Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 4, 1956

              vielä kon-ata. Elämä oli hänelle itsel­leen
nyt kuin suurta hyvästijättöä.
Mirjam ja Keijukka elivät häätou-tuissa
mukana koko sydämellään. Oli
niin jännittävää siskon .häät. Mirjam,
joka oli kaikella kunnialla läpäissyt kes­kikoulun
ja oli nyt apteekkioppilaana,
kantoi kaikenlaisia hyvänhajuisia voi­teita
ja pulvereita Inkerille.
— Tällä sinun välttämättä täytyy
pestä hiuksesi, se tekee vaalean tukan
niin kauniiksi. Näin hän puhui, ynnä
muuta loppumattomiin.
Helena ei voinut saapua häihin. Mut­ta
hääiltaansa saakka odotti Inkeri hä­neltä
kirjettä. Jos tulisi kuitenkin esille
jotain, joka pelastaisi hänet Kyöstille,
mutta mitään ei tullut .
tään sattunut hänen tielleen, vaikka ta­lo
tuntui oikein kuhisevan vieraista.
Pihamaalla ei enää tar\innut niin va­roakaan.
Kukaan ei päässyt niin lä­helle,
että olisi voinut tuntea. Hänhän
saattoi aivan hx^in olla kuka vain tuos­ta
hälisevästä joukosta. Hän alkoi kii­ruhtaa
vajan takaa lähtevää oikopolkua
metsään. Hän miltei juoksi, .\ivan-kuin
siellä jossain olisi odottanut joku
Inkeri! — Polulle oli ilmestvnvt
Hääpäivä valkeni. Aurinko paistoi
pilvettömältä taivaalta. Hiekkakäyta­vat
pihamaalla olivat lakaistut ja hara­voidut.
Kaikki mahdolliset, paikat ku­kin
ja köynnöksui koristeltu. Inkeri
koetti olla iloinen, mutta sydämessään
hän ajatteli tuskaisena : — Voi, jniten
paljon hälyä — tyhjästä.
Tavan mukaan morsianta ei näytetty
hääyleisölle ennen vihkimistä. Inkeri
istui huoneessaan perinpohjin ikävysty­neenä.
Yksinäisyydessä kaikki muis­tot
tulvivat hänen mieleensä entistä
valtavimpina.
Ulkoa kuului Mirjamin ja 'Keijukan
I iloiset äänet. Kaksoset olivat molem­mat
nyt siinä iässä, jolloin elämä kan-
Igasteli niin ruusunhohtoisena. He oli-
Ivat Inkerin morsiustyttöjä ja nautti-
|vat siitä niin sanomattomasti. Inkeri
i?ihmetteli salassa KeiJukkaa, joka oli tä­llinä
kesänä kuin auringon suutelemana
'A)utkahtanut esille umpustaan, jossa hän
loli uinunut. Mutta alkoihan hän jo ol-siinä
iässäkin. Mirjam olikin aina
Uut aivan toisenlainen. Suurikasvui^
sena ja vapaana käytökseltään oli häntä
tnoni usein luullut Inkeriä vanhemmak-jikin.
Morsian oli puettu. Hän istui vasta-
)äätä suurta kuvastinta ja tarkasteli o-
. naa kuvaansa yhteenpuristetuin huulin.
Tuollainen oli siis Kaarelan Inkeri on-lellisena
morsiamena . . . Todellakin!
' — Voi, kuinka kaunis olet, ihastelivat
ytöt haltioituneina. He silitteli vät
mntua hellävaroen, joka unelman lailla
askeutui olkapäille, oikoilivat puvun
askoksia ja hypistelivät yhtä Ja toista.
' — Kyllä Arvo tulee rakastumaan si­nuun
vielä entistä enemmän, henkäisi
i Ceijukka äkkiä. — Sinä olet vain niin
otinen, ikäänkuin et morsian olisikaan.
^ Inkeri kääntyi pois kuvastimesta ja
rritti hymyillä.
