinka hänellä on ensi vuon­na
mahdollisuus päästä näyttelyssä
palkinnoille.
'•Haluaisin päästä kosketuksiin erään
suuren karjankasvattajan, John Wil-liamsin
kanssa. Hän kuuluu olevan poi­ka,
joka on päässyt elämässä eteenpäin.
Mitalit ja palkinnot nappii ja eläimen­sä
myy korkeilla hinnoilla. Ostajia kuu­luu
ole\'an ympäri maailman. Sitä
miestä minä haluaisin nähdä. Andy
Moore panisi penninsä likoon saadak­seen
siltä mieheltä neuvoja.''
Johnin otsasuonet pullistuivat. Hä­nen
oli vaikea olla rauhallinen. Vapi­sevin
käsin hän kopeloi taskujaan, tar­joten
pöydän yli entiselle isännälleen
tupakan. Savukiehkurain läpi Andy
Moore katseli tutkivasti Johnia. Hä­nestä
alkoi tuntua siltä, että hän olisi
menettänyt entisen mahtinsa. John is­tui
kuin tuomari häntä vastapäätä. Jos
tuo voimakas mies nyt kostaisi hänelle
karsimansa vääryyden. Minkähän
verran John tiesi hänen silloisista edes­ottamuksistaan?
«Hän 3Titti katsoa toi-
John Viljamaa, se suomalainen poika, ennenkuin olen vhtä rikas kuin isäsi.
kanhustime-minkälaisia
tuskia
en tahtonut
^ onnistua. Sitten, kun hankkeeni on-i^
amassa tuli John sisään. Lillian esit- nistuivat jä tunsin liikkuvani vankalla
tl sisarensa. John katsoi ihmeissään tyt- maaperällä, tahdoin vielä voittaa ihmis­ten
luottamuksen ja suosion. Sitten
pirta
hallisena u^ndy Mooren mielestä. Hän
i koetti vielä kerran saada keskustelun
käyntiiri, kysäisten: ;
" E t ole tainnut tulla tuntemaan John
Williamsia, koska olet paljon kulkenut?
Oietljo kä5myt Ison joen yläjuoksulla as­ti?
Siellä kuuluu karjankasvattajilla
olev-an taivaalliset olot. Ruohoa ja vet­tä
loppumattomiin, eivätkä talvet ole
niin kovia kuin täällä päinv"
''En ole siellä päin liikkunut, enkä
niinollen tunne ketään siellä", vastasi
toinen kuivasti. John katsoi tutkivasti
pöydän yli entistä isäntäänsä. Andy
Moore näyttää kyllin kylmäveriseltä,
ottaakseen toisen hengiltä. Hänen vii­sitoista
vuotta sitten näkemänsä ja ar­velunsa
lisäsi vielä hänen epäluuloaan.
Teki mieli sanoa vasten Andy Mooren
kasvoja: "Olet roisto ja murhaaja.
Näin silloin, kun Bert Adamsin päällys­mies
toi miesten palkkarahoja kaupun­gin
pankista, kuinka ratsastit hänen pe­räänsä
ja revolverilla uhaten pakotit
hänet peräytymään jyrkänteen seunalle
ja töytäisit hänet alas rotkoon. Kiersit
kaukaa toiselta puolelta, laskeuduit
alas rotkoon ja otit rahat. Luulit, ettei
kukaan nähnyt tekoasi. Adams epäili
sinua ja Lillian-raukka joutui aviolii­tollaan
maksamaan Adamsin vaitiolon
^ti
ryyppy on
vattu ja siinä seisoa'
y^y^et kuin vostkan» hevonen ju-tulon
edellä.
kohtuuden arvaa:
kaksi liian paljon.
*i lempi ja ensi lumi harvoin pysy-f^
kkaus vie \iisaalta puoli mieltä ja
^''^ 'han kaikki.
