Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 16, 1944

              Sivu 10 LAUAXTAIXA, JOULLTKU-UN 16 PÄIVÄNÄ 1944
Iitti äiti jä niin olin saanut tietooni
yhden tärkeän matkaan liittyvän asi-
'an. ;
Saatuaan takkinsa ja parhaan pu-kunsa^
untoon äiti laittoi myöskin
minun uudenuutukaisen tanttuni val­miiksi
näkyvälle paikalle. Nyt olin
ihan varma, että kyllä minut kirkkoon
viedään. Arkunpohjalta äiti vielä
kopeloi pari huivia, toinen oli suuri
vihelsi ja valitti, ja lennätti kovalla
vauhdilla lunta ikkunoita vasten.
Kuulin, kuinka isoäiti kuorsasi nuk­kuessaan.
Tunsin, että äiti nukkui,
koska hengitti niin harvaan ja pit­kään.
Sitten en kuullut enää mitään,
sillä olin nukkunut.
Aamulla heräsiri kun oli jö vähän
päivä. Voi kauhistus mikä hätä mi­nut
valtasi. Olin vihassa jä surussa
villahuivi ja toinen silkkihuivi. Heti ja itkin niin paljon kuin voin. Iso-ajattelirt,
että tuo iso huivi varmaan äiti hätäili sanomaan, ettei äitikään
kuuluu äidille ja sanoinkin jo:
"Tuo pienempi huiviko minun
päähäni pannaan?*'
"Ei sitä sinun päähäsi panna, se on
minun kihlahuivini", sanoi äiti.
"Eikös minulla olekaan kihlahui-,
.via?":, '
» ^'Ei pienillä tytöillä ole kihlahui-
•:via."
''Mistäs äiti oh saanut kihlahui-vin?"
: •
"'Sain sen isältäsi."
"Tuopiko isä minulle kihlahuivin,
kun hän tulee kotiin Amerikasta? M i ­nä
tahdon, että^hän tuo.'-- < •
"Ei sitä sovi tahtoa", sanoi äiti.
vEnköl koskaan saa panna tuota
kihlahiiiyia; päähäni?-
"Sattuu niin annan sen sinun pää­häsi
silloin kun pääset ripille.''
/'Ripille — mitä se on? Ja mil­loinka
minä pääsen ripille?"
"Ehkä kymmenen vuoden perästä."
''Mutta, jos minulla on jo silloin
oma kihlahuivi?"
•'Ei sitä kellään ole omaa kihla-huovia
ennen rippikoulua." N '
•'Mitä varten ei ole?"
"Pidä nyt jo suusi kiinni. Olet
semmoinen kiusankappale, että. joka
turhasta sanasta sinä rupeat utee-raamaan
eikä siitä loppua tule en­nenkuin
sinulle suuttuu", pomisi äiti
ja laittoi silkkihuivin orrelle, että se
siinä oikenee rypyistä ja laskoksista.
Pitkät silkkiset rimpsut huivin yrapä- joka talon ikkunasta näkyi kauniisti
ole mennyt kirkoon. Samassa äiti
tulikin lumisena ulkoa ja selitti, ettei
kukaan täältä metsäkylästä ole voinut
lähteä kirkkoon kävelemällä. Tuuli
on ryöppyyttänyt lunta suuriin ki­noksiin,
aivanhan sinne hukkuisi.
Olin päässyt niin valtavaan itkun
vauhtiin eitten tahtonut voida lakata,
vaikka äiti vakuutti, että viikon pääs-
, ta tulee uusivuosi ja silloin varmasti
mennään. Hän sanoi, että kynttilät
palaa silloin samalla tavalla kuin jou­lunakin.
Täytyihän siihen selitykseen tyyn­tyä
ja alkaa taas elää < uudessa toi­vossa.
Kiusallisen hitaasti se; Tiik-ko
tuntui kuluvan, mutta kuiluihan
se kuitenkin.
Uudenvuoden aamuna alkoi kir­konmenot
kello seitsemän, joten kotoa
ei tarvinnut lähteä varsin niin var­hain.