>; — Pääni on vain niin kipeä, siitä
timä totisuuteni, yritti hän puolustella
seään heikosti, tuntien itsekin, kuinka
©aljon käytetty ja läpinäkyvä tuo puo-
Listus oli.
Huoneessa vallitsi jälleen hiljaisuus,
laljakoissa hehkuivat kukat.. Alhaalta
antautui iloista puheensorinaa. Inkeri
IJilkaisi pientä rannekelloaan. Runsas
nti vielä siihen, kun Arvo saapuisi ja
hdattaisi hänet sinne, missä heidät
distettäisiin mieheksi ja vaimoksi Ju-alan
ja ihmist^'^es^»> V,;v'
Xäin oli siis köÄlb'johdattanut niei-toinenkin
henkilö, pitkä, ruskeaksi aha­voitunut
mies, katseessaan kuumeinen
levottomuus, joka kuitenkin vaihtui mi­tä
syvimmaksi riemuksi ja intohimoi-semmaksi
hellyydeksi nähdessään ty­tön.
Inkeri kirkaisi heikosti ja hän tunsi
polviensa vapisevan.
Miehen rinta paisui voimakkaasta
hengityksestä ja hän virkkoi ylpeästi
katsoen tytön silmiin:
— Sinä tulit, kun et voinut olla tule­matta.
Ajattelin sinua niin voimak­kaasti.
Vankilankin muurit se olisi sär­kenyt.
— Se särkikin ne, Kyösti. — Inkeri
oli ristinyt onnellisen riemun vallassa
kätensä miehen voimakkaan niskan taa.
Kaikki muu oli nyt unohtunut. Ikään­kuin
näkymätön käsi olisi pyyhkäissyt
kaiken olemattomiin. Kyösti, Kyösti
oli vain ja hän oli viaton . . . Ei ku­kaan
englantilainen Mary ollut koskaan
kuulunut hänelle, eikä tulisi koskaan
kuulumaankaan, hän, Inkeri vain . . .
— Kuinka laihtunut sinä oletkaan
— raukka . . . Hän silitteli hellästi mie­hen
karheaa poskea ja painoi sitten o-man
poskensa siihen.
— 'Niin, tämä kidutus olisi voinut
tehdä vaikka hulluksi' mutisi mies. —
Niagaran alla oleva vaahtoinen vesi on IS-vuotiaan Doreen Georgen mieluisin har-joittelupaikka.
Tämän tyttösen tarkoituksena on yrittää uida Ontario-järven poikki
ja se vaatii ahkeraa ja lujaa harjoitusta.
SAVOLAISIA VITSAILUJA 1
Inkeri kumartui akkunasta, pysytel-
^n kuitenkin verhon suojassa. Hyväi-vän
lämmin ilma. Iltapäivän hehkua
ivaanrannalla. Puiden välistä sinisen
rven siintoa.
Kaikki entisten kesien muistot tul-htivat
äkkiä mieleen. Kun pääsisi
tkiseksi vielä ulos. Saisi heittäytyä
liekin sammaleiselle mättäälle pienek-pieneksi
hetkeksi vain. Eroon nais­ihmisistä,
tästä hälinästä . . . Hän
'"ttui päättävin sormin huntuunsa,
s niin. se jäisi kauniisti tänne odotta­en.
Hän oli päättänyt nyt mennä.
Hän oli kiertänyt tumman sadetakin
ll^oisen pukunsa suojaksi ja alkoi vä­lisesti
laskeutua portaita alakertaan,
inka onni suosikaan häntä. Ei ke-
Mutta nyt on kaikki jälleen hyvin. In­keri,
rakastathan minua? Ja uskot
myös, etten kuulu kenellekään muulle
kuin sinulle yksin?
Tyttö nyökkäsi.
— Sano se.
~ Minä rakastan sinua Kyösti, enkä
usko mitään pahaa sinusta.