- - •
Miehet nousivat pois pöydästä.. Kiu­salliset
ajatukset rupesivat taas vaivaa­maan
Andy ^looren mieltä. Miksi John
tuli tänne? Tuliko hän kostamaan kär­simäänsä
vääryyttä? Samat ajatuk­set
myllersivät Andy Mooren mielessä
kuin Johnilla äsken pöydässä. Anta-koonpa
hänet ihni! Kukaan ei usko.
j a putosihan Adams samalta jyrkän­teeltä
alas kuin päällysmiehensakin ja
Adamsin kuolemaa ei kukaan epäillyt-kään
. . . Moore päästi naunmhörötyk-sen.
Säikähtyneenä hän katsoi ympä­rilleen,
kuuliko kukaan. Mutta John
oli mennyt ulos ja LiUian sekä Linda
olivat vilkkaassa keskustelussa. Tyttö
oli juuri palannut kylästä ja innois­saan
hän nyt kertoi sisarelleen kaup­palan
tapahtumia.
"Meille on sillä aikaa tullut vieras,
"Hän on John Williams, se suuri
karjanomistaja ja minä näin hänet vii­me
kesänä Calgaryssa eläihnäyttelyssä.
Hänet esitettiin siellä suuren kansajöu-kon
edessä. Mutta minä ja setäni per­he
olimme niin kaukana, ettemme näh­neet
häntä selvästi. Esittäjä piti ylis­tävän
puheen hänestä, sanoen hänen
olevan koko lännen parhaan ja suu-rinunan
karjankasvattajan. Hän oli
. pukeutunut cowboy-pukuuri ja uskokaa
jos tahdotte, hän oli nin komea, etten
ole ennen nähnyt mitään hänen verois­taan."
Lmda oli vielä kuin lumoukses­sa
kertoessaan viimekesäistä näkemään­sä.
"Mutta mitä hän täältä hakisi? Kuka
sanoi, että auto öli hänen? Olet var­maan
erehtynyt", koetti Lillian estellä.
''Itse Hai] sitä sanoi. Minä sen au­ton
ensin keksin, mutta en kehdannut
mennä kysymään. Greta meni ja Hall
sanoi, että se on John Willianisin. Hän
oli jättänyt sen siihen, kun tie oli tu­kossa
sinne, mihin hän aikoi mennä."
John kuunteli tytön puhetta. Nyt
hänet pian keksitään. Hän halusi leik­kiä
vielä hetken aikaa tätä piilosilla-oloa.
Mutta miten? >^ Hänen täytyisi
kertoa Lillianille. Jos Andy Moore saa
kuulia, että John Wimams on- tullut ^paMon^v
tänne, niin hän etsii ja viimein lÖyÖä^ älä tee sitä."-.Kauhu kyvastui Lilliä-hänet
ja siUoin eivät hänen aikansa niP^sOjnistä:;^^^^^
mene niinkuin hän oahe suunnitdlut
Lillian ja hän olivat jääneet kahden, "Lupaan, etten tee mitään isällesi,
sillä iLinda oli mennyt huoneeseensa »Lupaako s
muuttaöiaan arkivaatteita yllwö.Jolm^
katsoi tilaisuutensa tulleen. Hän ke- "En puhti mitään, ennenkuin itse ha-hoitti
Lilliania istumaan viereensä. ]Lil- luat ilmoittaa itsesi."
lian huomasi, että Johnin oli vaikea Johnin jäädessä yksin hän syventyi
aloittaa. Viimem John käänsi katseen- muistelemaan yksityiskohdittani täällä
sa hänen puoleensa ja aloitti: oloaan viisitoista vuotta sitten. Kuinka
"Tahtoism puhua kanssasi, mutta en Moore vihasikaan hänen koiraansa
Vahtia, koska jokainen piti Vahdista ja
Lillian erikoisesti oli kiintynyt koiraan,
tuoden sille aina -pönkin herkkupalan
varkain isältään. Kerran sitten, muu­tamia
viikkoja sen jälkeen, kun hän ja
Vahti tulf^at taloon, oli Andy Moore
ampunut Vahdin. Hän valehteli Vah­din
hyökänneen hänen koiransa kimp>-
sain kuulla, että olit mennyt avioliit­toon.