Ei ollut "oikein pimeä, sillä
kuu kumotti hiukan. Pakkanen kyl­lä
oli, mutta kyllähän sitä kävellessä
lämpimänä pysyi, ja suuri villahuivi
peitti minut ympäriinsä. Tietokin oli­vat
viikon,mittaan tasaantuneet.
Siis^kävelin, kävelin äidin perässä.
Ja vihdoin loppui tuo synkkä metsä­tie
^a mökkikylä,,päästiin valtatielle.
Suuria taloja seurasi toinen toisensa
perään kahtapuolen tietä. Monissa
paikoissa ava t tiin ikkimaverhoja, että
Nyt todella näin, että hevosia oli ai­tovieret
aivan täynnä, ja pieniä tyttö­jä
ja poikia peiteltiin rekiin vällyjen
alle. Ajurit istuivat kuskipukeille^^
hevoset korskuivat ja kilrsteliyät he*
lyjään kyllästyneinä seisomaan pak-
• liasessa. Kyllä niille tie kelpasi. Tie
rat vain kavioista ilmaan lentelivät^
kun menivät^ 'kilpajuoksua, jalan­kulkijat
lähtivät vähän myöhemmin,
että tie olisi vapaampi.
Xiin mekin lähdimme, mutta äiti
sanoi:
''Mennään nyt Tonttiin juomaan
nisukahvit, että jaksat kävellä kotiin
paremmin."
Kahvi virkistikin paljon, sillä tot­ta
puhuen olin väsynyt. Aistini olivat
kuulleet ja nähneet ehkä liikaa yhdel­lä
kertaa, mutta kahvin juotuani tun­sin
näkeväni kaikki yhtaikaa. Sitten
mentiin leipuriin ja siellähän olikin
nisua, karamellejä,, konvehteja jä jos
mitä lautaset ihan täynnä. Siellä sei­soi
nisuäijiä pitkissä riveissä. Äiti
osti niitä kaksi ja vielä hän osti. kym­menen
pennin korputkin., Pantuaan
ne nyyttiin hän oli valmis lähtemään;
mutta minäpä en halunnut vielä läh­teä;
tahdoin vielä katsella nisuja ja
namusia, kun ei kerta suuhun mitään
annettu. Yhdellä lautasella näin kau­niita
ruusunpunaisia namusia ja ky­syin
äidiltä, mitä ne ovat. Äiti sa­noi,
että ne ovat sokerikakkuja. M i ­nun
teki sitä sokerikakkua niin har-'
taasti mieli, mutta äiti osti minulle
yhden pitkän konvehtin ja niin sitä
lähdettiin.
Olin unohtanut koko junan,, vaik­ka
etukäteen sitä toivoin nähdä. Mut­ta
nyt se tuli hirveällä vauhdilla koh­ti.
Minun täytyi pitää portinpieles-
Kas, foikaset pqrraspiclchtn
jo kelkalla kuusen haki,
ja ph tissä pesty on lattiat
jbnuohottu seinät ja laki.
Jä emännät pullia Pyörittää
ja^ laittavat kystä.
Mut penskafpia innolla vuottavat
jotdu-ukkelin ilmestystä.
Ja illansuussa jo ktiuselle
peränurkkms pirtissä suodaan
ja ullakon kätköistä koristeet
laps-saattueen keralla tuodaan.
On siinä nyt touhua, hälinää,
namut tahtovat haihtua suuhun,
vmt vaarinpa pitäissä vahtia
ne killuniaan saadaan puuhun.
On joulu ja pihkaista tuoksua
tupa, kuusen suloissa, uhkuu
ja kaljatynnyri nurkassaan
niin henkeä täynnään puhkuu.
Kun vielä löylyssä käydään, niin
voi kuusen kynttilät syttää.
:•— Ah, joulu, se vuodesta vuotchcn
mielt* ihmisen elähdyttää,
KIPUX.i.