— Seuraa siis minua. Tiedän, että
tämä päivä on hääpäiväsi. Sen ei tar­vitse
sitä kiutenkaan olla. Tule, tiellä
odottaa autoni. Se lennättää ensin mei­dät
kauaksi täältä ja ensimmäinen laiva
veisi vieläkin kauemmaksi . . . Kaikki
on järjestetty valmiiksi, Inkeri. Jossain,
kaukana täältä, odottaa meitä uusi on­ni.
Me voimme haudata kaikki raskaat
muistot, unhoittaa ihmiset ja elää vain
toisillemme. Lähdethän?
Inkeri alkaa vähitellen tajuta. Tähän
saakka on hän onnellisena kuunnellut
vain miehen kaunissointuista ääntä ja
katsellut herkeämättä hänen kasvojaan,
kuten nälkiänen, joka on kauan saanut
olla ilman leipää, mutta toisen kiihkeä
ääni sai hänet nyt ymmärtämään, että
jostain tärkeästä oli nyt kysymys.
—^Lähteä — minne . . . ? Hän as­tui
askeleen taaksepäin. Hetkisen aja­tus
hurmasi häntä, vaarallinen, kaunis
ajatus . . . Mutta sitten tuli mieleen
koti, Arvo, häävalmistelut ja kaikki.
Ei, sitä häpeää ja surua hän ei voisi
,rakkaimmilleen tuottaa. Askel oli jo
otettu, myöhäistä enää perua.
^ -—_ Ei — en voi . . . virkkoi hän hil­jaa,
epätoivoisesti.
Kyösti Martola seisoi hetkisen kuin
lyötynä.
— Ellen kuule sinua — vien väkisin,
purkautui sitten väkivaltaiisen rajusti.
— Et kuitenkaan sitä tee, vastasi
Inkeri surumielisen lempeästi. — Olet­han
luvannut asettaa onneni oman on­nesi
edelle.
Sinä vetoat tuohon lupaukseeni
vaarallisen usein, virkkoi Kyösti ras­kaasti.
Mitä tahdot, että siis tekisin?
Inkeri oli jälleen asettanut kätensä
miehen niskan taa.
Sanokaamme vain h5rvästi toistai­seksi.
Kyösti. Emme voi enää mitään
muuttaa, mutta jos meidät on määrätty
Ettei savolaiset aivan unohtuisi, pää­tin
lähettää paperille painettavaksi
muutamia vitsailuja savolaisista ja Sa­vosta
päin.
Pitemmittä puheitta aloitan vaikka
akasta, joka oli valokuvauttamassa "ih-teesä".
Kuvan ottaja kysyi, että ote­taanko
koko vai rintakuva ja akka vas­t
a s i :— Sua siihen tulla piäkii.
Toinen mummo pesi Kuopiossa talon­sa
ulkoportaita kadun puolella. Kulki
siitä ohi liikennepoliisi ja huomautti
mummolle, että hänen housunsa näky­vät.
Siihen mummo vastasi terävästi:
— Jos ne liikennettä haittoo; voin min-nee
heittee ne polskii.
Junassa matkusti kaksi miestä, toi­nen
hyvin pieni ja toinen tavallinen.
Isompi kysyi pienemmältä mistä tämä
oli kotoisin ja pienempi vastasi, että
keski-Suomesta. Silloin isompi, joka
oli savolainen, tuumi: — No ei tuolla-nen
rellukkä reunalla pysyskään.''
Kesälomalainen kysyi asemamieheltä
kummassako päässä junaa ovat kolman­nen
luokan vaunut. Asemamies vas­tasi:
— Etupiässä takapiessä.
Sota oli loppunut ja miehet pääsivät
toisillemme, me tapaamme vielä tämän­kin
jälkeen. Vieläkin nousee uudet ku­kat,
vielä koittaa kevät tämänkin jäl­keen.
Kyöstin pää taipui alas. Silmät rak­kautta
tulvillaan katsoi hän syvälle In­kerin
sinisiin silmiin.
Kului tuokio.
— Ja nyt — jää hyvästi . . .