Kuinka se koski minuun. Kärsin
helvetin tuskia ja paatin, että tulen si­nua
vielä keriran katsomaan ja — kos­tamaan.
Toivon sinun saavaan kärsiä
samoja tuskia mitä itsekin sain kärsiä.
Lillian, nyt sitten tulin, mutta mitä olet­kaan
saanut kärsiä näinä vuosina. M i ­nun
kärsimylxseni eivät ole olleet kuin
pienen pieni muru sinun kärsimyksiesi
rinnalla. Sinun roisto isäsi — suo an­teeksi,
Lillian, julmat santini, mutta
minä tiedän kaikki, olinhan sen tai^auk-sen
silminnäkijä, jonka sinä sait avio­liitollasi
maksaa . . . "
Lillian oli huudahtamaisillaan, mut­ta
Johnin käsi kiertyi suojelevasti hä­nen
vartalonsa ympärille. Lillian tunsi
taivaallisen autuuden, samanlaisen, kuin
vuosia sitten, kun hän turvallisesti no­jasi
Johnin rintaa vasten. Mutta tätä
lumousta kesti vain tuokion. Päättä­väisesti
hän irroitti miehen käden vyö­täröltään,
sanoen:
"Älä viitsiv John . . . Mikään ei ole
enää niinkuin silloin kerran . . ."
"Mutta me saamme sen vielä samak­si.
Tulin sinua hakemaan. Katso mi­nua.
Saman John \'iljamaan rehellinen
katse ja, lupaus odottavat sinua.'
"Älä, John!" Lillian melkein huu­taa.
"Säälistä sinä uhraisit elämäsi.
Ymmärrän, minä en ole enää viaton tyt­tö,
olen saastutettu! Minusta on viaton
elämänneste imetty pois. Sinulla on
vielä elämä edessäsi. Pyydän, jätä mi­nut,
piet ansainnut viattoman elämän-toverin."
John painoi ohimoltaan. Päässä hak­kasi
niinkuin höyryvasara. Ajatukset
takoivat: "Nyt se on tehty. Jumalan
kiitos, että Lillian oli Jtiiin järkevä. Hän
olisi täyttänyt lupauksensa, jos Lillian
olisi suostunut. Nyt hän saisi lähteä
takaisin kotiin, jonka jokaisen sokkelon
hän oli rakentanut Lilliania ajatellen
"Minä kysyn vielä sinulta, että suos-tuiäitisp,;
jos John Williarris kosisi si­nua?-
Sano, suostuisiako?"
"Mitä sinä nyt . . . nyt en ymmärrä,
mitä tarkoitat? Enhän tunne koko
miestä, miksi minulta sellaista kysyt."
"Minä olen John Williams, muutin
nimeni täältä lähdettyäni. Nimeni
muutosta eivät tiedä muut kuin van­hempi
Montrealissa, joiden luona kävin
mennessäni Eurooppaan ja palatessani
sieltä vuotta myöhemmin, sekä nyt si­nä.
Pyydän sinua, ettet puhu tästä mi­tään,
et isällesi etkä sisarellesi. Lu­paathan?'
"Miitta miksi, John? En ymmärrä
sinua. Miksi haluat piileskellä? Ethän
aio antaa isää ilmi iiain pitkän ajan pe­rästä?
John,, pyydän sinua, älä tee si­tä;-^
tehnyt sinulle
tiedä, kuinka alottaisin, tuntuu niin vai­kealta,
sillä nämä vuodet ovat tehneet
niin suuren muutoksen, kasvattaneet
kuilun välillemme. Kai muistat, kuin­ka
lähtiessäni vannonnme toisillemme
ikuista rakkautta. Kun sinut viimei­sen
kerran painoin rintaani vasten, niin
vannoin, että en tule sinua hakemaan
I^iiatitaina, marraskuun 7 päivänä^ 1953
i
. ' 4 '