YstävälUsyys ja suoruus, hyvät mo­lemmat,
mutta joskus joudumme pu­laan,
kumpaa käyttipä.
* * *
Ei ole ihmistä, joka ei elämänsä
varrella erehtyisi, mutta löytyy ihmi­siä,
jotka toistavat samaa erehdystä
koko elämänsä ajan.
heidän kynttiläinpä valot pääsivät Junan vauhti oikein koski minuun: jä
loistamaan sivukulkijoille. Melkein -:T I „ ;_
Jos hävittäisimme kaikki, mitä ah-tä
kiinni ja toisella kädellä äidin kä- das mieli paheina pitää, niin hyvin
destä, ja sittenkin luulin kaatuvani, vähän Jäisi hyveitä maailmaan.
rillä itsestään suoristuivat hyvään jär­jestykseen.
jNIinä nyt puolestani koetin olla
hv-vin nöyrä, ettei vaan viime hetkellä
ilmeneisi mitään ^estettä kirkkoon-koristettu
joulukuusi. Ihan henkeäni
pidättäen ihailin sitä loistoa, mikä
ikkunain läpi näin ulos pimeyteen.
Olisin Varmaan unohtanut itseni pai­kalleen
seisomaan, ellei äiti minua kä-
.pääsylleni. Illalla äiti kehoitti hyvin destä vetäen vienyt eteenpäin,
varhain nukH^umaan, silla aamulla Huomaamatta oli tuo matka kulu-täytyisi
nousta jo kello kolmelta ylös. nut niin, että alkoi jo näkyä kirkon-
Isoäiti oli tullut meille yöksi, että kylän valot. Olimme niin aikaisia,
hän on aamulla jäämässä velipojan ettei yhtään hevosta kuormineen ol-kanssa
kotiin.
Äiti jä isoäiti olivat vuoteillaan,
mutta minulle ei.ottanqt uni tullak­seen.
Aina vain-pakkasin kysellä
äidiltä sitä ja tätä, kunnes hän uhkasi,
että ellen jo ole hiljaa ja nukuj niin
hän ei.herätä minua aamulla ollen­kaan.
Vaikka en^enää puhellut,"niut-ta
nukkua en voinut. Ajattelin, että
en nuku ollenkaan, niin varmaaii olen
aamulla valmiina matkaan eikä äiti
jätä minua kotiin. Ajattelin ja ku­vittelin,
mitä kaikkea tulen huomen­na
näkemään. Toivoin että saisin"
nähdä junankin; olinhan tietoinen
että sellainen oli olemassa, koska sen
vihellys kuului monta kertaa päivässä
yli metsien sinne kotikyläänkin. Toi­voin
myös näkeväni paljon nisua paa­karin
lautasilla, kuten olin kuullut pu­huttavan,
ja olipa äiti luvannut ostaa
yhden nisuäijän, kun tullaan kirkosta,
jos olen hyvä tyttö. Ja varmaan
näen talojen ikkunoista loistavan joi!- ^
lukuusia, joista olin kuullut toisten
lasten puhuvan. Ihan minä onnesta
•hytisin ajatellessani, m i t ä kaikkea
kaunista saankaan huomenna nähdä.
En voinut nukkua, enkä halunnut­kaan.
Kuulin \uinka ulkona rupesi
tuulemaan ja suuret».>':altion omista­mat
hongat tuvan lähellä rupesivat
kummasti kuhisemaan ja sihisemään.
Kuulinj kuinka.tuuli ylt>Ti yhä val­tavammaksi.
Kuulin, kuinka tuuli
lut meitä sivuuttanut, vasta kirkkoa
lähestyessämme alkoi kuulua kulkus-
^ ten kilinää eri tahoilta. Kirkko oli
kolmen tien risteyksessä.
Päästyämme kirkkoon oli se ,yielä
melkein tyhjä ihhiisistä. Ja kylmäkin
se tuntui olevan. Kynttilöitä syty­tettiin
ikkunoille sekä kruunuihin.