Inkeri oli tuntenut, kuinka mies jäl­leen
oli alkanut käydä levottomaksi, tä­hynnyt
tielle ja tiukentanut otettaan In­kerin
vartalon ympärille . . . Se ei
saisi tapahtua . . . Ennen kuin mies
huomasikaan, oli Inkeri kiertynyt hä­nen
sylistään ja kiiruhtanut pois taak­seen
katsomatta. Kuinka hän juoksi-kaan.
Valkoiset kengät saivat kolhai-suja
ja naarmuja. Onneksi takki suo­jasi
pukua. Hän juoksi ja katsoi välillä
kelloa. Viisi minuuttia enää siihen,
kun Arvo tulisi häntä noutamaan huo­neestaan.
Siellä lepäsi huntu vain yk­sin
ja hyljättynä.
Vihreällä portilla syöksähti Keijukka
häntä vastaan. Hän oli aivan valkoi-siviiliin,
suurin osa vielä armeijan vaat­teissa.
Kuopiossa käveli tällainen va­pautettu
sotamies kadulla ja kapteeni
tuli vastaan. Kun mies ei tehnyt kun­niaa
huusi kapteeni: — Hei sotamies,
mikä jäi tekemättä?
— Suursuomi, kuului rauhallinen vas­taus.
Kerran oli eräs muija joutunut kä­räjille
ja kaksi akkaa piti siitä jälkipu-hetta.
Toinen sanoi: — Oletko kuul-lunna
kun sitäkin Mökälän akkaa on
sakotettu käräjillä.
— No eikö hän voinut näyttää alibi-aan?
No eiköhän tuo ruojussisaan si­nen.
(Jatkuu)
täinnii vilauttanna, koska sai lissee sak-koo
oikeuven halveksinnasta.
Hekinkiläinen herrasmies oli kesälo­malla
Savossa. Hänellä oli rotukoira,
jota hän usein kävelytti. Tuli vastaan
savolainen talonjussi ja kysyi:
— Mikkee elläin se tuo on?
— Se on apinan ja savolaisen ristisii­tos,
pisti vieras.
—No sittenhän me ollaannii sille
sukkuu kumpanennii.
Vieras kysyi, että meneekö tämä tie
asemalle.
— Ei mää, vastafi savolainen. Mie
oun asunna tämän tien laidalla 20 vuot­ta,
eikä se ou männä mihinkään
Kerran oli pari miestä moottoripyö­rää
jelulla talven aikana. Takaistujalle
tuli kylmä, joten hän pyysi pysäyttä­mään.
Silloin toinen neuvoi, että kään­nä
takkisi takaperin, niin ei tuuli pää­se
poveen, kyllä minä sen napitan. Niin
tehtiin ja sitten jatkettiin matkaa.
Jonkin ajan kuluttua ajuri huomasi
kaverin pudonneen ja lähti etsimään.
Pian hän tapasi tiellä ryhmän ihmisiä
ja kysyi vieläkö hän elää.
— Kyllä se eli kun me tähän tultiin,
mutta kun käänsimme pään oikein päin
niin heitti henkensä, vastasi joku jou­kosta.
Savolaisissa on kalamiehiäkin. Ker­ran
sai eräs savolainen kalaiikkö pää­hänsä,
että hänen vatsassaan on lapa­mato.
Hän oli myöskin kuullut, että la­pamato
on ahne kalalle. Hän päästi
onkimadon pois koukusta ja pisti tilal­le
pienen kalan, nieli sen pidellen kiinni
siimasta. Hetken päästä hän tuumi:
— No nyt se onnii kiinni, kun vuon
kärsis vettää.
SUDBVRYN SUUEIN SUOMALAINEN KnNTEIMISTöLIIKE
OLIVER R. LAINE
Vakuutus- ja kiinteimistötoimisto
47 Elffin St. N. Pnh. OS. 4-4167 ja 4-0603
Vastapäätä poliiaiaseniaa
anniiniiiiinni»inii§miii
Kolme avuliasta ammattlm73rjää
DAVID RITARI EMIL KALLIO JACK FRANSSI
Lauainliimu' elokutm 4 päiyanab 1956 Sivir 5