Ihmisiä alkoi saapua enempi ja
enempi. He yskivät ja kirkko kum­masti
kuhiisi. Kirkonkellot soivat
kauan, kauan ja se loihti kumman
haavemaisen tunteen nuoressa sielusr
sa. Se oli kaunista, hauskaa ja samal­la
myöskin ikävän tunnetta herättä­vää.
.
Kirkossamme oli suuret urut. Niil­lä
kun alettiin soittaa, luulin että se
varmaan kuului taivaasta, sillä urut
olivat ylhäällä lehterillä. Olin myös
saanut sellaisen käsityksen, että kirk­ko
ja taivas ovat jotenkin toisiinsa
liittyviä. Urkujen soitto sinä ensi­kertana
jättikin sieluuni pysyväisen
kaipuun tunteen, siksipä yhä- vieläkin
kuuntelen mielelläni radiosta kirkko­musiikkia..
Eihän minulla'kirkosta
.silloin tuumin, että en välitä nähdä
junaa enää koskaan.
Imin konvehtia ja'tunsin virkisty­väni.
Kun se loppui, muistin ne kau­niit
sokerikakut ja kysyin äidiltä, oli­siko
yksi sokerikakku maksanut pal­jon,
jos sen olisi ostanut. Äiti sanoi,
että ne ovat hyvin kalliita, herrat nii­tä
vain ostavat, ja siinä kävellessäm­me
äiti kertoi tarinan sokerikakusta.
Eräs leskinainen myi ainoan, leh­mänsä
ja kun hän vei sen ostajalle,
sai hän siitä sadan markan paperira­han.
Nyt hän luuli olevansa rikas.
Hän meni paakariin ja osti sokerika-kun.
Hällä sattui olemaan entistä
rahaa, jolla maksoi sen kakun. Sitä
satamarkkasta han piteli kädessään
ja rupesi syömään heti k^akkua. Hän
"söi ahmimalla, koska se oli niin hy­vää."
Viimeistä palaa hän puri mais­tellen
pitemmän aikaa ja hän tunsi
siinä jotain sitkeää. - Otettuaan pii­run
suustaan ja tarkastettuaan sitä,
hän huomasikin, että siinä oli resujä
jälellä satamarkkasesta, jonka hän oli
syönyt kakun mukana. Niin juma­la
rankaisi tuota köyhää vaimoa, kun
hän uskalsi rikkaille kuuluvaa kak­kua
ostaa ja syödä . . .
Tuo tarina vei minulta sokerika-kun
-halun. ' Ajattelin, etten enää
koskaan mielistele tuota kakkua* en- •
kä myös osta; vaikka minulla olisi
kuinka paljon rahaa. (Tuo päätös
on kyllä tullut unohdetuksi moneen
kertaan.)
Kotiin päästyä äiti antoi minulle
* • *
Kotia ei muodosta vain seinut ja
• katto, vaan ihminen, ihmiset — hz
voivat sen muodostaa pmtnjuurelle-kin.
LEVITÄ LIEKKIÄ lähimmäisillesi
ja levitä sitä takamaille — se valaisee
ja lämmittää.
muuta mieleen jäänyt kuin kynttiläin Ja velipojalle nisuäijän, ja säilytin si-.
valo, urkujen soitto, kirkon komea si­sustus
ja papin kummallinen puku,
jossa oli suuri hopeinen risti selkäpuo­lella.
Loppu tuli siitäkin lystistä ajallaan.
Päiväkin Oli ulkona jo valkenemas­sa.
Kansaa tulvi ovien täydeltä ulos.
tä niin kauan kun tuli lukukikereille
menon aika. Äiti sanoi:
"Syö nyt jo tuo äijä, ostan sinulle
uutta ni^ua kinkerillä, jos osaat hvvin
lukea." 6
Minä tein työtä käskettyä ja pis­teiin
äijän poskeeni.
Frances Vome, jonka näitä kuvia
yhdysvaltalaiset tentäjät aikovat ti­puttaa
japamlatsille sotilaille.